Asta Leppä tuo kolumnissaan esiin olennaisia pointteja työvoiman hyväksikäytöstä nyky-Suomessa ja kysyy
lopuksi ”Eikö kukaan tosiaan välitä?” Moni varmasti välittää, mutta ongelmana on, järjestelmätasolla monet Lepän mainitsemista epäkohdista eivät ole epäkohtia, vaan
tarkoitettuja lopputuloksia. Selitetäänpä lyhyesti miksi, kuinka
tähän on päädytty ja mikä asiassa mättää.
Olennaisin
opetus, minkä toisen maailmansodan jälkeisen järjestyksen suunnittelijat ottivat 1930-luvulta, oli että suurtyöttömyys johtaa suurongelmiin.
Tämän seurauksena käyttöönotetun talousregiimin (kysyntäpuolen keynesiläisyys) päätavoitteeksi tuli täystyöllisyyden ylläpitäminen, mikä yhdistettynä tiukasti säänneltyihin
finanssimarkkinoihin, vahvoihin ammattiliittoihin, pääasiassa kansallisiin markkinoihin, jne. takasi työntekijöille suhteellisen suuren määrän neuvotteluvoimaa ja sitä kautta kohtuullisen osuuden tuotetusta
vauraudesta. Tämä järjestelmä on ongelmaton niin kauan, kun yritykset pystyvät kasvattamaan voittojaan lisäämällä tuottavuutta, mutta tilanteessa, jossa tämä ei enää ole mahdollista (mihin päädyttiin 1970-luvulla), ainoa keino pitää kiinni voittomarginaaleista on nostaa hintoja.
Vahvan työvoiman olosuhteissa tämä johtaa
palkankorotusvaatimuksiin, mikä puolestaan johtaa
uusiin hinnankorotuksiin ja 1970- ja 1980-lukujen inflaatiospiraaliin. Tämän seurauksena koko
talousjärjestelmä resetoitiin ja uuden systeemin (tarjontapuolen uusliberalismi)
päätavoite vaihdettiin täystyöllisyydestä inflaatiokontrolliin, joka toteutuu pääasiassa heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa esim. pitämällä tarjontaa suurempana kuin kysyntää, mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin,
heikentämällä ammattiliittoja, jne. – Lepän mainitsemat silpputyöt ja ikuiset palkattomat harjoittelut ovat
seurausta tästä.
Tarjontapuolen
regiimillä on muitakin sivuvaikutuksia
(useimmat negatiivisia, esim. BKT:n ja tuottavuuden kasvu ovat hidastuneet, työttömyys ja eriarvoisuus
kasvaneet), mutta päätavoitteensa saavuttamisessa
se toimi erittäin hyvin ja 1990-luvun
puoliväliin mennessä inflaatio oli murrettu kaikkialla. Kuitenkin siinä missä keynesiläinen järjestelmä kariutui 1970-luvun
inflaatioon, tarjontapuolen regiimi puolestaan törmäsi vuoden 2008
finanssikriisin. Tällä kertaa resettiä ei kuitenkaan painettu, mikä on monien nykyhetken ongelmien ytimessä. Näin siksi, että kaikki tarjontapuolen ratkaisut ovat
pohjimmiltaan suunnattu taistelemaan nykyhetken kannalta väärää ongelmaa eli inflaatiota
vastaan (Euroopan Keskuspankki ei pääse edes 2%:n inflaatiotavoitteeseensa), mikä johtaa jatkuvasti virheellisiin poliittisiin
linjauksiin, sillä 1970-luvun työvoimapoliittinen konfiguraatio on pääasiassa jo käännetty päälaelleen. Takertuminen nykyaikaan sopimattomiin näkemyksiin saattaa
onnistuneesti suojella monia korkea-arvoisia uria, mutta hintana on paljon tarpeetonta kärsimystä.
 |
| Työvoimapoliittisen konfiguraation muutos 1970-luvulta nykypäivään. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti