lauantai 3. marraskuuta 2018

Lakot, demokratia ja menetetyt työpäivät

Näin kirjoitti Juhana Vartiainen (kok) viime kuussa liittyen hallituksen irtisanomislakia vastustavaan lakkoiluun: "Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin. Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa." [1] Ylellä Jari Ehrnrooth puolestaan toteaa: "Suomalaisessa politiikassa on kaksi voimatekijää, jotka elävät parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella: Tasavallan presidentti ja työväen ammattiyhdistysliike." [2] Ja viimeksi eilen Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies halusi jälleen kieltää poliittiset lakot, koska "Suomesta on tullut hyvin lakkoherkkä kilpailijamaihinsa verrattuna". [3] Pari noottia näistä näkemyksistä. Ensinnäkin koska Vartiainen ei liene tosissaan vertaa ay-liikettä natseihin ja bolsevikkeihin, niin Suomen kontekstissa hänen kommentteihinsa ei voi muuta todeta, kuin että kansalaisten yhteenliittymät (kollektivistiset liikkeet) ovat itse asiassa demokratian olennainen osa, eivät uhka sille tai sen vastakohta. Toiseksi vaikka Ehrnrooth (ja yllättävän moni muu) näyttää niin luulevan, ay-liike ei ole parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella eikä säätämässä Suomen lakeja. Ylimmän lainsäädäntövallan käyttäjänä Eduskunta voi säätää lakeja, vaikka ay-liike kuinka lakkoilisi - samaan aikaan ay-liike voi lakoilla ilmaista mieltään suunniteltuja lakeja vastaan. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Poliittiset lakot halutaan luonnollisesti kieltää, koska ne ovat voimallisia keinoja mielen ilmaisuun, mutta tämä ei tee niistä millään tavalla epädemokraattisia. Sen sijaan ajatus siitä, että Suomeen valitaan aina neljäksi vuodeksi kerrallaan kuninkaat, joiden tahtoa ei saa merkittävällä tavalla vastustaa kuvastaa varsin autoritaarista mielenlaatua.

Mutta katsotaanpa tarkemmin noita Häkämiehen väitteitä Suomen lakkoherkkyydestä, tai kuten hän itse asian toteaa: "Missä oli näiden toimenpiteiden suhteellisuus?" Otetaan ensiksi menetetyt työpäivät 2000-luvulla:
Lähde [4]

























Kuten näkyy, lukuun ottamatta vuotta 2005 suomalaisten oletettu lakkoherkkyys on itse asiassa ollut varsin vaisua tällä vuosituhannella. Tämä korostuu entisestään, jos venytämme aikajanaa pitemmälle menneisyyteen:
Lähde [5]























Tästä näemme, että lakkoilu on todellisuudessa romahtunut 1990-luvun puolivälin jälkeen ja historiallisessa kontekstissa katsottuna vuoden 2005 pylväskin näyttää itse asiassa varsin vaatimattomalta. Mutta entäpä se Häkämiehen esittämä vertailu kilpailijamaihin? Sitä voimme tarkastella seuraavasta kuviosta:
Lähde [6]
























Suomi on siis menetetyissä työpäivissä kyllä Häkämiehen mainitsemia Ruotsia ja Saksaa edellä, mutta toisaalta Pohjoismaista Norja ja erityisesti Tanska ovat kaukana edellä - tämä ei kuitenkaan ole onnistunut tuhoamaan näiden maiden taloutta, kilpailukykyä tai mainetta investointikohteena. Kaikkein olennaisin seikka tässä kuviossa on kuitenkin se, että muutettuna menetetyiksi tunneiksi työntekijää kohden per vuosi päädytään johtavien maidenkin (Ranska ja Tanska) kohdalla ainoastaan noin yhden tunnin menetykseen. Siis vuodessa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaa noin 20 minuutin menetystä. Samaan aikaan kiky-sopimus pidensi suurimmalle osalle työntekijöitä työaikaa 30 minuuttia *viikossa*. Toimien suhteellisuudesta herää tässä todellakin monenlaisia kysymyksiä ja näitä asioita voi jokainen itsekseen mietiskellä, kun seuraava uutissykli lapsia ja vanhuksia nälkään tappavista lakkolaisista pyörähtää käyntiin. Samalla voi myös miettiä, kuinka paljon Vartiaisen, Ehrnroothin ja Häkämiehen näkemyksissä on kyse intohimosta demokratiaa kohtaan ja kuinka paljon standardeista tarjontapuolen työvoimapoliittisista näkemyksistä, jotka sattumalta myös heikentävät työläisten neuvotteluvoimaa ja sitä kautta heidän mahdollisuuksiaan vaatia osuuttaan tuotetusta kansantulosta.




[1] https://juhanavartiainen.fi/2018/kuulkaas-ay-liike/
[2] https://yle.fi/uutiset/3-10460925
[3] https://www.verkkouutiset.fi/ekn-jyri-hakamies-poliittisia-lakkoja-on-rajoitettava/
[4] https://www.stat.fi/til/tta/2017/tta_2017_2018-04-27_tie_001_fi.html
[5] https://www.stat.fi/tup/suomi90/elokuu.html
[6] https://twitter.com/tapio_bergholm/status/958385651589828608/photo/1?ref_src=twsrc%5Etfw%7Ctwcamp%5Etweetembed%7Ctwterm%5E958385651589828608&ref_url=https%3A%2F%2Fwww.uusisuomi.fi%2Fkotimaa%2F240720-suomiko-hurja-lakkomaa-sak-julkaisi-oman-kuvansa-taidan-arvata-miksi-ekn-kuvassa-ei

tiistai 16. lokakuuta 2018

Oliko pankit pakko pelastaa?

Pyöreiden lukujen tullessa täyteen, on yleensä tavanomaista muistella menneitä aikoja, minkä seurauksena lehdet ovat tänä syksynä täyttyneet jutuista vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä. Muistin virkistämiseksi otetaanpa ensin lyhyt kertaus tapahtumien kulusta viime vuotisesta kirjoituksestani: "kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia." Tämä perustarina on edelleen totta ja sen pääpiirteet kerrotaan myös asiaa syvällisemmin käsittelevissä uutisjutuissa (esim. Ylellä [1] ja Helsingin Sanomissa [2]). Perustarinaan tupataan kuitenkin aina kyytipojaksi lisäämään pari taustaoletusta, joiden totuudellisuus on paljon heikommissa kantimissa: 1) valtiot päätyivät pelastamaan pankkeja ja takaamaan niiden lainoja estääkseen rahoitusmarkkinoiden totaalisen lamaantumisen, koska tämä veisi mukanaan koko talousjärjestelmän 2) koska kriisi tuli täysin puun takaa, kukaan ei voinut nähdä sitä ennalta. Katsotaanpa näiden oletusten uskottavuutta.

Ensin on hyvä erottaa kaksi toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä asiaa: finanssikriisi ja asuntokupla(t). Jutut 10 vuoden takaisista tapahtumista tuppaavat keskittymään finanssikriisiin ja jättävät asuntokuplien kehityksen sivuraiteelle, mikä on sikäli ymmärrettävää, että tämä priorisointi pääasiassa päästää pankkiirit/taloustieteilijät/muut alan asiantuntijat pälkähästä. Näin siksi, että finanssikriisiin olennaisesti liittyneet eksoottiset sijoitusinstrumentit kuten kiinnelainavakuudelliset arvopaperit, luottoriskinvaihtosopimukset, jne. olivat erittäin monimutkaisia, huonosti läpinäkyviä ja niiden vaikutukset heikosti ymmärrettyjä, minkä seurauksena järjestelmätason riskien näkeminen oli kiistämättä haastavaa. Luonnollisesti tähän voi sanoa, että koko pankkien deregulaatiomania oli alun perinkin huono idea (mikä on totta), mutta tässä tapauksessa mitään jättimäistä varoistusmerkkiä ei silti ollut vilkkumassa kaiken yllä.


Sen sijaan jos keskitymme pankkien toiminnan vanavedessä syntyneisiin asuntokupliin, on tilanne toinen, koska näiden havaitseminen ei ammattilaisille pitäisi olla vaikeaa. Seuraava kaavio asumiskiinteistöjen hinnoista on Yhdysvalloista, mutta samanlaisia löytyy myös useasta Euroopan maasta (esim. Britannia, Espanja, Irlanti, Bulgaria, Romania, Viro, Latvia ja Liettua):
Lähde [3]

Kuten näkyy, kiinteistöjen hinnat alkoivat rajusti nousta vuosituhannen vaihteessa vailla mitään linkkiä inflaatioon tai vuokriin, kun taas tyhjillään olevien asuntojen määrä samalla kasvoi. Tämä on klassinen asuntokupla ja erotuksena finanssi-instrumenttien esoteerisiin linkkeihin se oli kaikkien niiden nähtävillä, jotka halusivat nähdä. Koska asuntorakentaminen on aina vahvasti velkarahaan perustuva sektori, ei myöskään ollut vaikeaa nähdä, että kuplan puhkeaminen johtaisi useiden lainanottajien muuttumiseen maksukyvyttömiksi asuntohintojen romahtaessa (kuten sitten tapahtuikin, mikä puolestaan laukaisi varsinaisen finanssikriisin). Koska vallalla olleen uusliberaalin ajattelun mukaan kuplat kuitenkin olivat mahdottomia (markkinat toimivat aina tehokkaasti ja korjaavat itseään, estäen kuplien syntymisen), jäivät biljoonien dollareiden/eurojen kokoluokkaan kasvaneet asuntokuplat Yhdysvalloissa ja Euroopassa alan ammattilaisilta huomaamatta ja myöhemmin kaikille sitten annettiinkin "kukaan ei voinut tietää" -synninpäästö. "Kukaan ei voinut tietää" -tarinan suurin heikkous on kuitenkin siinä, että se ei ole totta ja jos ekonomistina ei osaa seurata omaan alaansa liittyviä tilastoja, on lienee syytä vaihtaa ammattia.


Vilkaistaanpa seuraavaksi Suomea. Seuraavassa siis hintakehitys Suomen omakotitalojen markkinoilla ennen ja jälkeen kriisin (osakeasuntomarkkinoilla kuvio on käytännössä sama) [4]:
Lähde [5]

Kuten näkyy, Suomessa merkittävää asuntokuplaa ei siis ollut, vaan vuoden 2008 jyrkkä pudotus BKT:ssa oli ensisijaisesti ulkoisen shokin seurausta (lähinnä liittyen vientiin kysynnän romahtaessa ulkomailla). Venytetäänpä yllä olevaa aikajanaa kuitenkin ihan piruuttaan vielä pidemmälle menneisyyteen:
Lähde [6]

Tästä näemme, että vaikka vuoden 2008 talouskriisissä kotimaisella asuntokuplalla ei ollut osuutta, niin 1990-luvun alun lamassa se puolestaan oli merkittävä tekijä ja sääntelyn löysennyttyä tuntuvasti 1980-luvun puolivälissä kotimaiset pankit eivät juuri haaskanneet aikaa massiivisen asuntokuplan puhaltamisessa - tämä on kuin miniatyyri versio paljon suurempien ulkomaisten pankkien toiminnasta ennen vuoden 2008 kriisiä. Joka tapauksessa tarinan opetus on siis, että kun pankkimaailmasta tehdään villi länsi, tämä synnyttää kuplia, jotka lähes aina kaatuvat muiden syliin maksettavaksi. Tämän kertoo tutkimuskin: 80 %:a pankkikriiseistä seuraa valtion velkakriisi. [7]

Mistä pääsemmekin sitten kysymykseen, oliko pankit pakko pelastaa? Teknisessä mielessä vastaus on ehdoton ei. Pankkien pelastamisen peruslogiikka perustui siihen, että jos niiden annetaan kaatua, tämä pysäyttää rahoitusmarkkinat kokonaan ja lainanannon hiipuessa myös kokonaiskysyntä romahtaa, mikä puolestaan vie sitten mennessään koko talouden. Periaatteessa tämä on validi argumentti, mutta yksityisen kysynnän romahtamiseen on ratkaisu - teknisesti mikään ei estä valtioita pyörittämästä riittävän suuria alijäämiä kompensoidakseen vaikutuksen ja tasatakseen kysynnän. Rahoituksen lähdekin on selvä: mikään ei olisi estänyt Euroopan Keskuspankkia ostamasta jäsenvaltioiden velkakirjoja riittävässä määrin operaation rahoittamiseen, koska tämä nimenomaisesti on mitä EKP on tehnyt vuodesta 2015 eteenpäin velkakirjojen osto-ohjelmansa kanssa. Tämä ei myöskään olisi tarkoittanut paluuta 1930-luvulle siinä mielessä, että ihmisten säästöt olisivat hävinneet, koska EU-alueella on jo 1990-luvulta lähtien ollut voimassa talletussuojasäädökset. 

Näin siis teknisessä mielessä. Todellisessa maailmassa velkahysteerikot, alijäämäriekkujat ym. irrationalistiset tahot olisivat olleet huomattava este tämän kurssin toteuttamisessa, puhumattakaan pankkisektorin lobbariarmeijasta. Totuus kuitenkin on, ettei mitään välttämättömän pakottavaa tarvetta pankkien pelastamiseen veronmaksajien rahoilla ollut, vaan kyseessä oli poliittinen valinta, jonka seurauksena kaikista muista asiosta on sittemmin tullut alisteisia tälle päämäärälle. Olisiko pankkien sitten pitänyt antaa kaatua? Kyllä ja ei. Todennäköisesti käytännön kannalta paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut pelastaa pankit, mutta sääntelyjen lisäksi yhdistää pelastuspaketteihin ehto pankeille pakottavasta kutistumisesta sellaiseen mittakaavaan, ettei niiden kaatuminen enää olisi systeemiriski, joka uhkaa koko Euroopan taloutta - tämä olisi estänyt niitä enää koskaan pitämästä kansalaisia panttivankina. Sen sijaan varsinaisesti tapahtunut ratkaisu oli todennäköisesti huonoin mahdollinen: pankkien pelastamiseksi koko manner on saanut tuta melkein kymmenen vuoden taantuman yhdessä kiristyspolitiikan kanssa, kun taas pankkisektorilla nostetaan edelleen seitsemän numeroisia palkkoja "liian suuri kaatumaan" -vakuutuksen suojissa. Pankkien kaatuminen olisi lähes takuuvarmasti tehnyt välittömästä talouden alamäestä jyrkemmän, mutta se olisi sentään pidemmällä tähtäimellä poistanut ylisuuren finanssisektorin roikkumasta myllynkivenä eurooppalaisten kaulassa.



[1] https://yle.fi/uutiset/3-10398406
[2] https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005811076.html
[3] http://cepr.net/images/stories/reports/housing-bubble-2018-09.pdf
[4] http://tilastokeskus.fi/til/ashi/2010/01/ashi_2010_01_2010-04-30_tie_001_fi.html
[5] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2012/04/kihi_2012_04_2013-03-08_tie_001_fi.html
[6] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2007/02/kihi_2007_02_2007-09-14_tie_001.html
[7] http://www.nber.org/papers/w14587

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Eriarvoisuusuuden juuret ja palkansaajien neuvotteluvoiman heikentäminen

Taannoin Eduskunnan täysistunnossa valtiovarainministeri Orpo (kok.) joutui myöntämään Valtiovarainministeriön omien laskelmien pohjalta, että hallituksen ensi vuoden budjetti tarkoittaa tulojen vähenemistä köyhimmältä kolmannekselta Suomen kansalaisista. [1] Toki kyseessä on vain 0,3 % pudotus, mutta yleisesti ottaen tämä jatkaa hallituksen jo aikaisemmin paaluttamaa linjaa; 2015-2018 köyhimmän desiilin käytettävissä olevat tulot laskivat n. 1,0 %, kahden seuraavaksi alimman desiilin vähän päälle 0,2 % ja neljänneksi alimman 0,1 %. [2] Nämä voivat tuntua pieniltä luvuilta, mutta erityisesti kaikkein köyhimmille (joilta siis on leikattu kaikkein eniten) jokainen euro voi olla tärkeä ja vaikka esim. budjettiin on ensi vuodeksi varattu 30 miljoonaa euroa eriarvoisuuden torjuntaan, on suunnitelmissa myös toimia, joiden nimenomainen pointti on ohjata asioita toiseen suuntaan. Pitkällä tähtäimellä Suomen talouspolitiikan yleisiä linjauksia viimeisen n. 30 vuoden aikana suhteessa varallisuus/tuloeroihin kuvastaakin parhaiten hallituksen esittämä sijoitussäästötili.

Sijoitussäästötilille voi siis hallituksen mallissa laittaa enimmillään 50 000e/henkilö (eli esim. kahden henkilön kotitaloudessa yhteensä 100 000e), jotka voi sitten sijoittaa haluamiinsa pörssiosakkeisiin, joiden myyntivoitoista/osingoista ei tarvitse maksaa veroa ennen kuin vasta rahoja tililtä nostettaessa (nämä voitot/osingot luonnollisesti kerääntyvät tuon 50 000e päälle). Tässä kohtaa joku voi kysyä, että jos veroja kuitenkin jossain vaiheessa maksetaan, niin miten tämä liittyy tulo/varallisuuseroihin? Ainakin kahdella tapaa, joista molemmat puolestaan liittyvät verojen välttelyyn. Ensinnäkin, kuten vakuutuskuorienkin kohdalla, sijoitussäästötili mahdollistaisi sijoitustuottojen verotuksen välttämisen lahjoituksen/testamenttauksen yhteydessä, mikä poikkeaa normaalista sijoitustuottojen kohtelusta. Toiseksi, koska joissain maissa ei sijoitussäästötilien nostoja veroteta lainkaan mahdollistaisi hallituksen esitys a) verojen välttämisen kokonaan ulkomaisille sijoittajille b) saman suomalaisille sijoittajille tilapäisen tai pysyvän kirjojen siirtämisen ulkomaille kautta. [3] Sanomattakin selvää, että mainitun kaltaiseen toimintaan on mahdollisuus ainoastaan kaikkein varakkaimmilla, mikä on toki sinällään luonnollista, että he olisivat ainoat, jotka sitä edes teoriassa tarvitsisivat - top 1 % omistaa pörssiosakkeista lähes puolet [4] ja top 10 % yhteensä 84 %. [5] Sen sijaan 79 % kaikista suomalaisista kotitalouksista ei omista pörssiosakkeita lainkaan. [6] "Kansan kapitalismia" tämä ei ole.

Pääoman omistajien suosiminen kaikkien muiden kustannuksella ei tietenkään ole ollut pelkästään veropolitiikan asia, vaan olennainen osa myös työvoimapolitiikkaa tarjontapuolen reformien muodossa. Vero- ja työvoimapolitiikan linjausten vaikutuksia pitkällä tähtäimellä voidaan tarkastella seuraavasta kaaviosta:

Lähde [7]


























Kuvio kuvaa siis kansantulon jakautumista palkansaajien (sininen) ja pääoman (keltainen) välillä. Kuten näkyy, palkansaajien osuus oli keskivertona 1970-1980 -luvuilla n. 67 % ja pääoman n. 20 %. 1990-luvun laman seurauksena luvut eivät kuitenkaan enää palanneet entiselleen, vaan uudeksi normaaliksi tuli palkansaajien osuus n. 57 % ja pääoman n. 28 %. 2010-luvun laman jälkeen tilanne myös näyttäisi olevan palaamassa tähän konfiguraatioon, eli palkansaajien osuutta tuotetusta vauraudesta on onnistuttu pysyvästi vähentämään pääasiassa siirtämällä tämä osuus pääoman omistajille.

Mistä tämä sitten johtuu? Tarkemmin voimme tarkastella syitä seuraavan kuvion perusteella:
Lähde [8]



















Kuviossa siis reaalisten käytettävissä olevien tulojen kehitys 1990-2015. Kuten näkyy, otti top 1 % massiivisen irtioton kaikista muista 1990-luvun puolivälin verouudistuksen myötä, kun verojen välttely muuntamalla ansiotuloja kevyemmin verotetuiksi pääomatuloiksi kävi mahdolliseksi (ennen verouudistusta top 1 %:n tulojen koostumuksessa pääomatulot olivat vain 15 %, vuonna 2000 jo yli 60 %) [9]. Tapahtunut näkyy itse asiassa vielä selvemmin top 0,1 % kohdalla, mitä kuvastaa mediaanin ja keskiarvon erotus; keskiarvoon vaikuttaa kaikkien suurimpien tulojen kasvu, mediaaniin ei. Joka tapauksessa koska kaikesta sijoitusomaisuudesta Suomessa 77 % on top 1 %:n hallussa, voimme ymmärtää, miksi kaikkein varakkaimpia suosiva verokehitys on kasvattanut pääoman osuutta kansantulon jaossa, kun taas samaan aikaan usein tasaveroina toimivien välillisten verojen (kuten alv) kasvattaminen on puolestaan vähentänyt palkansaajien prosenttia.

Harjoitetun veropolitiikan vaikutus palkansaajien laskeneeseen osuuteen kansantulosta on siis varsin kiistaton. Työvoimapolitiikan kohdalla samanlaista ilmiselvää korrelaatiota ei ole havaittavissa, koska työntekijöille haitallisia reformeja ei ole verouudistuksen tapaan tehty yhdellä rysäyksellä, vaan pikkuhiljaa ja pienemmässä skaalassa. Kuitenkin palkansaajien osuuden lasku kansantulosta on ollut yleinen trendi kaikissa teollisuusmaissa 1990-luvulta eteenpäin ja noin kuukausi sitten julkaisemassaan tutkimuksessa IMF liittää tämän suoraan työn tarjontaa lisääviin reformeihin ja työmarkkinoiden sääntelyjen purkamiseen, todeten että negatiivinen vaikutus palkansaajien osuuteen on ollut merkittävä, jopa 15 % havaitusta pudotuksesta. [10] Joka tapauksessa sekä veronkiertoa helpottavalla (sijoitussäästötili, hallintarekisteri) että työn tarjontaa lisäävällä (ansiosidonnaisen lyhentäminen, aktiivimalli I + II, suunniteltu irtisanomisen helpottaminen, jne.) politiikalla hallitus asemoituu osaksi jo n. 30 vuotta jatkunutta traditiota, jonka olennaisimpana voittajana on toiminut top 1 %. Ei siis ihme, että 74 % kansalaisista koki vuonna 2016 hyvän elämän edellytysten heikentyneen ja 82 % uskoi eriarvoisuuden uhkaavan yhteiskuntaa [11] - nämä näkemykset kun sattuvat tapahtuneen kehityksen valossa olemaan totta.



[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005832121.html
[2] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/229235-eduskunnan-tietopalvelun-kuva-nain-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja-pienituloisia
[3] https://veropolitiikka.blog/2018/09/19/ontuvaa-osakesaastotiliargumentaatiota/
[4] http://finance.aalto.fi/en/midcom-serveattachmentguid-1e523e092369ef823e011e5acad6f9ed43a030c030c/shareowner-ship_2015_r6_nointernetappendix.pdf
[5] https://www.stat.fi/til/vtutk/2016/vtutk_2016_2018-06-05_kat_003_fi.html
[6] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005818896.html
[7] https://findikaattori.fi/fi/38
[8] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2017/09/26/vero-ja-tuloerokeskustelua-orpon-ja-sipilan-tyyliin/
[9] http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/talouskasvun-hedelmat-hyvatuloisten-taskuun
[10] https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2018/08/16/Employment-Protection-Deregulation-and-Labor-Shares-in-Advanced-Economies-46074?utm_campaign=Hutchins%20Center&utm_source=hs_email&utm_medium=email&utm_content=65405407
[11] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/197597-suuri-osa-suomalaisista-arvioi-hyvan-elaman-edellytykset-ovat-heikentyneet

maanantai 27. elokuuta 2018

Tuottavuus ja miksi halpatyövoima on huono idea

Muutama päivä sitten Juhana Vartiainen (kok.) totesi Twitterissä hallituksen työttömien aktivointitoimista että "Kurssit ja aktivoinnit eivät tutkimuksen valossa yleensä lisää työllistymistodennäköisyyttä. Sen sijaan ne vaikuttavat pelotevaikutuksen kautta: ihmiset työllistyvät hanakammin jotta voisivat välttää aktivointitoimet, kurssit, jne." [1] Samaan aikaan marjanjalostajayritykset tuskailevat, että ne saavat liian vähän kotimaista metsämarjaa käyttöönsä vientiä varten, koska tarpeeksi halukkaita marjanpoimijoita ei yksinkertaisesti ole tarjolla. [2] Toisaalla opetusministeri Sanni Grahn-Laaksonen (kok.) on huolissaan hallituksen yliopistosairaaloiden tutkimusrahoitukseen kaavaillusta leikkauksesta (aikomatta ilmeisesti kuitenkaan pyrkiä sitä perumaan). [3] Mitä näillä asioilla on tekemistä keskenään? Vastaus on työn tuottavuus.

Vartiaisen kommentit ovat herättäneet närkästystä, mutta jos asiaa kysyy keneltä tahansa edes puoliksi rehelliseltä tarjontapuolen taloustieteilijältä, niin hän kertoo suurin piirtein saman asian (tuskin ihan Vartiaisen sanoja käyttäen, koska se kuulostaa liian ikävältä, mutta silti). Tämä siksi, että koko tarjontapuolen pointti on sota inflaatiota vastaan ja inflaation pitämiseksi kurissa on olennaista heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa (mm. tekemällä työttömyydestä mahdollisimman kiusallista), jottei heidän palkkavaatimuksensa ala nostaa hintoja yleisesti. Itse olen kirjoittanut aikaisemmin esimerkiksi täällä, miksi Vartiaisen ja hänen pysyvästi 1970-luvulle juuttuneiden hengenheimolaistensa ajattelu ei ole tästä päivästä, mutta jos hyväksyy tarjontapuolen premissit, ei Vartiaisen kommenteissa ole mitään erityisen ihmeellistä.

Niin mutta se tuottavuus. Työn tuottavuus on siis yhtä kuin bruttokansantuote tehtyä työtuntia kohden - kun sama arvonlisäys (BKT) saadaan aikaan pienemmällä määrällä työtunteja, nousee tuottavuus. Työn tuottavuuden kasvuun vaikuttavat seikat voidaan puolestaan luokitella kolmeen kategoriaan: 1) kiinteä pääoma (olemassa olevat koneet, tuotantolaitokset, jne) 2) henkinen pääoma (käytännössä koulutuksen taso) ja 3) teknologian kehitys (olennaisin seikka kaikista kolmesta). Ekspansiivista talouspolitiikkaa vastaan puhuvat ovatkin todenneet, että elvytyksestä ja kysynnän lisäämisestä ei ole apua, koska pitkällä aikavälillä BKT:n kasvu ei voi juuri ylittää tuottavuuden kasvua. Koska tuottavuuden kasvu todellakin on kaikista olennaisin kasvun moottori pitkässä juoksussa, niin tarkastellaanpa ensin sen kehitystä Suomessa viime vuosina:

Lähde [4]






















Kuten näkyy, tuottavuuden kehitys seuraa monesta muusta asiasta tuttua kaavaa 1) romahtaa vuonna 2008 finassikriisin yhteydessä 2) ampuu takaisin ylös yhden vuoden elvytyksen myötä 2009-2010 3) romahtaa taas kiristyspolitiikan aloituksen myötä. Jos haluaa väittää, että kiristyksen suoralla korrelaatiolla tuottavuuden putoamiseen ei ole oikeasti mitään kausaalista yhteyttä, täytyy esittää huomattavan vahvaa todistusaineistoa tämän tueksi - itse en ole vielä nähnyt mitään edes etäisesti uskottavaa.

Vartiaiseen ja kumppaneihin tämä liittyy sitä kautta, että heidän näkemyksessään tarjontapuolen opeilla tuottavuus saadaan kyllä kasvuun ja esim. työministeri Jari Lindström (sin.) [5] sekä Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula [6] ovat puolustaneet 
hallituksen ehdotusta irtisanomisen helpottamisesta alle 20 henkilöä työllistävissä yrityksissä toteamalla, että muutos kasvattaisi tuottavuutta. Perustelut tälle väitteelle sen sijaan ovat olleet niukemmassa ja ainoa viitaus empiiriseen aineistoon mitä olen itse nähnyt, on Etlan Niku Määttäsen viittaus Carl Magnus Bjuggrenin Ruotsia koskevaan aineistoon. [7] Lähtemättä käymään asiaa sen enempää läpi, Bjuggrenin tutkimus viittaa Ruotsin senioriteettiperiaatteeseen, mitä Suomessa ei edes ole, eikä tutkimus käsittele henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamista siinä mielessä, missä siitä täällä keskustellaan. [8] Tämä on erittäin heikkoa "näyttöä" tuottavuuden kasvulle ja esim. Saksan vuosituhannen alussa toteuttamat irtisanomissuojan heikennykset eivät puolestaan näytä vaikuttaneen tuottavuuteen millään lailla [9] ja itse asiassa IMF:n laaja-alainen tutkimus ei löydä minkäänlaista korrelaatiota tuottavuuden ja työmarkkinoiden korkean/matalan suojelun kanssa [10].

Mistä pääsemmekin kadoksissa oleviin marjanpoimijoihin. Marjanpoiminta (kuten myös esim. puhelinmyynti, feissaus, jne.) ovat äärimmäisen matalan tuottavuuden töitä, joihin ei työmarkkinoiden kiristyessä löydy riittävästi tekijöitä, koska ne eivät pysty maksamaan kilpailukykyistä palkkaa. Tilanne luonnollisesti johtaa joidenkin yritysten konkurssiin, mutta tätä nyt vain kutsutaan markkinataloudeksi: heikommin tuottavat yritykset väistyvät paremmin tuottavien tieltä, mikä puolestaan tarkoittaa suurempaa tuottavuuttaa yleisesti ja kasvavaa vaurautta koko yhteiskunnalle. Tämä on myös syy siihen, miksi emme kaikki ole enää töissä hevosten lihasvoimaan nojaavilla maatiloilla - ne eivät pärjänneet kilpailussa suuremman tuottavuuden traktorifarmeille tai tehdasteollisuudelle. Ongelma tarjontapuolen halpatyövoimareserviin tähtäävissä opeissa on, että ne itse asiassa ohjaavat yhteiskuntaa päinvastaiseen suuntaan. Miksikö? Koska jos yrityksillä on puutetta työvoimasta, on niillä suuria kannustimia kehittää metodeja, laitteita, yms., joilla asiat saadaan tehdyksi pienemmällä työpanoksella, mikä puolestaan parantaa siis kokonaistuottavuutta. Halpatyövoimareservin olemassaolo puolestaan takaa, että tämä kannustin on paljon pienempi. Näin ollen olennaisempaa kuin työntarjonnan lisääminen ja jokaisen saaminen vähintään kahden tunnin kadunlakaisuhommiin per viikko (minkä merkitys kansantaloudelle on lähes olematon), on pitää työmarkkinat kireinä koska a) työntekijät saavat työtä (mikä myös estää heidän taitojensa rapautumisen) b) yritykset saavat asiakkaita (koska palkkatulojen myötä ihmisillä on enemmän varaa kuluttaa) c) kannustimet kasvattaa tuottavuutta takaavat talouskasvun myös tulevaisuudessa (mikä on koko järjestelmän säilymisen elinehto).

Mistä puolestaan pääsemmekin sitten lyhyesti vielä viimeiseen aiheeseen, eli Grahn-Laaksosen huoleen hallituksen itsensä tekemistä leikkauksista tutkimus ja kehitys rahoitukseen. Koska tämän kertainen leikkaus on tietenkin vain pisara meressä, niin vilkaistaanpa kokonaiskuvaa tämän ja edellisen hallituksen toimista:

Lähde [11]


























Kuten näkyy, on kiristyspolitiikka olennaisesti iskenyt myös suoraan tuottavuuden kasvun olennaisimman osion, eli uuden teknologian kehityksen rahoitukseen (toki myös koulutuksen määrärahoja on leikattu, jotta tuho olisi mahdollisimman laaja-alaista). Hallituksen edustajien suusta saa jatkuvasti kuulla, kuinka emme voi elää kädet tulevien sukupolvien taskussa, samalla kun se toimillaan torpedoi talouskasvun tulevaisuuden perustaa – selkeämpää esimerkkiä kädet tulevien sukupolvien taskussa elämisestä on vaikea löytää. Vaihtoehtoiset faktat ovat kuitenkin uusi normi ja George Orwell pyörii haudassaan niin kovaa, että syttyy kohta tuleen.


[1] https://twitter.com/filsdeproust/status/1032297297827319809?s=21
[2] https://yle.fi/uutiset/3-10364027
[3] https://yle.fi/uutiset/3-10366406
[4] https://www.stat.fi/til/ttut/2016/ttut_2016_2017-11-30_tie_001_fi.html
[5] https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/1410877/hallituksen-vastaus-valikysymykseen-nuorten-tyoehdoista
[6] https://yle.fi/uutiset/3-10355713
[7] http://blog.hse-econ.fi/?p=8880
[8] https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0047272717302013; tarkempi analyysi esim. https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/
[9] http://www.astrid-online.it/static/upload/pbri/pbrief_german_labour_10.7.172.pdf
[10] IMF World Economic Outlook huhtikuu 2015 luku 3
[11] https://yle.fi/uutiset/3-10220827

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Irtisanominen ja määräaikaistyöt

Mahdollisesti saadakseen vaihtelua ainaiseen työttömien kepittämiseen, päätti hallitus kevään budjettiriihen yhteydessä palata takaisin myös työtä tekevien kurmottamiseen. Tarkoituksena oli siis helpottaa yksilöllisen irtisanomisen kriteerejä alle 20 hengen yrityksissä sekä tehdä mahdolliseksi alle 30-vuotiaiden palkkaaminen määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita; jälkimmäinen ehdotuksista kerkesi jo kaatua heinäkuun alussa, mutta ensimmäistä yritetään edelleen puskea läpi, [1] joten tarkastellaanpa hieman sen meriittejä. Kuten odottaa saattaa, on hallitus perustellut työsuhdeturvan heikentämistä työllisyyden parantamiseen liittyvänä projektina ja uskollisena työjuhtana tunnettu työministeri Jari Lindström toteaa asiasta muun muassa että "On tilastollisesti todistettu, että tänä päivänä suurin osa työpaikoista syntyy pieniin yrityksiin. Mutta jos on pieni yritys, rekrytointiriski on paljon korkeampi kuin suuressa yrityksessä." [2] Jos haluamme uskoa hallituksen logiikkaa, on kyseessä siis pyrkimys kohdennetusti helpottaa nimenomaan pienyritysten asemaa ja vähentää riskiä rekrytoinnissa. Tässä on kuitenkin se lievä ongelma, että alle 20 hengen yrityksiä koskevana ehdotus koskisi suurin piirtein 270 000 yritystä, eli sen ulkopuolelle jäisi ainoastaan n. 1 % Suomessa toimivista yrityksistä - kohdennettu säädös tämä ei ole. [3]

Jos kuitenkin oletamme, että hallitus tulee edes jossain määrin tolkkuihinsa (mikä mahdollisesti on katteeton oletus) ja veivaa 20 henkilön lukua enemmän tai vähemmän alaspäin, niin miltä hallituksen ehdotus muuten sitten näyttää suhteessa oletettuihin työllisyyttä parantaviin vaikutuksiin? Työnantajien puolella positiivisiin vaikutuksiin ainakin löytyy uskoa ja esim. Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula toteaa asiasta seuraavaa: "Kun katsotaan kansainvälisesti esimerkiksi verrattuna Saksaan, Suomessahan on korkeampi kynnys irtisanoa työntekijä henkilöperusteisella syyllä". [4] Samoilla linjoilla on myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, Aalto-yliopiston dosentti Niku Määttänen: "Oma käsitykseni on, että Suomessa on varsin hankalaa irtisanoa työntekijä vain sillä perusteella, että hän ei osaa tai viitsi tehdä työtään kunnolla". [5] Näiden näkemysten mukaan Suomen työsuhdeturvaa olisi siis ruuvattava alaspäin, koska siellä se on myös matalamman työttömyysprosentin omaavissa maissa ja asioiden välillä oletetaan olevan korrelaatio.


On aina fantastista katsella kuinka paljon mediassa annetaan palstatilaa ihmisille, jotka eivät ilmeisesti ole viitsineet käyttää edes viittä minuuttia sanomisiensa tarkistamiseen. OECD pitää yllä tietokantaa, johon se on kerännyt tietoja jäsenmaidensa työsuhdeturvalainsäädännöstä ja laskenut näiden tietojen perusteella maakohtaiset indeksit työsuhdeturvan eri kategorioille. Seuraavassa näiden indeksien vertailua muutamien eri maiden kohdalla:



Lähde [6]

Ensimmäisenä vasemmalla olevat pylväät kuvaavat siis yleisindeksiä siitä, kuinka vaikeaa irtisanominen esillä olevien maiden keskuudessa on ja kuten näkyy, Suomi on vaikeudessa hännillä, ei kärjessä - eteen kiilaavat myös siis suosikkiverrokit Saksa, Ruotsi ja Tanska. Koska myös kaikkien OECD maiden (34) keskuudessa Suomen sija yleisindeksissä on 12 (siis keskiarvon alapuolella; pienempi sija tarkoittaa helpompaa irtisanomista), [7] ovat väitteet irtisanomisen vaikeudesta täällä yleisesti ottaen vähintään kyseenalaisella pohjalla. Ollaksemme reiluja, niin sekä Makkula että Määttänen kuitenkin viittaavat nimenomaan yksilöllisiin irtisanomisiin ja Suomen yleisindeksisijoitusta laskee huomattavasti kolmannessa pylväskokoelmassa kuvattu erittäin matala suojelu kollektiivisia irtisanomisia vastaan (esim. tuotannollisiin ja taloudellisiin tekijöihin perustuvat irtisanomiset). Kuitenkaan vilkaisu toiseen pylväskokoelmaan vasemmalta ei juuri muuta tilannetta - yksilölliset irtisanomiset ovat sekä Saksassa että Ruotsissa vaikeampia, joskin Tanskassa ne ovat hieman helpompia. Jos kuitenkin halutaan olla erityisen reiluja, niin lisätäänpä tarkasteluun myös viimeinen pylväskokoelma (vaikka Makkula ja Määttänen eivät siihen itse asiassa edes viitanneet), joka kuvaa siis tilapäisten työntekijöiden suojelua - kuten näkyy, tässä kategoriassa Suomi on marginaalisesti Tanskan sekä Saksan yläpuolella ja selkeästi korkeammalla verrattuna Ruotsiin. Jos henkilöperusteisen irtisanomisen arviointiin halutaan laskea mukaan siis myös tilapäisten työntekijöiden suojelu, saadaan Suomen ja Saksan indeksiluvuiksi 4,4, Tanskalle 3,9 ja Ruotsille 3,7.


Mitä tästä nyt sitten voi päätellä? No, itse asiassa hyvin vähän - työsuhdeturvalainsäädännön heikkoudella tai vahvuudella ei näyttäisi empiirisen aineiston perusteella olevan juuri mitään vaikutusta työllisyyden kokonaisasteeseen eikä yleisindeksi tai sen alaindeksit osoita mitään loogista korrelaatiota työttömyyden määrään maiden välillä. Todennäköisin syy on siksi, että vaikka irtisanomisen helpottaminen saattaa lisätä väen virtaamista sisään työpaikan ovista, se myös lisää samalla volyymillä siirtymistä sieltä kortistoon, mikä jättää kokonaisvaikutukseksi pyöreän nollan. Mitä tulee Makkulaan ja Määttäseen, niin todettakoon vielä että a) Makkula on objektiivisesti väärässä väittäessään henkilöperusteisen irtisanomisen olevan helpompaa Saksassa kuin Suomessa - miten tahansa laskettuna indikaattorit näyttävät muuta b) vaikka tilapäisiä työntekijöitä koskeva suojelu on Suomessa vahvempaa kuin Saksassa, Ruotsissa tai Tanskassa, on Suomi tässäkin indeksissä itse asiassa OECD:n keskiarvon alapuolella (suojelu keskivertoa vähäisempää) - jos Määttänen siis viittaa tähän indeksiin ja haluaa sen perusteella sanoa, että henkilöperusteinen irtisanominen on Suomessa "varsin hankalaa", niin ilmeisesti se on sitä myös yli puolessa OECD maista. Vaikka jatkuvan valituksen perusteella voisi toisin luulla, niin työsuhdeturvalainsäädännössä Suomi on pääasiassa kansainvälisesti vertailtuna keskitien kulkija.

Koska työsuhdeturva ei ole täällä siis mitenkään erityisen korkealla, eikä siihen liittyvällä lainsäädännöllä edes ole havaittavaa linkkiä työllisyyden määrään, niin miksi hillitön hinku saada asiaan liittyviä lakeja läpi? Jos jätämme hallituksen hurskaat puheet työllisyyden lisäämisestä omaan arvoonsa (sekä empiirinen että teoreettinen aineisto siis puhuu tätä käsitystä vastaan), niin jäljelle ei oikeastaan jää muita selityksiä kuin ideologinen hulluus tai tarkoituksenmukainen työehtojen heikentäminen. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyviä tarkempia syitä voidaan pohtia esimerkiksi seuraavan kuvan äärellä:
Lähde [8]



















Ehdotus alle 30-vuotiaiden palkkaamisesta määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita siis kaatui, mutta kuten näkyy tietystä näkökulmasta määräaikaisten suhteiden lisäämisessä olisi paljonkin mielekkyyttä, sillä kuvioon liittyvän tarkastelun alussa (vuonna 0) määräaikaisessa työsuhteessa olleet saivat vielä 8 vuoden jälkeenkin vain 70-75 % samankaltaisissa pysyvissä työsuhteissa vuonna 0 olleiden palkasta. Tähän vaikuttaa paitsi määräaikaisen työn epävakaus, niin myös työnantajien haluttomuus investoida määräaikaisiin työntekijöihin esim. työnantajan kustantaman koulutuksen kautta, mikä tarkoittaa, että vaikka määräaikainen työ tulevaisuudessa vaihtuisikin pysyvään, on työpaikan laatu (ja sitä kautta palkka) todennäköisesti heikompi. Määräaikaista työtä lisäämällä palkat pysyvät siis kätevästi matalammalla.

Asialla on myös yhteys hallituksen "työllisyysihmeeseen" (työllisyysasteen odotetaan nousevan hallituksen 72 %:n tavoitteeseen) ja kuten Tilastokeskus meille avuliaasti kertoo, siinä missä jatkuvaan kokoaikatyöhön perustuvien työsuhteiden määrä on viimeisen vuoden aikana kasvanut ainoastaan 4,7 %, on määräaikaisten työsuhteiden määrä puolestaan noussut 11,1 %. [9] Tämän eron seurauksena kokoaikatyötä tekevien prosenttiosuus kaikista työssäkävijöistä on itse asiassa vähentynyt 0,3 %, [10] mikä mahdollisesti antaa myös osviittaa tulevalle - työehtojen heikennyksiä, määräaikaisia työsuhteita ja pienempiä palkkoja. Huomion arvoista tässä tietenkin on, että vaikka usein toisin teeskennellään, ei tämä kehitys ole seurausta luonnonlaeista, työntappajaroboteista tai muista esoteerisista voimista, vaan poliittisista päätöksistä. Työntarjonnan lisääminen ilman sen kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa johtaa auttamatta työntekijöiden neuvotteluvoiman laskemiseen, mikä puolestaan johtaa työtekijöiden kannalta huonompiin työsopimuksiin (esim. määräaikaisuuden muodossa) ja sitä kautta tulonsiirtoon yhteiskunnan alemmilta kerroksilta ylemmille. Päätösten negatiivisia seurauksia kantamaan joutuvat voivat kuitenkin lohduttautua esimerkiksi sillä, että kehitys todennäköisesti luo tulevaisuudessa lisää hyvin palkattuja töitä työryhmiin, joiden tehtävä on arvuutella, missä eriarvoisuuden syyt oikein luuraavat.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-10290376
[2} https://yle.fi/uutiset/3-10192262
[3] https://yle.fi/uutiset/3-10157542
[4] https://yle.fi/uutiset/3-10157640
[5] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/247460-tutkimusjohtaja-irtisanomissuoja-voi-suoraan-vahentaa-joidenkin-intoa-tehda-tyonsa
[6] https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/
[7] https://www.oecd.org/els/emp/Employment-Outlook-2013-chap2.pdf
[8] https://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22017/ty22017pdf/ty22017.pdf
[9] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_013_fi.html
[10] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_014_fi.html

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:
Lähde [2]

















Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.


Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.


HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.


Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:





Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313
[2] https://findikaattori.fi/fi/44
[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1
[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html
[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020
[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen
[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#


[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html