sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Maailma loppuu, velkahysteria ei


Suurista odotuksista huolimatta Mad Max -tulevaisuus ei näytä vieläkään olevan täällä ja autonrenkaista valmistetut haarniskat joudutaan pitämään komerossa koronankin aikana. Onneksi on kuitenkin Iltalehden Mika Koskinen, joka pelkää jengien hallitseman autiomaan odottavan nurkan takana, jos velkahysteriasta pidettään viikon tauko. Tämän seurauksena hän käyttää Iltalehden pääkirjoituksen luettelemalla paljon ISOJA NUMEROITA valtion velkaantumisesta, joiden hyödyllisyys on kuitenkin kyseenalainen, sillä kelkasta on pudonnut kaikista olennaisin. Ymmärtääkseen asiasta mitään on ensin ymmärrettävä varsin yksinkertainen seikka – valtio ei ole kotitalous. Siinä missä kotitalous tasapainottaa budjettinsa rahan loppumisen estämiseksi ja pyrkii maksamaan velkansa niiden ottajan elinkaaren aikana, valtiontaloudet eivät toimi näin, vaan käytännössä vanha velka kuitataan samalla määrällä uutta velkaa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että olennaisin metriikka on velasta aiheutuvat kustannukset (käytännössä korot), koska nämä jäävät silti maksettavaksi ja mahdollisesti vetävät pois resursseja hyödyllisemmistä käyttökohteista. Vaikka Koskinen siis luettelee könttäsummia velan kasvusta, jostain syystä hän ei mainitse korkokustannusten olleen 2019 ainoastaan 0,5% BKT:sta (luku on ollut näin matala viimeksi 1980-luvun alkupuolella), kun taas esim. vuosituhannen taitteessa luku pyöri 2-4%:ssa – tämä ei kuitenkaan estänyt vuosituhannen vaihdetta olemasta varsin vaurasta aikaa.

Mahdollisesti merkittävintä on kuitenkin Koskisen tapa lopettaa kirjoituksensa: ”Korona ei voi olla avoin shekki. Ei, vaikka korot olisivat kuinka alhaalla, sillä joskus korot vielä nousevat ja uusia kriisejä tulee”. Tämä on olennaista, sillä Koskinen näyttää kuvaavan korkoja jonain mystisenä voimana, jotka jossain vaiheessa nousevat esim. jumalten raivon seurauksena. Koroilla on kuitenkin oikea funktiokin ja osa tätä funktiota on keskuspankkien toteuttama makroekonomisen syklin säätely – talouden alamäessä kysyntää lisätään laskemalla korkoja ja ylikuumenemisen estämiseksi niitä nostetaan. Toisin sanoen EKP siis nostaa korkoja siinä vaiheessa, kun se katsoo Euroopan taloudella menevän liian hyvin ja se uhkaa ylikuumeta, missä vaiheessa korkeampien korkojen maksaminenkaan ei ole ongelma. Korot vaihtelevat myös jonkin verran markkinaehtoisesti, mutta Suomen 10-vuotisten velkakirjojen korko on itse asiassa koko 2000-luvun seuraillut hyvin lähellä turvallisimpina pidettyjen Saksan velkakirjojen korkoa ja Suomen luottoluokitus on luottoluokittajien toiseksi korkeimmalla tasolla – mikään tästä ei ole muuttumassa ja itse asiassa korkojen pitkän ajan trendi on jatkuvasti mennyt alaspäin vähintään 18oo-luvulta eteenpäin (ks. esim. Barrett 2018 ja Haldane 2015).

Viime vuosikymmenen lopulla aina välillä näkyi pankkien, valtiovarainministeriön, ym. toimijoiden tekemiä projektioita korkojen nousemisesta 2020-luvulla. Näistä näytetään nyt olevan siirrytty yksinkertaisesti Koskisen tyylisiin ilmoituksiin, että korot nousevat joskus ja jostain syystä. Nämä ilmoitukset eivät kuitenkaan enää kerro mitään relevanttia ulkopuolisesta maailmasta, vaan ainoastaan ilmoitusten esittäjien omista neurooseista. Olisi hauskempaa, jos he hoidattaisivat ongelmiaan kuten normaalit suomalaiset ja kävisivät joko terapiassa tai vaihtoehtoisesti joisivat erittäin paljon viinaa.

Korkomenojen suhde BKT:en nousi 1990-luvun laman myötä, mutta on jo hyvän aikaa sitten palannut 1980-luvun tasolle.
Korkojen historiallinen kehityssuunta on ollut vähintään 1800-luvun alusta trendinomaisesti alaspäin ja 1980- ja 1990-lukujen piikki on poikkeus, ei normi. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa tämän muuttuvan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti