Elinkeinoelämän keskusliitto, talousnobelisti Bengt
Holmström ja professori Sixten Korkman ovat vain muutamia tahoja, jotka ovat ehtineet
kritisoida hallituksen ajamia leikkauksia korkeakoulutukseen. Ilmeisesti ainakin
osittain kritiikin seurauksena hallitus on nyt sitten päättänyt heitellä
muutamia pennejä yliopistoille, jotta nämä ymmärtäisivät olla hiljaa. Järkevin
ratkaisu olisi tietenkin leikkausten peruminen taskurahojen jakamisen sijaan,
mutta tästä aiheesta on jo kirjoitettu eri tahoilla, eikä siitä siksi sen
enempää.[1]
Tämän kirjoituksen aiheena on sen sijaan luvattujen pennosten lähde, eli yksityistäminen.
Siis samaan aikaan, kun hallitus saarnaa, ettei voi ottaa
enempää velkaa, kun mitä tuottaa, niin sillä ei ole mitään vaikeuksia myydä
pois Suomen kansalaisten omistamaa tuottavaa omaisuutta (esimerkiksi
valtionyhtiöitä). Rahaa tuottavan omaisuuden poismyynti pitkän tähtäimen
tulojen kasvattamiseksi näyttäisi loogiselta ristiriidalta, muttei itse asiassa
sitä välttämättä ole, jos tekee tiettyjä ennakko-oletuksia. Valtion omistamien yritysten
tuotot siirtyvät tietenkin suoraan nettona valtion kassaan, mutta on toki
mahdollista argumentoida, että yksityinen sektori toimii niin paljon
tehokkaammin, että valtio saa suuremmat tuotot yksityisten yritysten verottamisen
ja mahdollisten muiden tätä kautta talouteen syntyvien positiivisten
vaikutuksien seurauksena. Joka tapauksessa koska siirrytään pois tilanteesta,
jossa 100 % voitoista tulee valtiolle (valtionyhtiö) tilanteeseen, jossa vain
selkeästi pienempi osa siirtyy valtion kirstuun (yksityinen yritys) on
perusoletuksen oltava, että yksityistäminen tuottaa huomattavia tehokkuuden lisäyksiä.
Koska pelkät oletukset tuskin ketään kiinnostavat, on
olennaista tietenkin katsoa saatavilla olevaa empiiristä todistusaineistoa.
Onko yksityinen sektori siis julkista tehokkaampi? Vaikka vuosikymmeniä on
toista väitetty, niin vastaus on itse asiassa ei.[2]
Esimerkiksi Ruotsissa 1990-luvun alussa toteutettu koulujen yksityistäminen on
johtanut tilanteeseen, jonka kuvaamiseen sana ”katastrofi” ei välttämättä ole
liioittelua, sillä maan PISA-tulokset ovat ainakin matematiikassa ehtineet
pudota jo Venäjänkin alapuolelle.[3]
Samoin esimerkiksi Yhdysvaltain yksityistetty terveydenhuoltojärjestelmä on
tunnetusti teollisuusmaiden kallein veronmaksajalle tuottaen samalla varsin heikkotasoista
ulosantia.[4]
Ja niin edelleen.
Tämä sanottuna on kuitenkin toki tuotava esiin myös kolikon
toinen puoli, eli onko julkinen sektori sitten tehokkaampi kuin yksityinen?
Vastaus on jälleen ei.[5]
Saatavilla olevan empiirisen aineiston ja siitä tehdyn tutkimuksen perusteella
ei näyttäisi olevan johdonmukaista linjaa siinä, että yksityinen tai julkinen
sektori olisivat sisäsyntyisesti toista tehokkaampia. Tämän perusteella voimme
päätellä, että yhtiöiden tehokkuuden tai tehottomuuden syyt sijaitsevat jossain
muualla, kuin niiden omistuksen luonteessa, kuten esimerkiksi yhteiskunnan
yleisen korruption tasossa sekä sen sijoittumisessa ja mainittakoon tässä nyt
sivumennen, että ainakin Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksen mukaan Suomessa
korruptio on selvästi yleisempää yritystoiminnassa kuin julkisella sektorilla.[6]
Joka tapauksessa koska taloudellista tehokkuutta ei ole propagandan
ulkopuolella todistettu suuntaan tai toiseen, niin kysymys on pääasiassa
loppujen lopuksi ideologinen.
Tämän pohjalta voimmekin sitten todeta mahdollisesti ainoan
asiaan liittyvän itsestäänselvyyden. Vaikka taloudellisen tehokkuuden
näkökulmasta julkisen ja yksityisen ero voi olla hämärä, niin päivänselvää on,
että yksityistäminen syö toimivaa demokratiaa sisältä käsin. Julkiset
omistukset ovat parlamentaarisessa järjestelmässä potentiaalisesti (tietyssä
määrin reaalisestikin) demokraattisen päätöksenteon ulottuvilla, kun taas
yksityiset imperiumit eivät ole sitä juuri millään lailla. Tämä ei tietenkään
tarkoita, että mummon ja papan kyläkauppa pitää kansallistaa, mutta yhteiskunnallisesti
välttämättömien toimintojen (kuten terveydenhuolto, liikenneyhteydet,
energiahuolto jne.) yksityistäminen aina olennaisesti kaventaa kansalaisten
mahdollisuutta osallistua yhteiskunnan suunnan muokkaamiseen demokraattisen
prosessin kautta.
Edellä esitetyn pohjalta voimme jälleen vetää muutamia
johtopäätöksiä. Ensimmäinen on se, että jos minä maallikkona tiedän, ettei
yksityisen sektorin tehokkuudelle löydy yleistettävää empiiristä
todistusaineistoa, niin kyllä sen tietää Suomen hallituskin. Toisin sanoen,
vaikka päätökset esitetään näennäisesti taloudellisen rationaalisuuden
pohjalta, niin ne ovat itse asiassa ideologisia. Tämän ideologisen puolen voi sitten
puolestaan jakaa kahteen eri aspektiin, joista ensimmäinen on se tuttu
markkinafundamentalismi, eli sokea usko markkinoiden ihmeelliseen toimivuuteen
ja tehokkuuteen, jopa silloinkin kun konkreettinen todellisuus todistaa tätä
uskomusta vastaan. Toinen aspekti on itse asiassa ehkä vielä huolestuttavampi
ja liittyy edellä todettuun demokratian kuihduttamiseen tarkoituksella. Kansanedustaja
Elina Lepomäki näyttää esimerkkiä miljonääri Risto Siilasmaan kanssa: "Siilasmaalla oli kaksi radikaalia
ideaa, joihin molempiin Elina Lepomäki suhtautui positiivisesti. Toinen
Siilasmaan ilmoille heittämä ajatus koskee Singaporen mallin tuomista Suomeen.
Siilasmaan mukaan Singaporessa pääministerin palkka muodostuu kolmen eniten
tienaavan pörssiyhtiöjohtajan palkkojen keskiarvosta. Samalla pääministerin
asema on turvaton, kun hänet voi erottaa helposti."[7]
Suomeksi käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että pääministerin edut ovat suoraan
sidottuna suuryritysten johtajien etuihin ja että jos hän
harhoissaan sattuisi alkaa ajamaan muiden etuja (esim. kansalaisten) hänelle
voi nopeasti sitten antaa kenkää. Kyseessä on siis demokratian myyminen lopullisesti
miljonääreille, mikä ilmeisesti on ainakin Lepomäen mielestä hieno idea.
Ei toki
siinä, että demokratialla menisi erityisen hyvin tälläkään hetkellä, sillä
edellä kuvatut prosessit ovat olleet meneillään jo hyvän aikaa. Perusuomalaisten
Antti Joutsenlahti näyttää tästä esimerkkiä: ”Nuori, nätti ja sen lisäksi vaalea nainen on potentiaalinen
ehdokas. Esimerkiksi puolueemme Laura Huhtasaari tulee saamaan 10 000 ääntä.”[8]
Niinpä niin, kun demokratia on imuroitu sisällöstä ja päätöksenteko ulkoistettu
pilvenpiirtäjäsviitteihin, jätetään lavalle Laura Huhtasaaret ja Alexander
Stubbit, jotka voivat näyttää näteiltä ja tyylikkäiltä, mutta todellista sisältöä
heistä saa kaivaa kiviporan kanssa. Sitten voidaankin hurrata demokratiaa
edustajien kanssa, jotka edustavat ihan muita tahoja ja äänestää äänestyksissä,
joissa ei päätetä mitään.
[1] Esim. http://yle.fi/uutiset/3-9236154; http://tapasuomenruotsalainen.blogspot.fi/2016/10/lisaa-rahaa-lisaa-arvostusta.html
[2] Esim.http://www.undp.org/content/undp/en/home/librarypage/capacity-building/global-centre-for-public-service-excellence/efficiency.html;
http://www.epsu.org/sites/default/files/article/files/efficiency.pdf
[3] http://www.reuters.com/article/sweden-schools-idUSL4N0JK32620131210
[4] http://www.commonwealthfund.org/publications/press-releases/2015/oct/us-spends-more-on-health-care-than-other-nations
[5] Ks.
viite 2.
[6] http://yle.fi/uutiset/3-9069170
[7] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/199061-suomen-paaministerille-helpommin-potkut-risto-siilasmaa-ja-elina-lepomaki-ideoivat
[8] http://yle.fi/uutiset/3-9139472
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti