Suomenruotsalainen MIT-yliopiston professori ja vuoden 2016
talousnobelisti Bengt Holmström oli jälleen viime viikolla Suomessa
haastateltavana, tällä kertaa Jorma Ollilan toimesta.[1]
Holmström maalailee haastattelussa varsin dystooppista kuvaa tulevaisuudesta,
jossa hierarkkisesti toimivat yksityisyritykset hallitsevat lähes kaikkea,
kansalaiset on korvattu asiakkailla, yhteiskunnan turvaverkot on muutettu
pakkotyön suuntaan ja työntekijöiden yhteenliittymisestä on hankkiuduttu eroon.
Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Holmström ei ilmeisesti näe tätä
visiota pelottavana, vaan toivottavana. Ei ihme, että Suomen hallituskin haluaa
miestä kuunnella.
Holmström sai palkintonsa yhdessä Oliver Hartin kanssa
sopimusteorian kehittelystä, eikä minulla ole mitään epäilystä, etteikö hän
tästä alueesta kirjoittaisi paljon täyttä asiaa. Suomen hallitukselle hän
kuitenkin antaa neuvoja makrotaloudesta (tosin itse tunnustaen, ettei se ole
hänen alaansa), joten on ehkä hyvä vilkaista, minkälaisia näkemyksiä hänellä on
tällä saralla ja mihin ne perustuvat. Nobelistin kritisoiminen voi tuntua
hieman ylimieliseltä, mutta minulle tuli jo lokakuussa omituinen olo miehen
todetessa eräässä haastattelussaan näin vuoden 2008 talouskriisistä: ”Mitä
sitten tapahtui, että koko maailmantalous joutui tällaiseen ahdinkoon, minusta
kenelläkään ei ollut tällaista visiota, ei ainakaan minulla, enkä ole
sellaiseen ihmiseen törmännyt”.[2]
Minulle puolestaan tuli välittömästi pari nimeä mieleen, muun muassa Dean
Baker, joka ennusti kriisin saapumisen kolmen kuukauden tarkkuudella kaksi
vuotta etuajassa.[3]
Pointtina on tietenkin, että jos haluamme saada realistisen kuvan siitä, mitä
tapahtui, miksi ja kuinka kannattaa edetä, on katse suunnattava niihin
malleihin ja taloustieteilijöihin, jotka olivat todistettavasti oikeassa, eikä
niihin, jotka epäonnistuivat täydellisesti. Jos minä käytännössä maallikkona
tiedän tämän, mutta taloustieteen nobelisti ei, niin jossain on kyllä menty
pahasti metsään ja tämä antaakin jo vihjeen siitä, minkälaisissa
taloustieteellisissä piireissä Holmström viettää aikaansa.
Holmströmin makroekonomiset käsitykset eivät itse asiassa
ole erityisen omaperäisiä, vaan noudattelevat pääasiassa standardeja
uusliberaaleja käsityksiä, eli juuri niitä, jotka olivat katastrofaalisesti
väärässä ja tamppasivat tietä vuoden 2008 romahdukseen sekä pitkittävät
edelleen sitä seurannutta lamaa. Taloustiede onkin siitä mielenkiintoinen
tutkimusala, että vaikka teoria todistettaisiin empirian kautta olleen
massiivisesti väärässä, niin se ei tunnu mitenkään vaikuttavan mainitun teorian
uskottavuuteen. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä vallitseva talousortodoksia
palvelee hyvin varakkaita sekä valtaapitäviä instituutioita kuten suuria
pankkeja, mutta kovin hyvää se ei lupaa tulevaisuudelle.
Joka tapauksessa jos otetaan tarkempia esimerkkejä
Holmströmin käsityksistä, niin pahin ongelma Suomen taloudelle on hänen
mukaansa ammattiyhdistysliike, josta on päästävä eroon ja mitä pikemmin, sitä
parempi. Ammattiyhdistystoiminnassa on epäilemättä paljon parantamisen varaa,
mutta jokainen ymmärtää tämän: siinä missä rikas ja mahtava voi olla
vaikutusvaltainen yksinäänkin, niin köyhät ja heikot puolestaan voivat olla
sitä ainoastaan toimimalla yhdessä ja ammattiyhdistysliike on läpi historiansa
ollut yksi osa tätä toimintaa, mikä selittää myös sen miksi se on ollut synnystään
lähtien läpikotaisen vihattu omistajien taholta. Kuten Holmström toteaa: ”Ihmisten
pitäisi saada solmia vapaasti sopimuksia”.[4]
Olennaiset sanat tuossa ovat ”saada” ja ”vapaasti”. Holmströmin
hengenheimolaisille abstraktien teorioiden maailmassa työnantaja ja työntekijä
ovat tasavertaisia osapuolia, jotka neuvottelevat sopimuksia tältä pohjalta.
Jokainen joskus todellisessa maailmassa vieraillut tietää, että tämä on
erittäin kaukana todellisuudesta, mikä korostuu entisestään korkean
työttömyyden aikoina, kun työvoimasta on ylitarjontaa ja työntekijän niin
sanottu neuvotteluasema on normaaliakin heikompi.
Hankkiutumalla eroon ammattiliitoista, työväen
suojelusta, minimipalkoista ja muista vastaavista saadaankin aikaan esimerkiksi
Latinalaisesta Amerikasta usein tuttu ”talousihme”. Talousihme (tunnetaan myös suppeammassa
muodossa sisäisenä devalvaationa) on tekninen termi, joka tarkoittaa sitä, että
kun palkat poljetaan alas (tai teetetään suoraa pakkotyötä), niin yritysten
voitot luonnollisesti nousevat ylös. Tämä puolestaan saa tietyillä
(ideologisilla) periaatteilla valitut makroekonomiset indikaattorit näyttämään
hyviltä ja seurauksena talous voi nimellisesti hyvin samalla kun varsinainen
kansa voi huonosti. Kun seuraavan kuplan puhjetessa talousihme romahtaa, niin
maksajaksi laitetaan veronmaksaja, ei ihmeestä hyötyneet yksityiset toimijat. Noin
1980-luvun alkuun talousihmeet olivat standardi vain kehitysmaissa, mutta sittemmin
niistä on tullut tuontitavaraa myös teollisuusmaihin ja tämä mekaniikka on osin
takana myös Saksan paljon ihaillun talouspolitiikan toteutuksessa, politiikan joka
myös sattumoisin vahingoittaa kaikkia muita Euro-alueen työntekijöitä saksalaisten
lisäksi pakottamalla heidät mukaan kilpajuoksuun pohjalle[5]
(toisena seikkana mainittakoon esimerkiksi eurooppalaisten veronmaksajien
rahojen kierrättäminen Saksan pankeille Kreikan apupakettien varjolla).[6]
Holmströmin näkemykseen työntekijöiden ja työttömien
turvallisuudesta onkin otettava suora lainaus, koska muuten epäilen, ettei
lukija minua usko: ”Holmström pitää
ongelmallisena sitä, että yhteiskunnassa olemme saavuttaneet pisteen, jossa
ihmisillä asiat ovat materiaalisesti hyvin ja elämä on hyvin turvattua. Ne ovat
johtaneet siihen, että innovointi ja tarmokkuus ovat vähentyneet”.[7] Ottamatta kantaa siihen,
että jonkun mielestä taloudellinen hyvinvointi ja turvallisuus ovat ongelmia
(joista ilmeisesti tulisi päästä eroon ja mekanismina toimii työntekijöiden sekä
työttömien suojelun tuhoaminen), niin ajatushan on ilmiselvän ristiriitainen.
Pitäisikö Holmströmin mukaan miljonäärit raahata pilvenpiirtäjistään elämään
kaduille, jotta heihin saataisiin tarmokkuutta ja innovaatiota? Pitäisikö sama
tehdä Holmströmille? Vai onko kyseessä selektiivinen standardi, joka pätee vain
niihin, jotka elävät yhteiskunnan pohjalla?
Holmströmin näkemyksistä voisi puhua lisääkin (esimerkiksi
hänen käsityksestään, että finanssimarkkinat kaipaavat vielä enemmän
läpinäkymättömyyttä ja päätöksiä suljettujen ovien takana, ei vähemmän), mutta
jääköön nyt ainakin tältä erää tähän. Todettakoon loppuun vain, että hän pelkää
diktatoristen johtajien nousua Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mutta samalla ”kiistää, että talouskasvun pitäisi olla jokin alati
ylöspäin nouseva suora. Se voi olla tavoite, mutta on jopa parempi, että talous
kulkee aaltomaisittain.”[8] Eli se, että yksityinen
sektori suuryritysten ja pankkien johdolla ensin täyttää taskunsa ja lopulta
romahduttaa koko talousjärjestelmän jättäen kätevästi laskun veronmaksajalle,
onkin itse asiassa hieno juttu. Ja sitten vielä raavitaan päätä miksi ihmiset
äänestävät tätä politiikkaa vastaan.
[1] http://www.mtv.fi/uutiset/talous/artikkeli/live-klo-16-nobel-voittaja-bengt-holmstrom-lavalla-jorma-ollilan-kanssa-miten-meita-kannustetaan-tekemaan-toita/6192578
[2] http://yle.fi/uutiset/3-9222300
[3] http://www.debtdeflation.com/blogs/2009/07/15/no-one-saw-this-coming-balderdash/
[4] http://yle.fi/uutiset/3-9316666
[5] https://www.cer.org.uk/insights/eurozones-ruinous-embrace-competitive-devaluation
[6] http://www.defenddemocracy.press/greeces-third-bailout-solves-nothing/
[7] http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/10/bengt-holmstrom-ongelmat-ovat-menestystekija
[8] Ks.
edellinen viite.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti