torstai 9. tammikuuta 2020

Kotitalouksien velka lyö Suomen ennätyksiä


Kauppalehdessä LähiTapiolan yksityistalouden ekonomistin Hannu Nummiaron mukaan ”yllättävän monen suomalaisen talous nyrjähtää jo sadan euron tulojen laskusta”, mikä on surullinen muistutus 30 vuotta kestäneen uusliberaalin hyökkäyksen seurauksista. Kun palkat eivät nouse eikä inflaatio toisaalta syö pois velkaa, on tämä myös johtanut viime vuosina useampien ennätysten rikkoutumiseen kotitalouksien velkaantumisessa, mikä osaltaan lisää haavoittuvuutta ja esimerkiksi maksuhäiriömerkintöjä kirjattiin viime vuonna jo vajaalle 400000 henkilölle samalla kun kotitalouksien yleinen lainakanta suhteessa BKT:en on kerennyt nousemaan jo 65%:in. Kuten Kauppalehti itsekin muistuttaa ”kotitalouksien velkaantumisen on todettu heikentävän kansantalouden kestokykyä shokkien iskiessä”, mikä mahdollisesti avaisi tien syvälliseen pohdiskeluun nykyisen tien järkevyydestä ja siitä kuinka tähän on jouduttu. Joku saattaa jo arvata mihin tämä on matkalla: KL sen sijaan ilmoittaa, että jos olet menossa konkurssiin 100e tulonmuutoksen takia se on oma vikasi ja nyt olisi aika kehittää budjetointitaitoa sekä parantaa omaa markkina-arvoa sisäisen yrittäjyyden kautta. Koska oma sisäinen, ulkoinen tai edes komerossa kaapin päälläkään asuva yrittäjäni ei osaa näitä lauseita tulkata, joudun minä tyytymään vähemmän fantastisiin selityksiin.

Sekä julkinen että kotitalouksien velkaantumisaste oli aikaisemmin huomattavasti nykyistä alemmalla tasolla, mikä kuitenkin muuttui 1990-luvun laman ja sitä seuranneiden tarjontapuolen reformien myötä, joista olennaisin oli ansio- ja pääomatuloverotuksen erottaminen toisistaan. Koska reformi käytännössä tarkoitti huomattavaa leikkausta pääomatuloveroon ja sitä kautta tulonsiirtoa kaikkein rikkaimmille (pääomatulot ovat hyvin keskittyneitä yhteiskunnan yläpäähän) tarkoitti tämä tietenkin että resursseja oli vähemmän ohjattavaksi muita hyödyttäviin asioihin, mutta toisaalta myös leikkausta kokonaiskysyntään (rikkaat kuluttavat tuloistaan huomattavasti pienemmän osuuden kuin muut ryhmät). Talouden pyörittämiseksi täydellä kapasiteetilla on kysynnän kuitenkin pysyttävä riittävällä tasolla, mikä nostaa kysymyksen kuinka tämä saadaan aikaan varakkaiden ottaessa entistä suuremman palan tuloista. Vastaus on ollut velka.

Joku saattoi jo huomata, ettei tällä ole mitään tekemistä budjetointitaitojen tai sisäisen yrittäjyyden kanssa, vaan koska luodusta vauraudesta suurempi osa on päätetty kanavoida varakkaimpien kautta istumaan veroparatiiseihin, on jonkun (kotitalouksien tai valtion) paikattava tämä aukko kysynnässä velan kautta. Koska tämä on suoraan leivottu nykyjärjestelmän sisään, tarkoittaisi yksilön vastuun toteutuminen, että ylivelkaantuneet tai köyhyysrajalla kieppuvat kotitaloudet olisivat itse olleet tekemässä päätöksiä tarjontapuolen reformeista, mikä on kohtuullisen absurdi oletus. Mutta niinhän SDP:n ex-kansanedustaja Mikael Jungnerkin ilmoitti pari vuotta sitten leipäjonojen olevan valinnanvapautta – kun on karannut tarpeeksi kauas todellisuudesta, voi uskoa mitä vaan.


Kuten näkyy, kotitalouksien lainakanta prosenttina bruttokansantuotteesta on kasvanut 1980-luvun n. 25%:sta nykyiseen n. 65%:in. Samanlainen kehityskulku kuvaa myös kotitalouksien velkojen suhdetta käytettävissä oleviin tuloihin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti