Tarjontapuolen talousregiimin ongelmista

Asta Leppä tuo kolumnissaan esiin olennaisia pointteja työvoiman hyväksikäytöstä nyky-Suomessa ja kysyy lopuksi ”Eikö kukaan tosiaan välitä?” Moni varmasti välittää, mutta ongelmana on, järjestelmätasolla monet Lepän mainitsemista epäkohdista eivät ole epäkohtia, vaan tarkoitettuja lopputuloksia. Selitetäänpä lyhyesti miksi, kuinka tähän on päädytty ja mikä asiassa mättää.

Olennaisin opetus, minkä toisen maailmansodan jälkeisen järjestyksen suunnittelijat ottivat 1930-luvulta, oli että suurtyöttömyys johtaa suurongelmiin. Tämän seurauksena käyttöönotetun talousregiimin (kysyntäpuolen keynesiläisyys) päätavoitteeksi tuli täystyöllisyyden ylläpitäminen, mikä yhdistettynä tiukasti säänneltyihin finanssimarkkinoihin, vahvoihin ammattiliittoihin, pääasiassa kansallisiin markkinoihin, jne. takasi työntekijöille suhteellisen suuren määrän neuvotteluvoimaa ja sitä kautta kohtuullisen osuuden tuotetusta vauraudesta. Tämä järjestelmä on ongelmaton niin kauan, kun yritykset pystyvät kasvattamaan voittojaan lisäämällä tuottavuutta, mutta tilanteessa, jossa tämä ei enää ole mahdollista (mihin päädyttiin 1970-luvulla), ainoa keino pitää kiinni voittomarginaaleista on nostaa hintoja. Vahvan työvoiman olosuhteissa tämä johtaa palkankorotusvaatimuksiin, mikä puolestaan johtaa uusiin hinnankorotuksiin ja 1970- ja 1980-lukujen inflaatiospiraaliin. Tämän seurauksena koko talousjärjestelmä resetoitiin ja uuden systeemin (tarjontapuolen uusliberalismi) päätavoite vaihdettiin täystyöllisyydestä inflaatiokontrolliin, joka toteutuu pääasiassa heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa esim. pitämällä tarjontaa suurempana kuin kysyntää, mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin, heikentämällä ammattiliittoja, jne. – Lepän mainitsemat silpputyöt ja ikuiset palkattomat harjoittelut ovat seurausta tästä.

Tarjontapuolen regiimillä on muitakin sivuvaikutuksia (useimmat negatiivisia, esim. BKT:n ja tuottavuuden kasvu ovat hidastuneet, työttömyys ja eriarvoisuus kasvaneet), mutta päätavoitteensa saavuttamisessa se toimi erittäin hyvin ja 1990-luvun puoliväliin mennessä inflaatio oli murrettu kaikkialla. Kuitenkin siinä missä keynesiläinen järjestelmä kariutui 1970-luvun inflaatioon, tarjontapuolen regiimi puolestaan törmäsi vuoden 2008 finanssikriisin. Tällä kertaa resettiä ei kuitenkaan painettu, mikä on monien nykyhetken ongelmien ytimessä. Näin siksi, että kaikki tarjontapuolen ratkaisut ovat pohjimmiltaan suunnattu taistelemaan nykyhetken kannalta väärää ongelmaa eli inflaatiota vastaan (Euroopan Keskuspankki ei pääse edes 2%:n inflaatiotavoitteeseensa), mikä johtaa jatkuvasti virheellisiin poliittisiin linjauksiin, sillä 1970-luvun työvoimapoliittinen konfiguraatio on pääasiassa jo käännetty päälaelleen. Takertuminen nykyaikaan sopimattomiin näkemyksiin saattaa onnistuneesti suojella monia korkea-arvoisia uria, mutta hintana on paljon tarpeetonta kärsimystä.

Työvoimapoliittisen konfiguraation muutos 1970-luvulta nykypäivään.

https://yle.fi/uutiset/3-10727845

https://www.elgaronline.com/view/journals/ejeep/13-2/ejeep.2016.02.06.xml

Eriarvoisuusuuden juuret ja palkansaajien neuvotteluvoiman heikentäminen

Taannoin Eduskunnan täysistunnossa valtiovarainministeri Orpo (kok.) joutui myöntämään Valtiovarainministeriön omien laskelmien pohjalta, että hallituksen ensi vuoden budjetti tarkoittaa tulojen vähenemistä köyhimmältä kolmannekselta Suomen kansalaisista. [1] Toki kyseessä on vain 0,3 % pudotus, mutta yleisesti ottaen tämä jatkaa hallituksen jo aikaisemmin paaluttamaa linjaa; 2015-2018 köyhimmän desiilin käytettävissä olevat tulot laskivat n. 1,0 %, kahden seuraavaksi alimman desiilin vähän päälle 0,2 % ja neljänneksi alimman 0,1 %. [2] Nämä voivat tuntua pieniltä luvuilta, mutta erityisesti kaikkein köyhimmille (joilta siis on leikattu kaikkein eniten) jokainen euro voi olla tärkeä ja vaikka esim. budjettiin on ensi vuodeksi varattu 30 miljoonaa euroa eriarvoisuuden torjuntaan, on suunnitelmissa myös toimia, joiden nimenomainen pointti on ohjata asioita toiseen suuntaan. Pitkällä tähtäimellä Suomen talouspolitiikan yleisiä linjauksia viimeisen n. 30 vuoden aikana suhteessa varallisuus/tuloeroihin kuvastaakin parhaiten hallituksen esittämä sijoitussäästötili.

Sijoitussäästötilille voi siis hallituksen mallissa laittaa enimmillään 50 000e/henkilö (eli esim. kahden henkilön kotitaloudessa yhteensä 100 000e), jotka voi sitten sijoittaa haluamiinsa pörssiosakkeisiin, joiden myyntivoitoista/osingoista ei tarvitse maksaa veroa ennen kuin vasta rahoja tililtä nostettaessa (nämä voitot/osingot luonnollisesti kerääntyvät tuon 50 000e päälle). Tässä kohtaa joku voi kysyä, että jos veroja kuitenkin jossain vaiheessa maksetaan, niin miten tämä liittyy tulo/varallisuuseroihin? Ainakin kahdella tapaa, joista molemmat puolestaan liittyvät verojen välttelyyn. Ensinnäkin, kuten vakuutuskuorienkin kohdalla, sijoitussäästötili mahdollistaisi sijoitustuottojen verotuksen välttämisen lahjoituksen/testamenttauksen yhteydessä, mikä poikkeaa normaalista sijoitustuottojen kohtelusta. Toiseksi, koska joissain maissa ei sijoitussäästötilien nostoja veroteta lainkaan mahdollistaisi hallituksen esitys a) verojen välttämisen kokonaan ulkomaisille sijoittajille b) saman suomalaisille sijoittajille tilapäisen tai pysyvän kirjojen siirtämisen ulkomaille kautta. [3] Sanomattakin selvää, että mainitun kaltaiseen toimintaan on mahdollisuus ainoastaan kaikkein varakkaimmilla, mikä on toki sinällään luonnollista, että he olisivat ainoat, jotka sitä edes teoriassa tarvitsisivat - top 1 % omistaa pörssiosakkeista lähes puolet [4] ja top 10 % yhteensä 84 %. [5] Sen sijaan 79 % kaikista suomalaisista kotitalouksista ei omista pörssiosakkeita lainkaan. [6] "Kansan kapitalismia" tämä ei ole.

Pääoman omistajien suosiminen kaikkien muiden kustannuksella ei tietenkään ole ollut pelkästään veropolitiikan asia, vaan olennainen osa myös työvoimapolitiikkaa tarjontapuolen reformien muodossa. Vero- ja työvoimapolitiikan linjausten vaikutuksia pitkällä tähtäimellä voidaan tarkastella seuraavasta kaaviosta:

Lähde [7]

Kuvio kuvaa siis kansantulon jakautumista palkansaajien (sininen) ja pääoman (keltainen) välillä. Kuten näkyy, palkansaajien osuus oli keskivertona 1970-1980 -luvuilla n. 67 % ja pääoman n. 20 %. 1990-luvun laman seurauksena luvut eivät kuitenkaan enää palanneet entiselleen, vaan uudeksi normaaliksi tuli palkansaajien osuus n. 57 % ja pääoman n. 28 %. 2010-luvun laman jälkeen tilanne myös näyttäisi olevan palaamassa tähän konfiguraatioon, eli palkansaajien osuutta tuotetusta vauraudesta on onnistuttu pysyvästi vähentämään pääasiassa siirtämällä tämä osuus pääoman omistajille.

Mistä tämä sitten johtuu? Tarkemmin voimme tarkastella syitä seuraavan kuvion perusteella:

Lähde [8]

Kuviossa siis reaalisten käytettävissä olevien tulojen kehitys 1990-2015. Kuten näkyy, otti top 1 % massiivisen irtioton kaikista muista 1990-luvun puolivälin verouudistuksen myötä, kun verojen välttely muuntamalla ansiotuloja kevyemmin verotetuiksi pääomatuloiksi kävi mahdolliseksi (ennen verouudistusta top 1 %:n tulojen koostumuksessa pääomatulot olivat vain 15 %, vuonna 2000 jo yli 60 %) [9]. Tapahtunut näkyy itse asiassa vielä selvemmin top 0,1 % kohdalla, mitä kuvastaa mediaanin ja keskiarvon erotus; keskiarvoon vaikuttaa kaikkien suurimpien tulojen kasvu, mediaaniin ei. Joka tapauksessa koska kaikesta sijoitusomaisuudesta Suomessa 77 % on top 1 %:n hallussa, voimme ymmärtää, miksi kaikkein varakkaimpia suosiva verokehitys on kasvattanut pääoman osuutta kansantulon jaossa, kun taas samaan aikaan usein tasaveroina toimivien välillisten verojen (kuten alv) kasvattaminen on puolestaan vähentänyt palkansaajien prosenttia.

Harjoitetun veropolitiikan vaikutus palkansaajien laskeneeseen osuuteen kansantulosta on siis varsin kiistaton. Työvoimapolitiikan kohdalla samanlaista ilmiselvää korrelaatiota ei ole havaittavissa, koska työntekijöille haitallisia reformeja ei ole verouudistuksen tapaan tehty yhdellä rysäyksellä, vaan pikkuhiljaa ja pienemmässä skaalassa. Kuitenkin palkansaajien osuuden lasku kansantulosta on ollut yleinen trendi kaikissa teollisuusmaissa 1990-luvulta eteenpäin ja noin kuukausi sitten julkaisemassaan tutkimuksessa IMF liittää tämän suoraan työn tarjontaa lisääviin reformeihin ja työmarkkinoiden sääntelyjen purkamiseen, todeten että negatiivinen vaikutus palkansaajien osuuteen on ollut merkittävä, jopa 15 % havaitusta pudotuksesta. [10] Joka tapauksessa sekä veronkiertoa helpottavalla (sijoitussäästötili, hallintarekisteri) että työn tarjontaa lisäävällä (ansiosidonnaisen lyhentäminen, aktiivimalli I + II, suunniteltu irtisanomisen helpottaminen, jne.) politiikalla hallitus asemoituu osaksi jo n. 30 vuotta jatkunutta traditiota, jonka olennaisimpana voittajana on toiminut top 1 %. Ei siis ihme, että 74 % kansalaisista koki vuonna 2016 hyvän elämän edellytysten heikentyneen ja 82 % uskoi eriarvoisuuden uhkaavan yhteiskuntaa [11] - nämä näkemykset kun sattuvat tapahtuneen kehityksen valossa olemaan totta.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005832121.html

[2] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/229235-eduskunnan-tietopalvelun-kuva-nain-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja-pienituloisia

[3] https://veropolitiikka.blog/2018/09/19/ontuvaa-osakesaastotiliargumentaatiota/

[4] http://finance.aalto.fi/en/midcom-serveattachmentguid-1e523e092369ef823e011e5acad6f9ed43a030c030c/shareowner-ship_2015_r6_nointernetappendix.pdf

[5] https://www.stat.fi/til/vtutk/2016/vtutk_2016_2018-06-05_kat_003_fi.html

[6] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005818896.html

[7] https://findikaattori.fi/fi/38

[8] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2017/09/26/vero-ja-tuloerokeskustelua-orpon-ja-sipilan-tyyliin/

[9] http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/talouskasvun-hedelmat-hyvatuloisten-taskuun

[10] https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2018/08/16/Employment-Protection-Deregulation-and-Labor-Shares-in-Advanced-Economies-46074?utm_campaign=Hutchins%20Center&utm_source=hs_email&utm_medium=email&utm_content=65405407

[11] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/197597-suuri-osa-suomalaisista-arvioi-hyvan-elaman-edellytykset-ovat-heikentyneet