torstai 27. kesäkuuta 2019

Veivätkö työntappajarobotit kaikki työt?


Mediaan on ilmeisesti asetettu joku omituinen kiintiö työvoimapulaa valittelevista artikkeleista, joka sitten on kuukausittain yksinkertaisesti täytettävä. Samoin ajasta aikaan on pyöritettävä artikkeleita, joissa kerrotaan työntappajarobottien vieneen kaikki työpaikat. Suosikkejani ovat silti jutut, joissa molemmat skenaariot saadaan mahtumaan samaan artikkeliin. Manpower Groupin toimitusjohtaja Matti Kariola kertoo meille Ylellä ”että on paljonkin aloja, joilla on aitoa työvoimapulaa ja huutava tarve osaajille” ja toteaa samalla että ”työmarkkinoille vapautuu digitalisaation ja automaation takia henkilöitä, joiden osaamiselle ei ole enää niin paljon kysyntää”. Työpaikat siis loppuvat kesken (automaatiotarina) samaan aikaan kun työntekijät loppuvat kesken (työvoimapulatarina). Näiden skenaarioiden on mahdotonta olla totta samaan aikaan, mutta toisaalta molempien on mahdollista olla epätotta. Katsotaanpa ovatko työntappajarobotit saaneet tarpeeksi keppiä ja osallistuneet riittävän moneen käsipäivää-kurssiin viedäkseen muiden työt.

Kuinka paljon automaatio (digitalisaatio) syrjäyttää työvoimaa on mitattavissa. Näin siksi, että tämän prosessin seurauksena työnantajan/yrityksen tuottama arvonlisä pysyy yhtä suurena tai kasvaa samaan aikaan kun sen tekemiseen käytetty työvoiman määrä laskee, mikä puolestaan tarkoittaa tuottavuuden nousemista. Tämä on siis määritelmällinen kysymys (tuottavuus = BKT/työtunnit), minkä seurauksena automaation työvoimaa korvaava tahti näkyy tuottavuuskehityksen osana, jota kutsutaan kokonaistuottavuudeksi. Ongelma työntappajarobottitarinan kannalta on, että kokonaistuottavuuden keskiverto kehitys/vuosi 2008-2017 oli -0,6%, eli historiallisen heikkoa (1995-2007 vastaava luku oli 1,9%). Jos työntappajarobotit veivät kaikki työpaikat, ne eivät ilmeisesti siellä tee muuta kuin juovat kahvia ja lorvivat.

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta robotit eivät myöskään näytä lymyilevän ainakaan aivan kulman takana. Näin siksi, että jos yritykset aikoisivat toteuttaa massiivisia automatisaatio-ohjelmia, tämä näkyisi investointiasteessa, joka kuitenkin edelleen mataa 25%:ssa ja investointien osuus bkt:sta on itse asiassa ollut historiallisen matalalla. Todettakoon vielä, ettei minulla ole siis mitään Kariolan ehdottamia työntekijöiden koulutusohjelmia vastaan (päinvastoin), mutta työttömyyteen ym. ongelmiin ei ole syypää (kätevästi neutraaliksi koettu) teknologia, vaan hölmöt poliittiset päätökset kuten talouskuri. Ymmärrän että erityisesti näiden päätösten tekijät haluaisivat ihmisten ajattelevan toisin, mutta meillä muilla ei ole mitään järkeviä syitä tehdä niin.

Kokonaistuottavuuden kehitys on ollut historiallisen heikkoa.

Yritysten investointiasteessa ei näy suuntausta ylöspäin.

Investointien osuus BKT:sta ei myöskään tue työntappajarobottitarinaa.


http://www.stat.fi/til/ttut/2017/ttut_2017_2018-11-30_tie_001_fi.html

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Suomen työmarkkinasääntely Pohjoismaiden toiseksi keveintä


Välillä sitä kerkeää tuudittautumaan ajatukseen, että julkisuudessa asioita kommentoivat tietävät mistä puhuvat. Onneksi on Keskuskauppakamarin Juho Romakkaniemi, joka ystävällisesti mätkii tällaiset ajatukset liian sinisilmäisten päästä ulos. Hän selittää Suomen muita Pohjoismaita heikompaa työllisyyskehitystä toteamalla että ”Syynä ovat kankeammat työmarkkinat ja palkanmuodostus sekä huonommin aktivoiva työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmämme. Nämä pitää muuttaa - tai luopua pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.” Tämä siis summauksena Työ- ja elinkeinoministeriön taannoisesta raportista. Otetaanpa lainaus raportista itsestään: ”Kokonaisuutena Suomen työsuhdeturvasääntely on Pohjoismaiden toiseksi keveintä. Vertailu toisiin Pohjoismaihin ei anna tukea Suomen yksilöllisten irtisanomisten tiukasta sääntelystä. Suomen sääntely on myös erilaisten työsuhteiden osalta varsin tasapainoista.” Tiedän, että tämän lukemiseksi joutui menemään aina sivulle 18 asti, mutta kyllä asia tiivistettynä löytyi jo sivulta 2, joten laiskemmankin olisi pitänyt jaksaa. Joka tapauksessa kuinka tästä sai pääteltyä Suomen työmarkkinoiden olevan kankeat, on mysteeri.

Itse asiassa koko premissi heikommasta työllisyyskehityksestä on hieman kyseenalainen, sillä jos tarkastellaan kokoaikatyöksi muutettua työllisyysastetta, Tanska jääkin jo Suomen taakse ja Norja on samalla tasolla – tästä näkökulmasta Suomen ”ongelma” on siis liian vähäinen osa-aikatyön tekeminen, mihin TEM:n raportti viittaakin. Mielenkiintoisesti TEM, Verkkouutiset tai Romakkaniemi eivät kuitenkaan viittaa muiden Pohjoismaiden selvästi suurempiin julkisen sektorin työntekijöiden osuuksiin kokonaistyöllisyydestä (Norjassa yli 30%, Ruotsissa ja Tanskassa 28%, mutta Suomessa vain 25%). Jostain syystä tämä ei ole ikinä herättänyt erityistä kiinnostusta juuri kenessäkään, vaikka sen relevanssia on vaikea kiistää.

Mainittakoon vielä, että toteamukset tyyliin ”on tehtävä X tai hyvinvointivaltio kaatuu” ovat yleensä varoitusmerkki siitä, että seuraavaksi joutuu kuulemaan jotain pöhköä. Näin siksi, että X on useimmiten jokin uusklassisen tarjontapuolen ehdotus, mikä ohjaa hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan. Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan johtuu tarjontapuolen luonteesta – tarjontapuolen reformeilla on tarkoitus heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotteivat he voi palkkavaatimuksillaan aiheuttaa inflaatiota. Hyvinvointivointivaltion tarkoitus on puolestaan taata kaikille säällinen toimeentulo, mikä tarkoittaa mm. ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan millä hinnalla tahansa. Nämä ovat ristiriitaiset periaatteet, minkä seurauksena tarjontapuolen opeilla ei voi pelastaa hyvinvointivaltiota. Sen sijaan niillä voi hyvin ajaa sen alas.


Kokoaikatyöksi muutettuna naisten työllisyysprosentti on Suomessa Tanskaa ja Norjaa korkeammalla.

Miestenkin kohdalla tämä on totta suhteessa Tanskaan ja vain hieman Norjan alapuolella.

Suomen julkisen sektorin työllisten osuus kokonaistyöllisyydestä on aina ollut ja on edelleen huomattavasti muita Pohjoismaita pienempi. Jostain syystä tämä koetaan erittäin epäseksikkääksi tavaksi selittää eroja työllisyysprosenteissa, vaikka se kiistatta on olennaisesti vaikuttava tekijä. 





https://tem.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-327-442-6

torstai 13. kesäkuuta 2019

Jutta Urpilainen on väärä valinta komissaariksi


Artikkelissaan Suomen uudesta komissaarista Yle kutsuu Jutta Urpilaista filmaattiseksi, kokeneeksi, kielitaitoiseksi ja jopa Euroopan neljänneksi parhaaksi valtiovarainministeriksi. Filmaattisuudesta ja kielitaidosta en tiedä, mutta muut totemukset ovat kyseenalaisia – jos Urpilaisella on kokemusta, hänellä on sitä pääasiassa väärien päätösten tekemisestä. Kerrataanpa lyhyesti menneitä: eurooppalaisen talouskurin kultavuosina 2012-2014 (jolloin Urpilainen oli valtiovarainministeri) euroalueen talous ei kasvanut lainkaan, Suomen talous kutistui keskimäärin n. 0,9%/vuosi ja Kreikan n. 3,3%/vuosi. Jälkimmäinen on olennaista, koska Urpilainen puolustaa Kreikan velkapaketteja edelleen: ”Vakuuksien vaatiminen oli silloisen hallituksen yhteinen linja. Jälkikäteen ajateltuna linja oli oikea.” Tämä on asian vierestä puhumista – velkavakuudet ovat yhdentekeviä, koska Kreikka oli/on edelleen konkurssissa. Halvin ratkaisu olisi ollut vuonna 2011 kuolettaa osa veloista niin, että Kreikka olisi palautunut maksukykyiseksi (esim. yksityisellä puolella näin tehdään jatkuvasti). Itse asiassa koska tämä on nimenomaisesti mitä viime vuosina on puuhattu, herää kysymys miksi Urpilainen ja muut ”tiukan linjan” kannattajat eivät halunneet alun perin tätä vaihtoehtoa valita? Yksi selitys on, että velkapakettien myötä Kreikan velan omistus vaihtui – siinä missä velka alun perin oli pankkien kannettavana, niin nyt se on onnistuneesti siirretty veronmaksajalle, jonka tappioihin kiinnostus on paljon pienempi (paitsi jos sillä voidaan perustella lisää talouskuria).

Minulla ei ole mitään henkilökohtaista Urpilaista vastaan, mutta ihmisten palkitseminen virheistä (erityisesti kun he kiistävät edes tehneensä mitään virheitä) tarkoittaa, että tulevaisuudessa he todennäköisesti tekevät samat virheet uudelleen ja näiden virheiden mainostaminen hyödyllisenä kokemuksena on pähkähullua. Esimerkiksi uutisoinnissa Zimbabwen hyperinflaatiosta emme koskaan näe huomautettavan, että maan johto omaa hyödyllistä kokemusta talouden pidosta, vaan kutsumme heitä (oikeutetusti) epäpäteviksi. Tätä (tai vastaavia sanoja) ei kuitenkaan koskaan käytetä euroalueen talouden tarpeettomalla kuripolitiikalla sössineiden tahojen yhteydessä; sen sijaan heitä mainostetaan ”kokeneiksi”. Tämä on hieman sama, kuin jos tarjoilija pudottelee jatkuvasti lautasia, kaataa juomia asiakkaiden syliin ja lopuksi polttaa koko ravintolan maan tasalle, minkä jälkeen hänelle annetaan ylennys johtokuntaan, koska hän omaa ”hyödyllistä kokemusta ravintola-alalta”. Jutta Urpilainen on väärä valinta komissaariksi.

Talouskuri katkaisee Euroopan elpymisen finanssikriisistä; rahapolitiikan höllentäminen mahdollisti myöhemmän nousun pois nollan alapuolelta..



sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Kreikan tie ja muita satuja

Jos viime aikojen julkinen keskustelu toimii minkäänlaisena ennusteena, saadaan seuraavan neljän vuoden aikana kuulla loputtomia vuodatuksia siitä, kuinka velkaralli pyörii, karvaisia käsiä työnnetään tulevien sukupolvien taskuun, Suomi on Kreikan tiellä ja että tämä on Sparta. No, ehkä ei tuota viimeistä. Petteri Orpo joka tapauksessa lämmitteli näitä tuttuja aiheita taannoin toteamalla että ”hallitusohjelman talouden pohja on erittäin hutera” ja ”että tämä tulee johtamaan siihen, että Suomi velkaantuu uudelleen.” Ymmärrän, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velka paha), mutta koska realismi on satuja parempi poliittisten linjausten lähtökohta, selitetäänpä mikä velassa on ongelma ja mikä ei.

Ensiksi, valtionvelka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä aiheutuvat kulut, eli korot, koska ne potentiaalisesti ohjaavat resursseja pois tuottavammista kohteista. Tämän mahdollisen ongelman olemassa oloa voimme tarkastella valtionvelan efektiivisen kustannusprosentin kautta, joka sattuu olemaan matalampi kuin koskaan mitatussa historiassa (n. 1%). Kuten olen sanonut vuosia, korot eivät myöskään tule nousemaan merkittävästi hyvään aikaan, koska Euroopan keskuspankki nostaa niitä ainoastaan talouden ylikuumenemisen estämiseksi, mitä ei ole näköpiirissä – korkokustannustarinassa ei ole tolkkua.


Toinen mahdollinen ongelma liittyy kansantalouden kapasiteettiin (kaikki työntekijät, koneet, tuotantolaitokset, jne.). Jos kapasiteetti pyörii täydellä teholla, alijäämän pyörittäminen (velkaantuminen) ruokkii ainoastaan inflaatiota, ei reaalitaloutta (liikaa kysyntää verrattuna tarjontaan). Paras reaaliaikainen mittari tälle on pohjainflaatio, joka huhtikuussa oli edelleen epänormaalin matalalla (0,7%). Koska hinnat eivät nouse markkinoiden peruslakien mukaan kapasiteetti ei ole täyskäytössä ja sekä työllisyyttä että taloutta voidaan huoletta kasvattaa yksinkertaisesti lisäämällä kysyntää. Joku voi tähän todeta, että kyllä kapasiteetista kuitenkin tulevaisuudessa muodostuu ongelma. Onneksemme OECD mittaa tätä tuotantokuilun kautta (negatiiviset arvot tarkoittavat kansantalouden pyörimistä vajaateholla), jonka arviot täksi ja ensivuodeksi näyttävät -0,6 ja -0,3. OECD on myös jatkuvasti arvioinut tuotantokuilua liian pieneksi, joten todelliset luvut saattavat olla enemmän negatiivisia (OECD arvioi aikaisemmin tuotantokuilun sulkeutuvan jo vuonna 2018). Ongelmia on siis vaikea löytää täältäkään, mutta se tuskin tulee velkahysterian kauppaajia kiinnostamaan ja mopo jatkaa keulimista.



OECD:n uusimmat tuotantokululaskelmat.