torstai 22. joulukuuta 2016

Vapaakauppa ei ole vapaakauppaa

Raimo Sailas kirjoitti viime viikolla Helsingin Sanomissa: Vapaakauppa on vastatuulessa. Trump hyökkäsi rajusti Yhdysvaltain tekemiä ja ­vireillä olevia vapaakauppasopi­muksia vastaan ja ehti jo haudata pitkälle neuvotellun Tyynenmeren alueen sopimuksen. Samaan hautaan taisivat mennä EU:n ja Yhdysvaltain väliset kauppaneuvottelut.”[1] Hallituksen kanta ei myöskään ole epäselvä: Ulkomaankauppaministeri Kai Mykkänen (kok.) kirjoitti aikaisemmin, että vapaakauppaa ei saa hylätä populismin alttarille ja että Suomella on paljon voitettavaa tulevissa vapaakauppasopimuksissa.[2] Pääministeri Sipilä on myös vapaakauppasopimusten kannalla ja haluaisi itse asiassa, että niiden neuvottelussa EU-komission roolia vahvistettaisiin (eli päätöksentekoa siirrettäisiin mahdollisimman kauas äänestäjistä).[3] Kaikissa näissä kannanotoissa on yhteistä se, että niissä tehdään virheellisiä perusoletuksia ja keskustelu sen jälkeen raamitetaan tämän pohjalta. Termi ”vapaakauppasopimus” on itsessään sikäli ongelmallinen, että nämä sopimukset eivät juuri käsittele vapaakauppaa ja ne ovat hädin tuskin edes sopimuksia, sillä kansalaisten enemmistöllä on taipumus vastustaa niitä – muilta osin termi on täysin pätevä.

No, mistä niissä sitten on kysymys? Tässä lyhyesti neljä pääkohtaa:

1.       Komentotaloudet. Jokainen on valmis myöntämään, etteivät yritykset käy itsensä kanssa kauppaa. Sisäisesti ne ovat komentotalouksia ja jos tavaraa siirretään yrityksen sisällä yhdestä paikasta toiseen (ylitetäänkö tässä kansallisia rajoja ei vaikuta asiaan mitenkään), kyseessä ei siis ole kaupankäyminen, vaan liike komentotalouden sisällä. Kuitenkin siitä, mitä kutsutaan maailmankaupaksi 60 % on tämänkaltaisia transaktiota[4] ja juuri näiden lisäämiseen ja helpottamiseen niin sanotut vapaakauppasopimukset pyrkivät – monikansallinen yritys siirtää yhden haarakonttorinsa halpatyövoiman maahan kokoamaan tuotteitaan, mitkä se sitten siirtää valmiina esimerkiksi Euroopan konttorilleen suuremman ostovoiman omaaville markkinoille. Kyseessä on siis funktionaalisesti sama tilanne, jos vanhassa Neuvostoliitossa siirrettiin tavaraa Moskovasta vaikkapa Kiovaan, eli transaktio komentotalouden sisällä. Edellä kuvatulla toiminnalla ei siis ole mitään tekemistä kaupan (vapaan tai minkään muunlaisen) kanssa, mutta sitä kutsutaan kaupaksi ideologisista syistä. Näiden transaktioiden turvaamiseen pyrkiviä sopimuksia ei tietenkään kutsuta komentotalouksiensuojelusopimuksiksi (vaikka faktuaalisesti se olisi tarkempi kuvaus), vaan vapaakauppasopimuksiksi, jotta julkinen keskustelu saadaan ohjattua halutuille urille. Et kai ole vapautta ja kauppaa vastaan?

2.       Protektionismi. Yksi vapaakauppasopimusten julkilausutuista päämääristä on protektionismin vähentäminen. Itse asiassa ne kuitenkin sisältävät useita protektionistisia elementtejä, kuten tuotemerkkien suojelun vahvistamista ja patenttien keston pidentämistä. Mitä ovat esimerkiksi patentit? Ne ovat valtion takaamia monopoleja, eli yrityksellä on lainvoimainen yksinoikeus johonkin tuotteeseen, prosessiin tai muuhun vastaavaan. Monopolin pitäjän ei tietenkään tarvitse kilpailla markkinoilla (mikä jo itsessään on vapaakaupan vastaista) ja hän pystyy luonnollisesti pitämään hintoja keinotekoisesti korkeammalla, kuin tilanteessa, jossa patenttisuojaa ei olisi. Funktionaalisesti lopputulos on täsmälleen sama, kuin suojatullien kanssa: ne nostavat kuluttajahintoja. Kuitenkin jostain syystä suojatullit ovat paha, mutta yksityiset monopolit hyvä asia. Kaikki riippuu tietenkin siitä, ketä halutaan suojella (yritysten tuloja) ja ketä ei (valtion tuloja). Kuluttajahinnoilla asiassa ei näyttäisi olevan osaa tai arpaa.

3.       Investointisuoja. Sopimuksiin sisältyvä investointisuoja tarkoittaa mekanismia, jonka kautta yksityiset yritykset voivat haastaa valtioita oikeuteen potentiaalisista voittojen menetyksistä. Eli jos Suomen kansalaiset esimerkiksi tulevat siihen tulokseen, etteivät he halua antaa kaivosyhtiöiden myrkyttää juomavettään ja säätävät asiasta lain, niin Suomessa toimivat kansainväliset kaivosyritykset voivat haastaa Suomen valtion oikeuteen vapaakauppasopimuksen perusteella, koska tämä tuo niille lisäkustannuksia, eli vähentää voittoja. Sama pätee tietenkin työntekijöiden suojeluun ja muuhun vastaavaan lainsäädäntöön. Jos asiasta päädytään käymään oikeutta, sitä ei tehdä kansallisissa tuomioistuimissa, vaan välimiesoikeudessa, jonka välimiehet (eli asiasta päättävät henkilöt) tulevat pääasiassa samoista piireistä, kuin mainittujen suuryritysten edustajat. Esimerkiksi tulevassa EU:n ja Kanadan välisessä sopimuksessa (CETA), välimiesten on nimenomaisesti säädetty tulevan kaupallisen oikeuden puolelta, pitäen tarkoituksella ulkona esimerkiksi työ- ja ympäristöoikeuden asiantuntijat.[5] Tietenkin jo pelkkä potentiaalinen oikeudenkäynnin uhka pitää ”vääränlaisen” lainsäädännön helposti pois pöydältä. Toisin sanoen kyseessä on siis huomattava vallansiirto demokraattisesti valituilta elimiltä kansalaisten vaikutuksen ulottumattomissa oleville komentotaloushierarkioille.

4.       Läpinäkymättömyys. Sopimusneuvotteluja käydään teknisesti salassa, mutta itse asiassa tämä on vain puoliksi totta, sillä ne eivät ole salaisia kaikilta, vaan ainoastaan kansalaisilta. Neuvottelut eivät tietenkään ole salaisia lukuisilta yritysmaailman lobbareilta ja asianajajilta, jotka osallistuvat oleellisesti sopimusten valmisteluun. Esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltain välisen vapaakauppasopimuksen (TTIP) neuvotteluissa vuosien 2012 ja 2014 välisenä aikana EU-komission asiasta vastaava osasto suoritti 597 suljettujen ovien takana pidettyä tapaamista, joissa 88 %:ssa oli vastapuolena yritysmaailman lobbausjärjestö ja vain 9 %:ssa julkista etua ajava järjestö (esim. ammattiliitto tai ympäristönsuojelujärjestö).[6] Koska neuvotteluihin ei siis haluta kansalaispalautetta, mutta sitäkin enemmän palautetta yritysmaailmasta, ei ole vaikea ennakoida kenen etuja ne sorvataan palvelemaan. Jos neuvotteluiden käymisessä ainoat vaihtoehdot ovat 1) läpinäkymättömyys yhdistettynä sinisilmäiseen luottamukseen poliitikkoja ja yritysmaailmaa kohtaan ja 2) neuvottelujen lopettaminen, niin ainoa järkevä vaihtoehto lienee numero kaksi.

Kaikki tämä sanottuna täytyy todeta, että minä en ole vapaakauppasopimuksia vastaan – minä satun vain olemaan näitä sopimuksia vastaan, edellä esitetyistä syistä. Vaikka usein toista uskotellaan, markkinat eivät ole luonnonilmiö. Tämän takia asiaan liittyen nimenomaan tehdään sopimuksia ja sopimukset ovat luonnollisesti poliittisia päätöksiä, eivät taivaalta tipahtaneita periaatteita. Kysymykseksi nouseekin siis kenen nimissä ja hyväksi mainittuja päätöksiä tehdään. Jos sopimuksista poistetaan investointisuoja ja tilalle laitetaan vahvat työntekijöitä suojelevat säännökset, niin voidaan itse asiassa helposti ehkäistä nykyistä kilpajuoksua pohjalle, joka usuttaa eri maiden työntekijät toisiaan vastaan. Sopimuksiin on myös rakennettu sisään funktio, joka vie hyviä työpaikkoja ja tuo tilalle huonoja, mutta tämä koskee pääasiassa työväenluokkaa eikä keskiluokkaa (johtuen siitä, että jälkimmäisellä on enemmän poliittista valtaa). Tämä puolestaan jälleen kätevästi asettaa työväen ja keskiluokan vastakkain, mikä on omiaan estämään solidaarisuutta. Kaiken edellä mainitun pohjalta voidaan todeta, että koska sopimukset ovat tarkoituksella viritetty tekemään tulonsiirtoja alhaalta ylös ja vähentämään demokraattista päätöksentekoa, ne ovat pääosalle osallistuvien maiden kansalaisia todellisuudessa haitallisia, väittivät poliitikot ja pankkiirit sitten mitä tahansa.



[1] http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005004248.html
[2] http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/mykkanen_vapaakauppa-54178
[3] http://www.talouselama.fi/uutiset/eu-n-ja-kanadan-vapaakauppasopimus-jumahti-sipila-cetan-kaatuminen-olisi-iso-takaisku-euroopan-unionille-6592874
[4] http://oecdobserver.org/news/archivestory.php/aid/670/Transfer_pricing:_Keeping_it_at_arms_length.html
[6] https://corporateeurope.org/international-trade/2015/07/ttip-corporate-lobbying-paradise

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

"Väärin" äänestäjät

Euroopassa tapahtuu taas asioita, jotka tulivat (ei ehkä enää niin suurena) yllätyksenä norsunluutorneihin ja kartanoiden kamareihin. Italian kansanäänestyksessä kansa äänesti hallituksen linjaa vastaan ja jälleen raavitaan päätä, että kuinka tässä nyt näin pääsi käymään. Tällä kertaa selitykset tuntuvat olevan täysin hukassa, sillä vaikka Italian Pohjoisen Liitto (kannatus alle 15 %) on tyypillinen ulkomaalaisvihalla ratsastava puolue, niin paljon suurempi protestipuolue, Viiden Tähden Liike (kannatus noin 30 %) ei sitä ole, minkä seurauksena protestin syitä ei ole ainakaan täällä juuri vaivauduttu pohtimaan edes nimellisesti. Ilmeisesti jos asiaa ei voi laittaa helposti pelkästään rasismin piikkiin (se oli paljon helpompaa Brexitin ja erityisesti Donald Trumpin kohdalla), niin sen analysointi tuntuu olevan kovin vaikeaa kuplassa eläville, ellei jopa täysin turhaa yksinkertaisempaa on syyttää äänestäjiä tyhmyydestä, tietämättömyydestä tai vaikka vain väärin äänestämisestä, kuten esimerkiksi Ilta-Sanomien Jukka Tennilä kolumnissaan ymmärtää tehdä.[1]

Tennilä kumppaneineen voi filosofoida siitä, kuinka valtiosääntöhienoudet eivät ole kuten hän asian ilmaisee tavallisen tossunkuluttajan tajuttavissa, mutta poliittisen kuohunnan yleisen luonteen ymmärtäminen sekä täällä että Amerikassa edes pienen aivojumpan seurauksena ei ole kovin haastavaa: kyseessä on mitä voidaan kutsua yleistetyksi raivoksi. Leikkauksista, palkkojen jäädytyksistä, työttömyydestä, jne. kärsivät ihmiset tietävät, että heitä viilataan linssiin, mutta eivät välttämättä pysty erityisen tarkasti osoittamaan tai artikuloimaan kenen toimesta. Tämä ei johdu tyhmyydestä, vaan usein pelkästään elämän realiteeteista, eli jos omaa esimerkiksi pari lasta ja tekee töitä 8h/päivä, niin aikaa ja energiaa ylimääräisiin asioihin jää kohtuullisen vähän. Kun tähän lisätään uutisten nimenomainen pirstalemainen luonne (ne ovat palasia sieltä täältä ja yleiskuvan saaminen vaatii paitsi ahkeraa seuraamista, niin myös usein kohtuullisesti taustatietoja) ja se että liian useat yhteenvetoanalyysit mediassa ovat lähinnä pähkähulluja (kuten Tennilän tapauksessa),[2] niin ei ole vaikea ymmärtää, miksi joidenkin kuva asioista voi olla ainakin osittain puutteellinen tai ristiriitainen.

Joka tapauksessa tilanne, jossa päähän potkimisen kokemus on täysin todellinen, mutta toisaalta valtaapitävien ryhmien ja instituutioiden taholta kiinnostusta rationaalisten syiden esittämiseen ei juuri ole, jättää oven auki häikäilemättömille opportunisteille, joiden ensimmäinen sormi osoittaa joka kerta samaan kohteeseen: niihin, jotka elävät pohjalla eivätkä pysty puolustautumaan kuten esimerkiksi työttömät, maahanmuuttajat, syrjäytyneet, jne. Opportunistien näkökulmasta tämä tietenkin on ymmärrettävää, sillä aina on kaikkein turvallisinta hyökätä niiden kimppuun, jotka eivät voi taistella vastaan. Usein tilanne antaa vielä mahdollisuuden paistatella teon urheudessa, koska vielä edes hitusen säädyllisyyttä omanneet ihmiset eivät aiemmin uskaltaneet käydä rohkeaan taistoon puolustuskyvyttömiä resupekkoja vastaan.

Vakaville ihmisille hyvä nyrkkisääntö on, että jos tuntuu siltä, että joku ryhmä sinua alempana yhteiskuntahierarkiassa on vihollisesi, niin on hyvin todennäköistä, että joku sinua ylempänä tarkoituksella pyrkii manipuloimaan asioita, että tuntisit niin. Ja niille, joita kiinnostavat edes hieman realistisemmat vastaukset kuin kerjäläisten syyllistäminen voivat hakea niitä esimerkiksi ihan koto-Suomessa tehdystä tutkimuksesta, joka listaa merkittävimmät toimijat poliittisten päätösten tekemisessä tässä maassa.[3] Top-10 sisältää kuusi suoraan yritysmaailman/yksityisen talouden etuja ajavaa järjestöä, tunnetuimpana Elinkeinoelämän Keskusjärjestö. Historiaa edes marginaalisesti tunteville tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä ne jotka omistavat yhteiskunnan tuppaavat myös tekemään sitä koskevat päätökset.

Mutta palataksemme vielä protestipuolueisiin/liikkeisiin, niin pilvenpiirtäjäsviiteissä vallitseva käsitys tuntuu olevan, että ne ovat perimmäisesti luonteeltaan irrationaalisia. Näin voi toki olla, jos liikkeen ydinasia on itsessään irrationaalinen (esimerkiksi vailla valtaa olevien vähemmistöjen nostaminen ongelmien juureksi), mutta ainakin Italian Viiden Tähden Liikkeen viisi peruskohtaa tuntuvat täysin järjellisiltä: juomaveden suojelu yksityistämiseltä, kestävä kehitys, kestävät liikenneratkaisut, internet-yhteys kaikkien oikeudeksi ja ympäristön suojelu. Minkään näistä ei pitäisi olla erityisen kiistanalaista suurimmalle osalle ihmisiä, mutta se ei tietenkään edes ole pointti. Kuten The Economist asian ilmaisee: Viiden Tähden Liike on yksi häiritsevistä” (disruptive) poliittisista ryhmistä.[4] Eli mikä tahansa mikä vaikeuttaa pienten piirien päättämien ja varsin kapeita sektoreita suosivien linjausten toteuttamista, on aina häiritsevää ja irrationaalista. Samaan aikaan esimerkiksi maailman talouden romahduttamisen arkkitehtien osallistuminen edelleen päätöksentekoon ei ole häiritsevää, vaan suotavaa ja heidän on saatava puuhastella suojassa kansalaisten silmiltä, kuten ennenkin.

Häiritseviin liikkeisiin liittyen on myös kiistatta positiivisia uutisia: Britannia lopettaa taloudellisen kuristuspolitiikkansa.[5] Hallitus on päättänyt käyttää 187 miljardia euroa (noin 1% bruttokansantuotteesta) talouden elvytykseen ja työpaikkojen luontiin, mikä todennäköisesti tuo talouteen suuremmat positiiviset vaikutukset kuin mitä EU-ero tuo negatiivisia. Koska kurssin muutos olisi ollut erittäin epätodennäköinen ilman Brexitiä, niin ilmeisesti ainakin taloudellisista syistä sen puolesta äänestäneet saavat mitä halusivatkin: työpaikkoja ja elvytystä. Samoin vielä kesällä paljon ennustetusta Britannian luisumisesta lamaan,[6] jos kansa äänestää väärin ei näy merkkejä.[7] Onhan tämä toki vieläkin mahdollista, mutta tuskin moni enää löisi vetoa sen puolesta ja tässä näemme myös asian suuremman opetuksen: ryhmillä, jotka hyötyvät vallitsevasta järjestelmästä on kannustin liioitella/valehdella, mitä tapahtuu, jos eliittien valitsemalta polulta poiketaan. Tämä ei ole kannanotto EU:n puolesta tai vastaan, vaan jotain mitä on yksinkertaisesti hyödyllistä pitää mielessä, kun miljonäärit ja heidän äänitorvensa seuraavan kerran ilmoittavat, että päiväkäskyistä poikkeaminen johtaa ennen näkemättömään katastrofiin. Joskus voi jopa yllätyksellisesti käydä ilmi, että he eivät ajaneetkaan yleistä etua, vaan omaansa.



[1] http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000005006229.html
[2] Lisää outoja perusolettamuksia löytyy esim. täältä: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005004248.html
[3] http://yle.fi/uutiset/3-9347629
[4] http://www.economist.com/blogs/economist-explains/2016/10/economist-explains-22
[5] http://www.nytimes.com/2016/11/23/world/europe/uk-philip-hammond-autumn-statement-brexit.html?ref=business
[6] Esim. https://www.bloomberg.com/news/articles/2016-07-21/brexit-to-halt-u-k-s-growth-streak-with-mild-recession-forecast
[7] https://www.ft.com/content/ad13cdf6-7428-11e6-bf48-b372cdb1043a