Poltettu Maa: Kilpailukykykorttia pelataan jälleen

Kauppalehti pääkirjoituksessaan ilmoittaa, ettei Suomella ole varaa tämänhetkisiin tai tuleviin lakkoihin, lakkoilijoiden esittämiin vaatimuksiin ja kaikista vähiten pienipalkkaisten julkisen sektorin työntekijöiden palkankorotuksiin. KL toteaa myös, että hallitus on toiminnallaan politisoinut neuvottelut ja siten vaikeuttanut sovun syntyä sillä ”Palkansaajapuolella uskotaan nyt, että tiukan paikan tullen hallitukselta voi saada tulitukea neuvottelupöytään. Tämä uhkaa syödä halua sovintoratkaisuun.” Omituisesti samanlaisia huolia sai etsiskellä kissojen ja koirien kanssa viime hallituskaudella, kun Sipilän hallitus puuttui työmarkkinajärjestöjen välisiin neuvotteluihin uhkaamalla pakkolaeilla, jos kiky-sopimusta ei syntynyt. Ilmeisesti hallituksen puuttuminen työmarkkinaneuvotteluihin vaihtaa lennosta väriä positiivisesta negatiiviseen riippuen siitä, kenen puolesta sitä tehdään.

Joka tapauksessa palkankorotusten, kiky-tuntien poistamisen ym. toimien mahdottomuutta perustellaan tietenkin kilpailukyvyllä (kuten lähes kaikkea nykyään). KL toteaa asiasta että ”on syytä pitää mielessä vuosien 2007-2008 katastrofaalinen liittokierros, joka johti korotusten kilpalaulantaan.” Sairaan- ja vanhustenhoidon ym. alojen palkankorotuksia pidetään siis mahdottomina, koska ne oletetusti siirtyvät suurempina korotuksina myös vientisektorille. Oli tästä logiikasta mitä mieltä tahansa, tarinassa kilpailukyvylle katastrofaalisesta liittokierroksesta 2007-2008 on se ongelma, että Suomen vaihtotase oli laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin ja siirtyi negatiiviseksi itse asiassa vasta 2011. Tämä sopii siis varsin huonosti yhteen liittokierrostarinan kanssa, mutta korreloi lähes suoraan Nokian alamäen kanssa (ja tietenkin myös talouskurisekoilun kanssa), eli siinä missä korkean teknologian tuotteiden osuus Suomen tavaraviennistä oli 2002 20,6%, laski se 2008 17,5%:iin, 2011 8,2%:iin ja kävi 6,3% pohjalukemissa 2013.

Tällä puolestaan ei ole juuri mitään tekemistä hintakilpailukyvyn kanssa. Vienti voidaan karkeasti jakaa kolmeen alueeseen 1) homogeeniset hyödykkeet, joille on selkeät maailmanmarkkinahinnat (esim. öljy) 2) viitehinnan hyödykkeet, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. paperituotteet) 3) heterogeeniset hyödykkeet, joille ei hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen ole viitehintoja (esim. elektroniikkatuotteet). Kategorian 1 viennissä hinta on määräävä tekijä, kun taas kategorioissa 2 ja 3 sen määrittävät puolestaan laatu, brändi, jne. Suomen viennissä homogeenisten hyödykkeiden osuus arvonlisäyksestä on keskiarvona n. 6,5%, kun taas heterogeenisten ja viitehintahyödykkeiden osuus on n. 84,5%, eli hinnalla kilpailevien hyödykkeiden osuus on itse asiassa marginaalinen. Mahdollisesti olennaisemmin niiden osuus viennistä aikavälillä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin.

Tarinassa liian yksipuolisesta vientirakenteesta, kyvyttömyydestä uudistua/innovoida ja pähkähullusta talouskurikokeilusta on tietenkin se huono puoli, että se näyttäisi sysäävän vastuuta asioista varsinaisesti päättäneille tahoille. Sen sijaan syyttämällä vanhusten vaippojen vaihtajia tai postilaisia tämä ongelma katoaa.

2007-2008 liittokierroksella ei näytä olevan juuri vaikutusta vaihtotaseeseen, joka romahtaa vasta 2011. Tällä on tietenkin paljon tekemistä talouskurisekoilun kanssa...