torstai 13. elokuuta 2020

Kiky-tuntien perään haikaillaan jälleen

Kiky-tunnit eivät ole vielä edes kaikkialta kerenneet poistua, mutta Talouselämän sivuilla niitä haikaillaan jo takaisin ja samalla arvuutellaan myös aikaisemmin sovittujen palkkaratkaisujen uudelleen neuvottelulla. Päätoimittaja Jussi Kärki kirjoittaa: ”Palkat ja työehdot ovat vientiteollisuudelle vielä akuutimpi asia kuin vero- ja tukiratkaisut. Niistä sovittiin alkuvuonna hyvän sään aikaan juuri ennen koronan puhkeamista pandemiaksi. Tämä johti kikytuntien hylkäämiseen suorastaan uhmakkaasti ja 3,3 prosentin palkankorotuksiin […] Kikyllä ja suurella vaivalla umpeen kurottu kuilu Suomen ja kilpailijamaiden välillä lähtee kasvamaan uudestaan”. Viime vuosikymmenellä hintakilpailukyvyn parantamisen (oletettu) tarve oli yksi suosituimmista uutisaiheista (jotkut saattavat muistaa esim. EK:n hallituksen puheenjohtaja Veli-Matti Mattilan toteamuksen suomalaisten palkoista 10-15% liian suurina) ja monissa analyyseissä ongelmaa jäljitettiin nimenomaisesti vuosien 2007-2008 liittokierroksen palkkaratkaisuihin. Hintakilpailukykytarina on siis jälleen kaivettu naftaliinista, mutta selitysvoimaltaan siinä on muutamia ongelmia, joista ensimmäinen on vastaavuus maailman tapahtumien kanssa. Käyttäen YK:n Comtraden dataa esim. Benkovskis & Wörtz (2015) vertailevat OECD-maiden hintakilpailukyvyn kehitystä 2000-2012 ja Suomen suhteelliset vientihinnat tällä aikavälillä pysyvät itse asiassa lähes muuttumattomana. Kiinnostavammin he kuitenkin lisäävät analyysiinsä myös toisen akselin, joka mittaa viennin laadun kehitystä – tällä mittarilla kaikkien 38 maan keskuudessa Suomi putoaa samalla aikavälillä kaikkein eniten.

 

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tämä on merkittävämpää kuin hintakilpailukyvyn kehitys. Vienti voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan 1) selkeät maailmanmarkkinahinnat omaaviin homogeenisiin hyödykkeisiin (esim. öljy) 2) viitehintahyödykkeisiin, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. Talouselämänkin mainitsemat paperituotteet) 3) hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen vailla viitehintoja olevat hyödykkeet (esim. elektroniikka). Ainoastaan luokassa 1 hinta määrittää vientimenestystä, kun taas luokissa 2 ja 3 sen tekevät laatu, brändi ym. tekijät ja Suomen vientirakenteessa homogeeniset hyödykkeet muodostavat vain n. 6,5% arvonlisäyksestä. Ehkä vielä olennaisemmin homogeenisten hyödykkeiden osuus viennistä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi ollut hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin. Tämä on olennaista, koska samoja virheitä ei pidä toistaa ja jos kilpailijat panostavat laatuun, ei palkkoja alentamalla voi vastata juuri lainkaan. Tiedän että hintakilpailukykytarina kätevästi siirtää vastuuta pois päätöksiä varsinaisesti tehneistä tahoista, mutta vaikka virheitä ei julkisesti viitsittäisikään myöntää, niin ehkä tekojen tasolla voitaisiin silti kokeilla uutta kurssia.


Vaaka-akseli kuvaa siis hintakilpailukyvyn kehittymistä 2002-2012 (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä) ja pystyakseli viennin laadun kehitystä (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä). Kuten näkyy, Suomen hintakilpailukyky itse asiassa marginaalisesti parantuu tällä aikavälillä, mutta viennin laatu puolestaan putoaa kaikkien vertailtavien maiden joukossa eniten.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti