Kauppalehden mukaan ihmiset ovat entistä terveempiä, mutta kokevat itsensä entistä
sairaammiksi. Tällä lehti tarkoittaa sitä, että työkykyisinä itseään pitävien
30-69-vuotiaiden osuus on aikavälillä 2011-2017 laskenut, mikä johtuu
nimenomaisesti psyykkisen oireilun kasvamisesta esim. masennuksen tai
ahdistuksen muodossa. Syistä työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri Jan Schugk
toteaa seuraavaa: ”Selityksiä on tarjolla kymmenittäin. Onko kyse siitä, että
tavallisia elämänilmiöitä käsitellään sairauksina, onko kyse
ylidiagnostiikasta, onko hoito puutteellista, onko työelämä muuttunut niin,
että epävarmuus lisääntyy?” Muista kohdista en tiedä, mutta viimeisen kohdalla
vastaus on kyllä, koska se on vallitsevan talousregiimin yksi pääpointeista.
Selitetäänpä.
Välttääkseen
paluun 1930-lukuun, toisen maailman sodan jälkeisen järjestyksen suunnittelijat
asettivat uuden talousregiimin (kysyntäpuolen keynesiläisyys) päätavoitteeksi
täystyöllisyyden, mikä yhdistettynä varsin suljettuihin kansallisiin
markkinoihin, vahvoihin ammattiliittoihin, pääomakontrolleihin, jne. takasi
työntekijöille vahvan neuvotteluaseman ja sitä kautta kohtuu suuren osuuden
tuotetusta vauraudesta. Tällainen järjestelmä on ongelmaton niin kauan, kun
yritykset pystyvät pitämään kiinni voittomarginaaleistaan kasvattamalla
tuottavuutta, mutta jos tämä ei ole enää mahdollista, ainoa vaihtoehto on
nostaa hintoja, mihin vahva työvoima vastaa uusilla palkkavaatimuksilla, mikä
johtaa uusiin hinnankorotuksiin, mikä johtaa 1970- ja 1980-lukujen
inflaatiospiraaleihin. Tämän seurauksena kysyntäpuolen regiimi nakattiin
roskikseen ja tilalle tuli tarjontapuolen uusliberalismi, minkä päätavoite ei
enää ole täystyöllisyys, vaan inflaatiokontrolli. Kuinka tämä saavutetaan?
Heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa mm. pitämällä työn tarjontaa
suurempana kuin kysyntä, heikentämällä ammattiliittoja ja sosiaaliturvaa, kansainvälistämällä
tuotantoketjut, jne.
Tarjontapuolen
regiimiin on siis leivottu sisään ajatus epävarmuuden hyveellisyydestä suurimmalle
osasta väestöä (koska se heikentää inflaatiopaineita). Mahdollisesti suurempi ongelma on kuitenkin, että siinä missä
keynesiläisen regiimin perusteet lakkasivat vastaamasta empiiristä maailmaa
1970- ja 1980-luvuilla, tarjontapuolen regiimille kävi samoin vuoden 2008
finanssikriisin jälkeen. Tällä kertaa resettiä ei kuitenkaan painettu, vaan
pyöritämme samaa inflaatiota vastaan sotivaa systeemiä, vaikka inflaatio on
kadonnut järjestelmästä – tämän epäsuhdan seurauksena tarjontapuolen ratkaisut
tuottavat nyt systemaattisesti huonoja lopputuloksia. Tämä tarkoittaa myös,
että tarjontapuolen reformien mukanaan tuomalla ahdistuksella ja kärsimyksellä
ei enää ole edes mitään makroekonomista pointtia, vaan ne ovat yksinkertaisesti
hajonneen systeemin huonoimpia aspekteja, jotka ikävä kyllä ovat osoittautuneet
kestävämmiksi, kuin systeemi itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti