sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Maailma loppuu, velkahysteria ei


Suurista odotuksista huolimatta Mad Max -tulevaisuus ei näytä vieläkään olevan täällä ja autonrenkaista valmistetut haarniskat joudutaan pitämään komerossa koronankin aikana. Onneksi on kuitenkin Iltalehden Mika Koskinen, joka pelkää jengien hallitseman autiomaan odottavan nurkan takana, jos velkahysteriasta pidettään viikon tauko. Tämän seurauksena hän käyttää Iltalehden pääkirjoituksen luettelemalla paljon ISOJA NUMEROITA valtion velkaantumisesta, joiden hyödyllisyys on kuitenkin kyseenalainen, sillä kelkasta on pudonnut kaikista olennaisin. Ymmärtääkseen asiasta mitään on ensin ymmärrettävä varsin yksinkertainen seikka – valtio ei ole kotitalous. Siinä missä kotitalous tasapainottaa budjettinsa rahan loppumisen estämiseksi ja pyrkii maksamaan velkansa niiden ottajan elinkaaren aikana, valtiontaloudet eivät toimi näin, vaan käytännössä vanha velka kuitataan samalla määrällä uutta velkaa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että olennaisin metriikka on velasta aiheutuvat kustannukset (käytännössä korot), koska nämä jäävät silti maksettavaksi ja mahdollisesti vetävät pois resursseja hyödyllisemmistä käyttökohteista. Vaikka Koskinen siis luettelee könttäsummia velan kasvusta, jostain syystä hän ei mainitse korkokustannusten olleen 2019 ainoastaan 0,5% BKT:sta (luku on ollut näin matala viimeksi 1980-luvun alkupuolella), kun taas esim. vuosituhannen taitteessa luku pyöri 2-4%:ssa – tämä ei kuitenkaan estänyt vuosituhannen vaihdetta olemasta varsin vaurasta aikaa.

Mahdollisesti merkittävintä on kuitenkin Koskisen tapa lopettaa kirjoituksensa: ”Korona ei voi olla avoin shekki. Ei, vaikka korot olisivat kuinka alhaalla, sillä joskus korot vielä nousevat ja uusia kriisejä tulee”. Tämä on olennaista, sillä Koskinen näyttää kuvaavan korkoja jonain mystisenä voimana, jotka jossain vaiheessa nousevat esim. jumalten raivon seurauksena. Koroilla on kuitenkin oikea funktiokin ja osa tätä funktiota on keskuspankkien toteuttama makroekonomisen syklin säätely – talouden alamäessä kysyntää lisätään laskemalla korkoja ja ylikuumenemisen estämiseksi niitä nostetaan. Toisin sanoen EKP siis nostaa korkoja siinä vaiheessa, kun se katsoo Euroopan taloudella menevän liian hyvin ja se uhkaa ylikuumeta, missä vaiheessa korkeampien korkojen maksaminenkaan ei ole ongelma. Korot vaihtelevat myös jonkin verran markkinaehtoisesti, mutta Suomen 10-vuotisten velkakirjojen korko on itse asiassa koko 2000-luvun seuraillut hyvin lähellä turvallisimpina pidettyjen Saksan velkakirjojen korkoa ja Suomen luottoluokitus on luottoluokittajien toiseksi korkeimmalla tasolla – mikään tästä ei ole muuttumassa ja itse asiassa korkojen pitkän ajan trendi on jatkuvasti mennyt alaspäin vähintään 18oo-luvulta eteenpäin (ks. esim. Barrett 2018 ja Haldane 2015).

Viime vuosikymmenen lopulla aina välillä näkyi pankkien, valtiovarainministeriön, ym. toimijoiden tekemiä projektioita korkojen nousemisesta 2020-luvulla. Näistä näytetään nyt olevan siirrytty yksinkertaisesti Koskisen tyylisiin ilmoituksiin, että korot nousevat joskus ja jostain syystä. Nämä ilmoitukset eivät kuitenkaan enää kerro mitään relevanttia ulkopuolisesta maailmasta, vaan ainoastaan ilmoitusten esittäjien omista neurooseista. Olisi hauskempaa, jos he hoidattaisivat ongelmiaan kuten normaalit suomalaiset ja kävisivät joko terapiassa tai vaihtoehtoisesti joisivat erittäin paljon viinaa.

Korkomenojen suhde BKT:en nousi 1990-luvun laman myötä, mutta on jo hyvän aikaa sitten palannut 1980-luvun tasolle.
Korkojen historiallinen kehityssuunta on ollut vähintään 1800-luvun alusta trendinomaisesti alaspäin ja 1980- ja 1990-lukujen piikki on poikkeus, ei normi. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa tämän muuttuvan.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Työttömyys- ja sosiaaliturva eivät ole "luksustoimintoja"


Muistellaanpa jälleen lyhyesti menneitä nykytilanteen paremmin ymmärtämiseksi. Vuonna 2017 Perussuomalaisten puheenjohtajakisan aikana Jussi Halla-aho totesi että ”Yhteiskunnalla on perustehtävät, kuten turvata kansalaistensa ulkoinen ja sisäinen turvallisuus. Sen lisäksi on luksustoimintoja, kuten työttömyysturva ja sosiaaliturva. Sitten on sellaisia tehtäviä, jotka minun mielestäni eivät lainkaan kuulu valtion ja veronmaksajien toimialueeseen, kuten esimerkiksi rahan siirto Etelä-Eurooppaan tai vielä kauemmaksi maailmaan.” Tällä hetkellä harvempi todennäköisesti ilmoittaisi työttömyysturvan ja sosiaaliturvan olevan luksustoimintoja, mutta olennaista tietenkin on, etteivät ne ole sellaisia normaaleissa oloissakaan niiden käyttäjille. Tämä on siis määritelmällinen kysymys. Jos elämäntilanteesta johtuen tarvitsee selviytyäkseen sosiaali- tai työttömyysturvaa, kyseessä ei ole luksustoiminto, vaan jotain mitä kyseinen henkilö tarvitsee – tällä hetkellä koronan takia tarvitsijoita vain sattuu olemaan normaalia enemmän. Yksittäisen henkilön näkökulmasta työttömyysturva on siis käytännössä vakuutus työttömyyttä vastaan (kuten sairausvakuutus on vakuutus sairautta vastaan), joka takaa selviytymisen myös tässä tilanteessa. Vakuutukset luonteensa mukaisesti puolestaan tasaavat riskiä kaikkien vakuutuspoolissa olevien kesken ja helposti näyttävät hyödyttömiltä kulueriltä paitsi silloin kun ne aktivoituvat – auton vakuuttaminen oli täysin hyödytön sijoitus kunnes naapurin Pena lainasi tulitikkua nähdäkseen tankin sisälle.

Tähän voi tietenkin todeta, ettei mitään tällaisia vakuutuksia pitäisi olla olemassakaan ja että aina voi mennä metsään tekemään risusavottaa tai pesemään Juhana Vartiaisen ikkunoita. Nämä ovat luonnollisesti hoopoja esimerkkejä (mitä valitettavasti jotkut esittävät tosissaan), mutta tässä mielessä kysymys on itse asiassa subjektiivinen – jos katsoo työttömien tukemisen työttömyysvakuutuksen kautta olevan moraalisesti sietämätöntä, niin tämä on mielipide siinä missä mikä tahansa muukin. Asiaan liittyy kuitenkin myös objektiivinen kansantaloudellinen puoli. Taloustieteellisessä jargonissa työttömyysturvaa ym. tukia kutsutaan automaattisiksi vakauttajiksi, koska niiden on tarkoitus estää taloutta romahtamasta yhtäkkisessä kysyntäshokissa pitämällä työttömäksi joutuvien ostovoimaa osittain yllä automaattisesti aktivoituvien tukien kautta, jotka siis tukevat kulutusta. Työttömyys- ja sosiaaliturvan on siis tarkoitus kansantaloudellisesti vakuuttaa itseään vahvistavaa sykliä vastaan, jossa kysynnän putoaminen johtaa työttömyyteen, mikä puolestaan johtaa entistä voimakkaampaan kysynnän laskemiseen ja niin edelleen. Kaikkien vakuutusten tapaan tämä näyttää joidenkin mielestä normaaleina aikoina hyödyttömältä rahan haaskaukselta, mutta sen tarkoitus on taata koko ajan valmiina oleva taloudellinen infrastruktuuri poikkeustilanteita varten, joka aktivoituu tarvittaessa ilman erillistä käskyä ja sellaiseen liittyviä ad hoc -järjestelyjä. Makrotaloudellisesti tätä ei kutsuta luksukseksi – sitä kutsutaan rationaaliseksi tavaksi suojautua odottamattomilta shokeilta.

Työttömyysturvan kaltaiset turvaverkot vakuuttavat yksilöitä ja kansantaloutta sekä yllättäviä shokkeja vastaan (kuten 1990-luvun lamassa) että poliitikkojen hölmöyttä vastaan (kuten talouskurikokeilussa 2010-luvulla).


maanantai 6. huhtikuuta 2020

Talouskurin seuraavasta kierroksesta haaveillaan jo


Koska mistään ei voi ikinä oppia mitään, uutta talouskurikierrosta valmistellaan jo tälle vuosikymmenelle. Työ- ja elinkeinoministeriö sekä valtiovarainministeriö ovat asettaneet siis kriisiryhmän (jäseninä Vesa Vihriälä, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo), jonka tehtävä on ”löytää keinot, joilla Suomi palautetaan kasvun, korkean työllisyyden ja kestävän julkisen talouden uralle koronakriisin jälkeen”. Ylen mukaan ryhmää johtava Vihriälä arvioi, että ”inflaatio hoitaa osan velkataakasta, mutta edessä on myös säästöjä ja veronkorotuksia” ja että ryhmä tulee esittämään ”ajatuksia sopeuttamistarpeesta ja ratkaisuista”. Toisaalta hän myös toteaa että ”tämä [kriisi] ei ole välttämättä pitkäaikainen samalla tavalla kuin finanssikriisi”. Ongelma tässä on, että ryhmä ei näytä kokevan viime vuosikymmenen talouskuriohjelmien vaikuttaneen finanssikriisin pituuteen. Lyhyenä kertauksena historiasta todettakoon, että finanssikriisin yhteydessä 2009 taloudet supistuivat voimakkaasti Euroopassa, mutta vuoden mittaisen elvytyksen seurauksena ne käytännössä palautuivat kriisiä edeltävälle tasolle vuonna 2010. Tämän jälkeen aloitetut talouskuriohjelmat kuitenkin jälleen supistivat kysyntää, mikä johti tuotannon ja kasvun hidastumiseen, mikä puolestaan johti työttömyyden kasvuun ja puolen vuosikymmenen mittaiseen tarpeettomaan taantumaan. Koska tämä tarina vastaa suoraan empiiristä dataa, on se myös todennäköisesti totuudenmukainen kuva tapahtumista ja esim. talouskuria alun perin kannattanut IMF:n ex-pääekonomisti Olivier Blanchard on sittemmin julkaissut useampia kirjoituksia talouskurin haitallisuudesta. Tämä on tietenkin, miten tieteen tulisikin toimia – jos teoreettiset oletukset eivät vastaa empiiristä maailmaa, silloin ne lentävät roskiin.

Suomessa luonnollisesti toimitaan päinvastoin. Sekä Uusitalo että Vihriälä olivat Ylen haastattelussa 2014 edelleen vailla kiinnostusta elvyttävää politiikkaa kohtaan, vaikka Suomen talouden käyttöaste putosi sinä vuonna 4,2% potentiaalinsa alapuolelle riittämättömän kysynnän seurauksena. Vihriälä on itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan vaatinut työn tarjonnan lisäämistä ja ilmoittanut rakennetyöttömyyden tulleen vastaan oli työttömyysaste sitten 9,4% (kuten 2015) tai 6,7% (kuten 2019). Vuonna 2016 silloiselle valtiovarainministeri Orpolle toimittamassaan muistiossa Holmström, Korkman ja Vihriälä totesivat talouskurilinjan oikeanlaiseksi, mutta samalla kokivat paradoksaaliseksi, että oikeaoppiset toimet aiheuttivat heikkoja lopputuloksia. Tätä todennäköisesti saadaan katsella tälläkin vuosikymmenellä – aikaisempien heikkojen lopputulosten katsotaan olevan yhdentekeviä talouspoliittisten suositusten kannalta. Tämä voi kuulostaa huonolta reseptiltä järkevään toimintaan, mutta toisaalta aina voi lohduttautua Ylen 2016 Holmströmin kanssa tekemän haastattelun parissa: ”Holmström pitää ongelmallisena sitä, että yhteiskunnassa olemme saavuttaneet pisteen, jossa ihmisillä asiat ovat materiaalisesti hyvin ja elämä hyvin turvattua. Ne ovat johtaneet siihen, että innovointi ja tarmokkuus ovat vähentyneet.” Mahdollisesti talouskurittajat saavatkin lisättyä innovointia ja tarmokkuutta sössimällä asiat myös tällä vuosikymmenellä.

Talouskuriohjelmat supistivat onnistuneesti taloutta koko euroalueen mittakaavassa...
...Ja tekivät samoin myös Suomessa, mutta negatiiviset vaikutukset kestivät n. vuoden pidempään.



https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kolme-ekonomistia-arvioi-talouspolitiikan-suuntaustarpeita