tiistai 26. toukokuuta 2020

Talous alkaa avautua, miten käy lomautettujen?

Koska ollaan Suomessa, koronarajoitusten purkamisessa ensimmäisenä tietenkin kiinnostaa milloin korkit aukeavat baareissa ja millaisten sääntöjen mukaisesti. Avautumisen ehdoksi on hallituksen määräyksellä asetettu rajoituksia (esim. ravintoloiden täyttöasteeksi ainoastaan 50%), joista on esitetty erilaisia näkemyksiä. Rajoituksia kritisoiva MaRan toimitusjohtaja Timo Lappi toteaa että ”Kesän alusta kulut tulevat maksettavaksi täysimääräisinä, mutta tuloista on mahdollista saada enimmillään puolet” ja jatkaa sanoen että ”rajoitukset voivat johtaa siihen, etteivät ravintoloitsijat näe avaamista kannattavana tai uskalla kutsua kaikkia lomauttamiaan työntekijöitä takaisin”. Ravintolasektori on yksi kovimmin kärsineistä ja monet ovat oikeasti ahtaassa raossa, mutta tulojen ja menojen epäsuhdan ratkaiseminen uudessa tilanteessa ihan markkinaehtoisesti ei pitäisi olla mysteeri. Hallituksen asettamat rajoitukset vähentävät ravintolapalveluiden tarjontaa sekä paikallisesti että koko maassa (pienempi kapasiteetti asiakkaiden ottamiselle = supistuva tarjonta), mikä puolestaan tarkoittaa, että normaalin markkinamekanismin mukaisesti ravintoloitsijat voivat pyytää palveluistaan korkeampaa hintaa ja silti pitää paikkansa uuteen kapasiteettiin asti täyttyneenä (enemmän kysyntää kuin tarjontaa). Tiedän ettei kukaan pidä korkeampien hintojen maksamisesta, mutta näin markkinatalous toimii ja tämän takia kannattaa odottaa kohonneita hintoja (ja todennäköisesti myöhemmin inflaatiota yleensäkin). Hallitus voi luonnollisesti halutessaan antaa lisäapua eikä elinkelpoisten yritysten konkurssiin päästämisessä ole järkeä, mutta tämä aspekti ei näytä katastrofilta.

Lapin huoli lomautettujen kohtalosta sen sijaan on täysin osuva ja koskee muitakin aloja. Näin siksi, että takaisin otettavien määrään ei vaikuta pelkästään koronarajoitusten aiheuttama pienentynyt työvoiman tarve (vaikka tulot palautuisivatkin hintojen noustessa normaaleiksi, pienempi asiakasmäärä tarkoittaa silti pienempää työntekijä määrää), vaan viime kuukausien ja tulevien uudelleen järjestelyjen yhteydessä monet yritykset todennäköisesti löytävät/ovat löytäneet tehokkaampia tapoja tehdä asioita (esim. etätyön tms. kautta). Tämä tarkoittaa tuottavuuden parantumista ja on normaalisti hyvä asia, mutta ei välttämättä tällä nimenomaisella hetkellä, koska useammat tekijät yhtä aikaa muutenkin supistavat työvoiman tarvetta. Tämä puolestaan tarkoittaa, että osa lomautetuista ei pysty palaamaan entisille työpaikoilleen edes koronarajoitusten höllentyessä (ja jotkut yritykset todella menevät konkurssiin), minkä takia olisi hyvä jo alkaa suunnittelemaan kuinka tätä väestönosaa autetaan, sillä jossain vaiheessa alkaa taas kuulua hölmöimpiä mahdollisia ehdotuksia heidän kärräämisestään jonkun takapihalle risusavottaa tekemään.

Lomauttamisjärjestelmä pitää työntekijät kiinnitettynä työpaikkaansa  ja mahdollistaa toiminnan uudelleen käynnistämisen mahdollisimman nopeasti tilanteen muuttuessa (mikä on hyvä asia), mutta osa lomautettujen kolumnista joutuu todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin siirtymään työttömien kolumniin.



lauantai 16. toukokuuta 2020

Talouskurittajien pitää vähentää Lovecraftin lukemista


Talouskurittajien maailma on kuin toisinto H. P. Lovecraftin novelleista, missä talouskurijumalat isoavat syövereissään lisää talouskuriuhrauksia, heidän kunniakseen kirjoitetaan käsittämättömiä tekstejä jotka uhmaavat lukijan mielenterveyttä ja viimeistään tarinan lopussa joku tulee hulluksi. Malttamattomat eivät kuitenkaan jaksa odottaa loppuun asti, vaan tulevat hulluksi jo hyvissä ajoin säästääkseen aikaa. Vesa Vihriälän johtaman taloustieteilijöiden ryhmän taannoin julkistamassa raportissa korona-ajan haasteisiin ehdotettiin siis talouden kiristämistä ja tuntuvia sopeuttamiskeinoja muutaman vuoden päästä. Kaikille tämä ei kuitenkaan riitä. Niinpä esimerkiksi taloustieteen professori Matti Viren toteaa Suomen elvyttäneen koko viime vuosikymmenen ja että ”Talouspoliittisten suositusten osalta Vihriälän toimikunnan ajatuksenjuoksu muistuttaa turhan paljon sitä politiikkaa, mitä Suomessa on harjoitettu viimeiset kymmenen vuotta. Minusta jälki ei ole ollut kovin kehuttavaa.” Björn Wahlroos puolestaan ilmoittaa, että elvytys toimii huonosti ja että ”Runsaan kymmenen viime vuoden aikana meidän bruttokansantuotteen kasvu on ollut kuta kuinkin nolla, kun esimerkiksi Ruotsissa se on kasvanut noin 20 prosenttia”. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia toteamuksia, että niiden todenperäisyys voidaan itse asiassa tarkistaa ja Suomen ja Ruotsin linjaa on mahdollista verrata.

Arvioidessa talouspoliittisten linjausten kiristävyyttä/elvyttävyyttä on olennaista erottaa toisistaan suhdannevaihtelu ja päätösperäinen finanssipolitiikka. Suhdannevaihtelu riippuu pitkälti muiden toimista, kun taas päätösperäinen politiikka on hallituksen omissa käsissä; ainoastaan jälkimmäinen kuuluu linjausten elvyttävyyden arvioimiseen. Onneksemme OECD pitää kirjaa näistä mittareista (Economic Outlook Annex Table 32), mistä voimme siis tarkastaa Suomen ja Ruotsin harjoittamat linjat. Vuosien 2010-2015 välillä Ruotsin rakenteellinen tasapaino heikkeni 0,9 prosenttiyksikköä osuutena potentiaalisesta BKT:sta, kun taas Suomessa se vahvistui 1,7 prosenttiyksikköä (vahvistuminen tarkoittaa kiristämistä, heikkeneminen keventämistä). Nämä ovat siis päinvastaiset lähestymistavat. Samalla aikavälillä Ruotsin BKT kasvoi 10,7%, Suomen BKT taas 0,4%. Nämä ovat siis myös päinvastaiset lopputulokset. Jos haluaa sanoa, että Euroopassa tehtävät päätökset vaikuttavat huomattavasti Suomen kohtaloon (talouskurittajat pystyvät tekemään massiivista tuhoa myös siellä), niin mikäpä siinä, mutta se mitä tämän perusteella *ei* voi sanoa on, että Suomi elvytti koko viime vuosikymmenen tai että elvyttävä linja on Ruotsin esimerkin perusteella huono ajatus – nämä väitökset ovat yksinkertaisesti fantasiamaailmasta. Jälki todellakaan ”ei ole ollut kovin kehuttavaa”, mutta empiirisen maailman perusteella syyt näyttävät olevan päinvastaiset kuin mitä Wahlroos ja Viren ilmoittavat. Toisaalta ei tämä ole ennenkään ketään haitannut ja ainoastaan tulevaisuus näyttää ovatko tähdet oikeassa asennossa talouskurijumalien paluuta varten. Ia Cthulhu!

Ruotsin ja Suomen päätösperäisen finanssipolitiikan suunnat olivat käytännössä päinvastaiset 2010-luvun alkupuolella.
Toisaalta taas talouskurijumalilla on nälkä.


keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Juhana Vartiainen kysyy miksi et kuluta rahaa (jota sinulla ei ole)


Sosiaalisen eristäytymisen aiheuttama poikkeuksellinen tilanne on saanut jotkut kirjoittelemaan todella outoja asioita internettiin. Tämä ei kuitenkaan päde Juhana Vartiaisen kohdalla – hän on aina kirjoitellut todella outoja asioita internettiin. Vasemmistoliiton Li Anderson siis teki ehdotuksen kaikille suomalaisille jaettavasta 100e elvytyssetelistä, joka olisi käytettävissä kulttuuri- ja palvelualoilla (kuten keikkapaikoilla, ravintoloissa tai parturikampaamoissa) ja jonka pointti olisi siis ohjata kulutusta tukemaan näitä aloja, koska ne ovat valtion toteuttamasta yhteiskunnan sulkemisesta kärsineet mahdollisesti eniten. Vartiainen ei pidä ehdotuksesta ja hänen vastauksensa toimen elvyttävyyteen (ja sitä kautta järkevyyteen) on että ”Satasen saa ja satasen antaa sama henkilö, suomalainen. Taskusta toiseen. […] Jos se menee kokonaan kulutukseen esimerkiksi sinulta, miksi et ole kuluttanut vastaavaa summaa jo ennen kuin olet saanut itseltäsi Li Anderson -satasen?” Ensimmäinen vastaus tähän tietenkin on, että ihmiset joilla satasta ei ollut, eivät kuluttaneet sitä, koska heillä ei ollut sitä. Tämä ei kuitenkaan itse asiassa ole mitä Vartiainen tarkoittaa, vaan hän viittaa kommenteillaan ns. velkaneutraliteettiin (tunnetaan myös rikardolaisena ekvivalenssina). Tämän ajatuksen mukaan Andersonin ehdotuksen kaltaiset toimet ovat hyödyttömiä, koska ihmiset (oletetusti) uskovat valtion kulutuksen nykyisyydessä tarkoittavan väistämättömiä veronkorotuksia tulevaisuudessa, minkä seurauksena he suorittavat laskutoimituksen kohonneesta veroprosenttinsa määrästä 10 vuoden päässä ja vähentävät kulutustaan nykypäivässä vastaavasti. Näin toimen vaikutukseksi jää +-0.

Ongelma tässä on tietenkin, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin. Tiedän että velkaneutraliteetti kuulostaa jo ajatuksenakin täysin absurdilta, mutta asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa euroalueen mittainen koe ja talouskuriohjelmien mukaisen valtion kulutuksen vähentämisen ei pitänyt vähentää kokonaiskulutusta ja sitä kautta talouskasvua, koska ihmiset kompensoisivat tekemällä yllä mainittuja laskutoimituksia ja lisäisivät henkilökohtaista kulutustaan. Kaikkien suureksi yllätykseksi velkaneutraliteetin kaltaista täysin epäuskottavaa käyttäytymismallia ei löytynyt, vaan kävi päinvastoin, mikä ei kuitenkaan ole estänyt ajatusta elämästä edelleen täysin vakavasti otettavana kuvauksena maailmasta.

Mitä tulee Andersonin ehdotukseen itseensä, niin koronarajoitusten jälkeisestä ajasta on käytännössä kaksi perustarinaa, inflaatiotarina ja deflaatiotarina. Inflaatiotarinassa rajoitusten purkaminen johtaa ryntäykseen palveluiden pariin, joista ihmiset eivät ole voineet nauttia koronakuukausien aikana (mikä saattaa myös johtaa väliaikaiseen piikkiin inflaatiossa). Deflaatiotarinassa ihmisten käytös on puolestaan muuttunut pysyvästi (tai ainakin siihen asti, kunnes koronaan on rokote), eivätkä he siirry joukoittain julkisille paikoille ennen kuin kokevat olevansa turvassa. Ensimmäisessä tarinassa elvytyssetelillä on käyttöä, jälkimmäisessä ei. Itse olen enemmän taipuvainen uskomaan inflaatiotarinaa, mutta toistaiseksi on mahdotonta tietää, kumpi niistä vastaa enemmän totuutta (tämä ei ole argumentti elvytystoimia vastaan; tilanteen ainutlaatuisuudesta johtuen on vain vaikea tietää, mitkä keinot ovat tehokkaimmat). Sen sijaan varmuudella voimme tietää, ettei asian arvioimiseen tule käyttää fantasiakonsepteja kuten velkaneutraliteettia, joiden soveltaminen finanssikriisin yhteydessä saattoi kyllä silitellä joidenkin ideologisia preferenssejä, mutta johti käytännössä katastrofiin kaikille muille.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Maailma loppuu, velkahysteria ei


Suurista odotuksista huolimatta Mad Max -tulevaisuus ei näytä vieläkään olevan täällä ja autonrenkaista valmistetut haarniskat joudutaan pitämään komerossa koronankin aikana. Onneksi on kuitenkin Iltalehden Mika Koskinen, joka pelkää jengien hallitseman autiomaan odottavan nurkan takana, jos velkahysteriasta pidettään viikon tauko. Tämän seurauksena hän käyttää Iltalehden pääkirjoituksen luettelemalla paljon ISOJA NUMEROITA valtion velkaantumisesta, joiden hyödyllisyys on kuitenkin kyseenalainen, sillä kelkasta on pudonnut kaikista olennaisin. Ymmärtääkseen asiasta mitään on ensin ymmärrettävä varsin yksinkertainen seikka – valtio ei ole kotitalous. Siinä missä kotitalous tasapainottaa budjettinsa rahan loppumisen estämiseksi ja pyrkii maksamaan velkansa niiden ottajan elinkaaren aikana, valtiontaloudet eivät toimi näin, vaan käytännössä vanha velka kuitataan samalla määrällä uutta velkaa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että olennaisin metriikka on velasta aiheutuvat kustannukset (käytännössä korot), koska nämä jäävät silti maksettavaksi ja mahdollisesti vetävät pois resursseja hyödyllisemmistä käyttökohteista. Vaikka Koskinen siis luettelee könttäsummia velan kasvusta, jostain syystä hän ei mainitse korkokustannusten olleen 2019 ainoastaan 0,5% BKT:sta (luku on ollut näin matala viimeksi 1980-luvun alkupuolella), kun taas esim. vuosituhannen taitteessa luku pyöri 2-4%:ssa – tämä ei kuitenkaan estänyt vuosituhannen vaihdetta olemasta varsin vaurasta aikaa.

Mahdollisesti merkittävintä on kuitenkin Koskisen tapa lopettaa kirjoituksensa: ”Korona ei voi olla avoin shekki. Ei, vaikka korot olisivat kuinka alhaalla, sillä joskus korot vielä nousevat ja uusia kriisejä tulee”. Tämä on olennaista, sillä Koskinen näyttää kuvaavan korkoja jonain mystisenä voimana, jotka jossain vaiheessa nousevat esim. jumalten raivon seurauksena. Koroilla on kuitenkin oikea funktiokin ja osa tätä funktiota on keskuspankkien toteuttama makroekonomisen syklin säätely – talouden alamäessä kysyntää lisätään laskemalla korkoja ja ylikuumenemisen estämiseksi niitä nostetaan. Toisin sanoen EKP siis nostaa korkoja siinä vaiheessa, kun se katsoo Euroopan taloudella menevän liian hyvin ja se uhkaa ylikuumeta, missä vaiheessa korkeampien korkojen maksaminenkaan ei ole ongelma. Korot vaihtelevat myös jonkin verran markkinaehtoisesti, mutta Suomen 10-vuotisten velkakirjojen korko on itse asiassa koko 2000-luvun seuraillut hyvin lähellä turvallisimpina pidettyjen Saksan velkakirjojen korkoa ja Suomen luottoluokitus on luottoluokittajien toiseksi korkeimmalla tasolla – mikään tästä ei ole muuttumassa ja itse asiassa korkojen pitkän ajan trendi on jatkuvasti mennyt alaspäin vähintään 18oo-luvulta eteenpäin (ks. esim. Barrett 2018 ja Haldane 2015).

Viime vuosikymmenen lopulla aina välillä näkyi pankkien, valtiovarainministeriön, ym. toimijoiden tekemiä projektioita korkojen nousemisesta 2020-luvulla. Näistä näytetään nyt olevan siirrytty yksinkertaisesti Koskisen tyylisiin ilmoituksiin, että korot nousevat joskus ja jostain syystä. Nämä ilmoitukset eivät kuitenkaan enää kerro mitään relevanttia ulkopuolisesta maailmasta, vaan ainoastaan ilmoitusten esittäjien omista neurooseista. Olisi hauskempaa, jos he hoidattaisivat ongelmiaan kuten normaalit suomalaiset ja kävisivät joko terapiassa tai vaihtoehtoisesti joisivat erittäin paljon viinaa.

Korkomenojen suhde BKT:en nousi 1990-luvun laman myötä, mutta on jo hyvän aikaa sitten palannut 1980-luvun tasolle.
Korkojen historiallinen kehityssuunta on ollut vähintään 1800-luvun alusta trendinomaisesti alaspäin ja 1980- ja 1990-lukujen piikki on poikkeus, ei normi. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa tämän muuttuvan.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Työttömyys- ja sosiaaliturva eivät ole "luksustoimintoja"


Muistellaanpa jälleen lyhyesti menneitä nykytilanteen paremmin ymmärtämiseksi. Vuonna 2017 Perussuomalaisten puheenjohtajakisan aikana Jussi Halla-aho totesi että ”Yhteiskunnalla on perustehtävät, kuten turvata kansalaistensa ulkoinen ja sisäinen turvallisuus. Sen lisäksi on luksustoimintoja, kuten työttömyysturva ja sosiaaliturva. Sitten on sellaisia tehtäviä, jotka minun mielestäni eivät lainkaan kuulu valtion ja veronmaksajien toimialueeseen, kuten esimerkiksi rahan siirto Etelä-Eurooppaan tai vielä kauemmaksi maailmaan.” Tällä hetkellä harvempi todennäköisesti ilmoittaisi työttömyysturvan ja sosiaaliturvan olevan luksustoimintoja, mutta olennaista tietenkin on, etteivät ne ole sellaisia normaaleissa oloissakaan niiden käyttäjille. Tämä on siis määritelmällinen kysymys. Jos elämäntilanteesta johtuen tarvitsee selviytyäkseen sosiaali- tai työttömyysturvaa, kyseessä ei ole luksustoiminto, vaan jotain mitä kyseinen henkilö tarvitsee – tällä hetkellä koronan takia tarvitsijoita vain sattuu olemaan normaalia enemmän. Yksittäisen henkilön näkökulmasta työttömyysturva on siis käytännössä vakuutus työttömyyttä vastaan (kuten sairausvakuutus on vakuutus sairautta vastaan), joka takaa selviytymisen myös tässä tilanteessa. Vakuutukset luonteensa mukaisesti puolestaan tasaavat riskiä kaikkien vakuutuspoolissa olevien kesken ja helposti näyttävät hyödyttömiltä kulueriltä paitsi silloin kun ne aktivoituvat – auton vakuuttaminen oli täysin hyödytön sijoitus kunnes naapurin Pena lainasi tulitikkua nähdäkseen tankin sisälle.

Tähän voi tietenkin todeta, ettei mitään tällaisia vakuutuksia pitäisi olla olemassakaan ja että aina voi mennä metsään tekemään risusavottaa tai pesemään Juhana Vartiaisen ikkunoita. Nämä ovat luonnollisesti hoopoja esimerkkejä (mitä valitettavasti jotkut esittävät tosissaan), mutta tässä mielessä kysymys on itse asiassa subjektiivinen – jos katsoo työttömien tukemisen työttömyysvakuutuksen kautta olevan moraalisesti sietämätöntä, niin tämä on mielipide siinä missä mikä tahansa muukin. Asiaan liittyy kuitenkin myös objektiivinen kansantaloudellinen puoli. Taloustieteellisessä jargonissa työttömyysturvaa ym. tukia kutsutaan automaattisiksi vakauttajiksi, koska niiden on tarkoitus estää taloutta romahtamasta yhtäkkisessä kysyntäshokissa pitämällä työttömäksi joutuvien ostovoimaa osittain yllä automaattisesti aktivoituvien tukien kautta, jotka siis tukevat kulutusta. Työttömyys- ja sosiaaliturvan on siis tarkoitus kansantaloudellisesti vakuuttaa itseään vahvistavaa sykliä vastaan, jossa kysynnän putoaminen johtaa työttömyyteen, mikä puolestaan johtaa entistä voimakkaampaan kysynnän laskemiseen ja niin edelleen. Kaikkien vakuutusten tapaan tämä näyttää joidenkin mielestä normaaleina aikoina hyödyttömältä rahan haaskaukselta, mutta sen tarkoitus on taata koko ajan valmiina oleva taloudellinen infrastruktuuri poikkeustilanteita varten, joka aktivoituu tarvittaessa ilman erillistä käskyä ja sellaiseen liittyviä ad hoc -järjestelyjä. Makrotaloudellisesti tätä ei kutsuta luksukseksi – sitä kutsutaan rationaaliseksi tavaksi suojautua odottamattomilta shokeilta.

Työttömyysturvan kaltaiset turvaverkot vakuuttavat yksilöitä ja kansantaloutta sekä yllättäviä shokkeja vastaan (kuten 1990-luvun lamassa) että poliitikkojen hölmöyttä vastaan (kuten talouskurikokeilussa 2010-luvulla).


maanantai 6. huhtikuuta 2020

Talouskurin seuraavasta kierroksesta haaveillaan jo


Koska mistään ei voi ikinä oppia mitään, uutta talouskurikierrosta valmistellaan jo tälle vuosikymmenelle. Työ- ja elinkeinoministeriö sekä valtiovarainministeriö ovat asettaneet siis kriisiryhmän (jäseninä Vesa Vihriälä, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo), jonka tehtävä on ”löytää keinot, joilla Suomi palautetaan kasvun, korkean työllisyyden ja kestävän julkisen talouden uralle koronakriisin jälkeen”. Ylen mukaan ryhmää johtava Vihriälä arvioi, että ”inflaatio hoitaa osan velkataakasta, mutta edessä on myös säästöjä ja veronkorotuksia” ja että ryhmä tulee esittämään ”ajatuksia sopeuttamistarpeesta ja ratkaisuista”. Toisaalta hän myös toteaa että ”tämä [kriisi] ei ole välttämättä pitkäaikainen samalla tavalla kuin finanssikriisi”. Ongelma tässä on, että ryhmä ei näytä kokevan viime vuosikymmenen talouskuriohjelmien vaikuttaneen finanssikriisin pituuteen. Lyhyenä kertauksena historiasta todettakoon, että finanssikriisin yhteydessä 2009 taloudet supistuivat voimakkaasti Euroopassa, mutta vuoden mittaisen elvytyksen seurauksena ne käytännössä palautuivat kriisiä edeltävälle tasolle vuonna 2010. Tämän jälkeen aloitetut talouskuriohjelmat kuitenkin jälleen supistivat kysyntää, mikä johti tuotannon ja kasvun hidastumiseen, mikä puolestaan johti työttömyyden kasvuun ja puolen vuosikymmenen mittaiseen tarpeettomaan taantumaan. Koska tämä tarina vastaa suoraan empiiristä dataa, on se myös todennäköisesti totuudenmukainen kuva tapahtumista ja esim. talouskuria alun perin kannattanut IMF:n ex-pääekonomisti Olivier Blanchard on sittemmin julkaissut useampia kirjoituksia talouskurin haitallisuudesta. Tämä on tietenkin, miten tieteen tulisikin toimia – jos teoreettiset oletukset eivät vastaa empiiristä maailmaa, silloin ne lentävät roskiin.

Suomessa luonnollisesti toimitaan päinvastoin. Sekä Uusitalo että Vihriälä olivat Ylen haastattelussa 2014 edelleen vailla kiinnostusta elvyttävää politiikkaa kohtaan, vaikka Suomen talouden käyttöaste putosi sinä vuonna 4,2% potentiaalinsa alapuolelle riittämättömän kysynnän seurauksena. Vihriälä on itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan vaatinut työn tarjonnan lisäämistä ja ilmoittanut rakennetyöttömyyden tulleen vastaan oli työttömyysaste sitten 9,4% (kuten 2015) tai 6,7% (kuten 2019). Vuonna 2016 silloiselle valtiovarainministeri Orpolle toimittamassaan muistiossa Holmström, Korkman ja Vihriälä totesivat talouskurilinjan oikeanlaiseksi, mutta samalla kokivat paradoksaaliseksi, että oikeaoppiset toimet aiheuttivat heikkoja lopputuloksia. Tätä todennäköisesti saadaan katsella tälläkin vuosikymmenellä – aikaisempien heikkojen lopputulosten katsotaan olevan yhdentekeviä talouspoliittisten suositusten kannalta. Tämä voi kuulostaa huonolta reseptiltä järkevään toimintaan, mutta toisaalta aina voi lohduttautua Ylen 2016 Holmströmin kanssa tekemän haastattelun parissa: ”Holmström pitää ongelmallisena sitä, että yhteiskunnassa olemme saavuttaneet pisteen, jossa ihmisillä asiat ovat materiaalisesti hyvin ja elämä hyvin turvattua. Ne ovat johtaneet siihen, että innovointi ja tarmokkuus ovat vähentyneet.” Mahdollisesti talouskurittajat saavatkin lisättyä innovointia ja tarmokkuutta sössimällä asiat myös tällä vuosikymmenellä.

Talouskuriohjelmat supistivat onnistuneesti taloutta koko euroalueen mittakaavassa...
...Ja tekivät samoin myös Suomessa, mutta negatiiviset vaikutukset kestivät n. vuoden pidempään.



https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kolme-ekonomistia-arvioi-talouspolitiikan-suuntaustarpeita

torstai 26. maaliskuuta 2020

Jari Ehrnrooth ennustaa 2020-luvun sosiaalipolitiikkaa


Koska menneisyyden pohjalta voi muodostaa ainakin todennäköisen kuvan myös tulevaisuuden tapahtumista, on hyvä aina välillä palata tarkastelemaan mitä viime vuosikymmenellä sanottiin tästä vuosikymmenestä. Kesäkuussa 2018 Jari Ehrnrooth siis ennusti 2020-luvun sosiaalipolitiikkaa ilmoittaen että ”tulevaisuuden sosiaalipolitiikka tarkoittaa jotakin muuta kuin valtion vastuuta kansalaisistaan”. Nykytilanteessa on aina mielenkiintoista lukea kommentaareja ihmisiltä, joiden mukaan valtion ei pitäisi ottaa vastuuta kansalaisistaan, mutta erinomainen on myös Ehrnroothin linjaus jonka mukaan ”Tukiriippuvuus tekee ihmisistä epävapaita valtion alamaisia”. Hallituksen tukipakettiin yritysten tueksi koronaepidemian haittojen torjumiseksi kuuluu mm. 10 miljardin euron lisärahoituksen kanavoiminen yrityksille Finnveran kautta. Koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää tarkalleen epidemiasta johtuvan poikkeustilan pituutta, voi tämä tukiriippuvuus pitkittyä huomattavastikin ja hallituksen toimet saattavat vakavasti häiritä ihmisten vapautta mennä konkurssiin ja menettää omaisuutensa.

Toisaalta Ehrnrooth tietenkin myös ilmoittaa, että ”2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet, jotka ennaltaehkäisevät kriisit”. On vaikea nähdä, kuinka budjettirajoittimet olisivat ennaltaehkäisseet nykyistä kriisiä (virus ei ottanut vastaan e-mailiani budjettikurin tärkeydestä), mutta ne sen sijaan saattaisivat tehokkaasti sabotoida järkevän reaktion estämällä valtioita ohjaamasta riittäviä rahamääriä tarvittaviin kohteisiin. Oma suosikkini on kuitenkin Ehrnroothin esittämä toteamus että 2020-luvulla ”marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti”. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että hallitus juuri laajensi työttömyysturvaa koskemaan toistaiseksi myös yrittäjiä sekä freelancereita ja työttömyysturvan yksi olennainen funktio luonnollisesti on tulontasaus vaikeiden aikojen yli. Vielä mielenkiintoisempaa on, että käytännössä kaikkien valtioiden ja kansainvälisten instituutioiden johtajat näyttävät päätyneen jonkinlaiseen konsensukseen voimakkaiden kollektiivisten toimien tarpeellisuudesta valtion taholta koronaepidemian terveys- ja talousvaikutusten lieventämiseksi. Omituisena käänteenä nämä marxilaiset kollektivistit näyttäisivät kuitenkin yrittävän estää kapitalismia ja markkinataloutta romahtamasta, mitä ei välttämättä odottaisi marxilaisilta kollektivisteilta, mutta toisaalta tuntemattomat ovat marxilaisten kollektivistien tiet.

Jos kaikki tämä saa Ehrnroothin näkemykset kuulostamaan hassuilta, se johtuu siitä, että ne ovat. On hyvä muistaa, että myös finanssikriisin yhteydessä valtioiden pelastaessa pankkeja Ehrnrooth & kump. käytännössä siirrettiin vuodeksi hyllylle, koska heidän sanomisensa olivat hetkellisesti liian räikeässä ristiriidassa reaalisen maailman toiminnan kanssa ja sikäli varsin noloja. Sieltä heidät myöhemmin tietysti otettiin takaisin puhumaan marxilaisista kollektivisteista ja tuomaan hitaimman palautumisen taantumasta koko itsenäisyyden aikana. Jos vanhat merkit pätevät, näin tehdään myös tällä kertaa.