keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mielenterveysongelmien kasvu kuuluu tarjontapuolen reformeihin


Kauppalehden mukaan ihmiset ovat entistä terveempiä, mutta kokevat itsensä entistä sairaammiksi. Tällä lehti tarkoittaa sitä, että työkykyisinä itseään pitävien 30-69-vuotiaiden osuus on aikavälillä 2011-2017 laskenut, mikä johtuu nimenomaisesti psyykkisen oireilun kasvamisesta esim. masennuksen tai ahdistuksen muodossa. Syistä työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri Jan Schugk toteaa seuraavaa: ”Selityksiä on tarjolla kymmenittäin. Onko kyse siitä, että tavallisia elämänilmiöitä käsitellään sairauksina, onko kyse ylidiagnostiikasta, onko hoito puutteellista, onko työelämä muuttunut niin, että epävarmuus lisääntyy?” Muista kohdista en tiedä, mutta viimeisen kohdalla vastaus on kyllä, koska se on vallitsevan talousregiimin yksi pääpointeista. Selitetäänpä.

Välttääkseen paluun 1930-lukuun, toisen maailman sodan jälkeisen järjestyksen suunnittelijat asettivat uuden talousregiimin (kysyntäpuolen keynesiläisyys) päätavoitteeksi täystyöllisyyden, mikä yhdistettynä varsin suljettuihin kansallisiin markkinoihin, vahvoihin ammattiliittoihin, pääomakontrolleihin, jne. takasi työntekijöille vahvan neuvotteluaseman ja sitä kautta kohtuu suuren osuuden tuotetusta vauraudesta. Tällainen järjestelmä on ongelmaton niin kauan, kun yritykset pystyvät pitämään kiinni voittomarginaaleistaan kasvattamalla tuottavuutta, mutta jos tämä ei ole enää mahdollista, ainoa vaihtoehto on nostaa hintoja, mihin vahva työvoima vastaa uusilla palkkavaatimuksilla, mikä johtaa uusiin hinnankorotuksiin, mikä johtaa 1970- ja 1980-lukujen inflaatiospiraaleihin. Tämän seurauksena kysyntäpuolen regiimi nakattiin roskikseen ja tilalle tuli tarjontapuolen uusliberalismi, minkä päätavoite ei enää ole täystyöllisyys, vaan inflaatiokontrolli. Kuinka tämä saavutetaan? Heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa mm. pitämällä työn tarjontaa suurempana kuin kysyntä, heikentämällä ammattiliittoja ja sosiaaliturvaa, kansainvälistämällä tuotantoketjut, jne.

Tarjontapuolen regiimiin on siis leivottu sisään ajatus epävarmuuden hyveellisyydestä suurimmalle osasta väestöä (koska se heikentää inflaatiopaineita). Mahdollisesti suurempi ongelma on kuitenkin, että siinä missä keynesiläisen regiimin perusteet lakkasivat vastaamasta empiiristä maailmaa 1970- ja 1980-luvuilla, tarjontapuolen regiimille kävi samoin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Tällä kertaa resettiä ei kuitenkaan painettu, vaan pyöritämme samaa inflaatiota vastaan sotivaa systeemiä, vaikka inflaatio on kadonnut järjestelmästä – tämän epäsuhdan seurauksena tarjontapuolen ratkaisut tuottavat nyt systemaattisesti huonoja lopputuloksia. Tämä tarkoittaa myös, että tarjontapuolen reformien mukanaan tuomalla ahdistuksella ja kärsimyksellä ei enää ole edes mitään makroekonomista pointtia, vaan ne ovat yksinkertaisesti hajonneen systeemin huonoimpia aspekteja, jotka ikävä kyllä ovat osoittautuneet kestävämmiksi, kuin systeemi itse.


Kuten näkyy, inflaatio oli erittäin korkealla sekä Suomessa (punainen viiva) että muissa OECD-maissa (musta viiva) 1970-luvulla, mutta murtui tarjontapuolen regiimiin siirryttäessä 1980- ja 1990-luvuilla. Korkeimmat piikit 1970-luvulla johtuvat osittain myös öljyshokeista, mutta koska pohjainflaatio myös myötäilee yllä olevaa käyrää, on kyse suurelta osin kuitenkin äärimmäisen kireistä työmarkkinoista ja siitä seuraavasta palkkainflaatiosta. Joka tapauksessa sittemmin ollaan päädytty päinvastaiseen tilanteeseen, eli työmarkkinoiden huomattavaan todelliseen löysyyteen ja sekulaariin inflaation puutteeseen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti