Mitä yhteistä on portugalilaisella EU-komission
puheenjohtajalla ja suomalaisella Helsingin apulaiskaupunginjohtajalla?
Vastaus: molemmat hyppäsivät pyörimään tuottoisaan karuselliin julkisten ja
yksityisten virkojen välillä ja pelkkä katsominenkin alkaa heikompaa
hirvittämään.
Kyseinen komission puheenjohtaja on tietenkin Jose Manuel
Barroso, joka heinäkuussa ilmoitti siirtyvänsä liikepankki Goldman Sachsin
leipiin. Barroso on ollut ennenkin tekemisissä pankkien kanssa ja hän on
esimerkiksi voimakkaasti tukenut Kreikan taloudellisia tukipaketteja, joiden
rahoista 5 % on tutkimuksen mukaan mennyt Kreikan kansalaisille ja 95 %
eurooppalaisille pankeille ja yksityisille sijoittajille.[1]
Goldman Sachs puolestaan tunnetaan ehkä parhaiten vuosien 2007–2008
talousromahduksen yhtenä pääarkkitehtina, joka pelastettiin konkurssilta Yhdysvaltain
veronmaksajan varoin massiivisella tulonsiirrolla kansalaisilta pankkiireille
ja joka luonnollisesti jo seuraavana vuonna maksoi ennätysbonuksia johtajilleen.[2]
Kun valtion interventionismi oli tehnyt työnsä rikkaille, Goldman Sachs ja muut
vaikeuksiin joutuneet pankit silmää räpäyttämättä palasivat takaisin ylistämään
markkinoiden ihmeitä ja yksilön vastuuta. Muuttuvainen on ihmismieli.
Apulaiskaupunginjohtaja on entinen sosiaali- ja
terveysministeri Laura Räty (kok), joka lienee tunnetaan parhaiten
verokikkailuistaan ja ajatuksesta, että vain harva Suomessa tienaa alle 2100
euroa kuukaudessa.[3] Myös hän
on sittemmin päättänyt karistaa julkisen sektorin pölyt jaloistaan ja siirtyi
toukokuussa yksityiselle puolelle Suomen Terveystalon johtoon, joka sekin on
tunnettu verokikkailuistaan.[4]
Itseasiassa Räty lähti Terveystaloon sellaisella kiireellä, ettei malttanut
edes pysyä apulaiskaupunginjohtajana kautensa loppuun tai kuten hän itse toteaa
”Kaikki
ne asiat, joita tulin Helsingin kaupungille tekemään silloin viisi vuotta
sitten, on nyt saatettu sellaiseen pisteeseen, että on hyvä aika ja mahdollista
lähteä”[5].
Epäilemättä, vaikka osa saattoi tulla valmiiksi jo silloin, kun Räty
ministerinä toimiessaan ajoi voimakkaasti Suomen terveydenhuollon avaamista
yksityiselle sektorille, linja jonka hedelmistä hän nyt täysin sattumalta
lähtee nauttimaan. Puhdasta sattumaa myös lienee se, että Helsingin kaupunki
vuosien 2012–14 aikana osti Terveystalolta palveluita usealla miljardilla.[6]
Kolmantena esimerkkinä mainittakonkin vielä Taneli Lahti,
joka on siirtymässä EU-komission virkamiehestä Elinkeinoelämän keskusliiton
palvelukseen. Lahdesta huomaa, että hän on virkamies eikä poliitikko, koska
hän päästää vahingossa totuuden ulos: "Tuleva EK:n Brysselin toimiston
johtaja näkee, että etujärjestöstä käsin hänellä on mahdollisuus muovata
Euroopan unionia Suomen ja elinkeinoelämän
toivomaan suuntaan"[7].
Niinpä niin, koska jos EU:sta täytyisi väkisin jokin vika etsiä, niin se olisi
että se ei ole tarpeeksi suuryritys/pankki/miljonääri-ystävällinen ja tarkkasilmäisimmät
saattavatkin jo havaita, mistä kenkä tässä oikein puristaa. Ongelma on
tietenkin se, että julkisissa viroissa toimivat henkilöt, joiden pitäisi
palvella ja edustaa kansalaisia päätyvät käyttämään asemaansa osoittamaan
uskollisuutensa ja hyödyllisyytensä yksityiselle voitontavoittelulle, minkä
tehtyään heillekin annetaan lupa hypätä mukaan rahakärryihin. Kiertoa julkiselta yksityiselle ja
yksityiseltä julkiselle perustellaan kuitenkin usein sillä, että se tuo asianosaisille
henkilöille perspektiiviä myös toiselta puolelta, mutta jostain syystä tämän pitää
käytännössä aina olla nimenomaan johtoportaan perspektiiviä. Missä lienevät
ehdotukset, joissa vaaditaan esimerkiksi pankkiireja tai poliitikkoja menemään pariksi
vuodeksi talonmiehen töihin ymmärtääkseen paremmin, kuinka heidän päätöksensä
vaikuttavat talonmiehiin? Mahdollisesti toisen puolen perspektiivillä tässä
perustelussa todellisuudessa tarkoitetaankin sellaista vinkkeliä, josta on
mahdoton havaita eturistiriitoja.
Mistä pääsemmekin jutun varsinaiseen
pointtiin. Tässä ei ole tarkoitus leimata jotenkin erityisesti Barrosoa, Rätyä
tai Lahtea, sillä todellinen ongelma ovat järjestelmään sisälle rakennetut vääränlaiset kannustimet, jotka ajavat toimijoita käyttäytymään
kyseenalaisella tavalla, kuten esimerkiksi toteuttamaan yksityisten tahojen
etuja kansalaisten etujen kustannuksella, mutta samalla myös tekijän omien
etujen palveluksessa. Jokainen ymmärtää, että lopputulos on systemaattisesti
vääristynyt julkinen päätöksenteko mainittujen yksityisten tahojen hyväksi. Kyse
on siis rakenteellisesta ongelmasta ja rakenteellisista ongelmista ei pääse
eroon henkilöitä vaihtamalla, vaan ainoastaan rakenteita muuttamalla. Tätä
voidaan tehdä muun muassa lainsäädännöllä ja esimerkiksi tässä tapauksessa ongelmaa
voitaisiin ainakin lievittää vaikkapa kunnon karenssiaikojen säätämisellä
siihen, kuinka nopeasti yksityiseltä voi ottaa työn vastaan jossain
kriittisessä asemassa sen jälkeen, kun on lähtenyt valtion palkoista samaan asiaan
liittyvällä alueella. On vielä todettava, että mikään edellä mainituista
seikoista ei siis sinällään todista mitään Barroson, Rädyn tai Lahden
ylenpalttisesta pahansuopuudesta verrattuna keskivertokansalaiseen, sillä vähemmistössä
ovat todennäköisesti ne henkilöt joiden arvoperusta kestäisi, jos heillä olisi
tiedossa vaikkapa kovapalkkainen johtotasontyöpaikka suuryrityksessä
vastineeksi ”viattomasta” ystävällismielisyydestä pankkeja tai yrityksiä
kohtaan. Usein on paljon helpompaa kertoa itselleen Lahden sanoin ”En minä näe
siinä kyllä mitään ongelmaa”.
Toisaalta on tietenkin täysin mahdollista, että virkojen
paukkuva pyöröovi lisää mahdollisuutta voittojen kasvattamiseen suuremmille
yrityksille ja että ovessa pyörivät todella saavat kasvavaa tietoa siitä,
kuinka toteuttaa tätä päämäärää yhä tehokkaammin. Siitä onko tämä sitten hyvä
vai huono asia voi keskustella, mutta sivuvaikutukset lienevät itsestään selvät:
laillistettu korruptio syö pohjaa demokratialta ja kannustaa oletettuja
kansanpalvelijoita palvelemaan rahaa, ei kansaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti