Kauppalehti pääkirjoituksessaan ilmoittaa, ettei Suomella
ole varaa tämänhetkisiin tai tuleviin lakkoihin, lakkoilijoiden esittämiin
vaatimuksiin ja kaikista vähiten pienipalkkaisten julkisen sektorin
työntekijöiden palkankorotuksiin. KL toteaa myös, että hallitus on
toiminnallaan politisoinut neuvottelut ja siten vaikeuttanut sovun syntyä sillä
”Palkansaajapuolella uskotaan nyt, että tiukan paikan tullen hallitukselta voi
saada tulitukea neuvottelupöytään. Tämä uhkaa syödä halua sovintoratkaisuun.”
Omituisesti samanlaisia huolia sai etsiskellä kissojen ja koirien kanssa viime
hallituskaudella, kun Sipilän hallitus puuttui työmarkkinajärjestöjen välisiin
neuvotteluihin uhkaamalla pakkolaeilla, jos kiky-sopimusta ei syntynyt. Ilmeisesti
hallituksen puuttuminen työmarkkinaneuvotteluihin vaihtaa lennosta väriä positiivisesta
negatiiviseen riippuen siitä, kenen puolesta sitä tehdään.
Joka tapauksessa palkankorotusten, kiky-tuntien poistamisen
ym. toimien mahdottomuutta perustellaan tietenkin kilpailukyvyllä (kuten lähes
kaikkea nykyään). KL toteaa asiasta että ”on syytä pitää mielessä vuosien
2007-2008 katastrofaalinen liittokierros, joka johti korotusten
kilpalaulantaan.” Sairaan- ja vanhustenhoidon ym. alojen palkankorotuksia
pidetään siis mahdottomina, koska ne oletetusti siirtyvät suurempina
korotuksina myös vientisektorille. Oli tästä logiikasta mitä mieltä tahansa,
tarinassa kilpailukyvylle katastrofaalisesta liittokierroksesta 2007-2008 on se
ongelma, että Suomen vaihtotase oli laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin ja siirtyi
negatiiviseksi itse asiassa vasta 2011. Tämä sopii siis varsin huonosti yhteen
liittokierrostarinan kanssa, mutta korreloi lähes suoraan Nokian alamäen kanssa (ja tietenkin myös talouskurisekoilun kanssa), eli siinä missä korkean teknologian tuotteiden osuus Suomen tavaraviennistä
oli 2002 20,6%, laski se 2008 17,5%:iin, 2011 8,2%:iin ja kävi 6,3%
pohjalukemissa 2013.
Tällä puolestaan ei ole juuri mitään tekemistä
hintakilpailukyvyn kanssa. Vienti voidaan karkeasti jakaa kolmeen
alueeseen 1) homogeeniset hyödykkeet, joille on selkeät maailmanmarkkinahinnat
(esim. öljy) 2) viitehinnan hyödykkeet, joille julkaistaan viitehintoja
samantyylisistä hyödykkeistä (esim. paperituotteet) 3) heterogeeniset
hyödykkeet, joille ei hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen ole viitehintoja (esim.
elektroniikkatuotteet). Kategorian 1 viennissä hinta on määräävä tekijä, kun
taas kategorioissa 2 ja 3 sen määrittävät puolestaan laatu, brändi, jne. Suomen
viennissä homogeenisten hyödykkeiden osuus arvonlisäyksestä on keskiarvona n. 6,5%, kun taas heterogeenisten ja viitehintahyödykkeiden osuus on n. 84,5%, eli hinnalla kilpailevien hyödykkeiden osuus on itse asiassa marginaalinen. Mahdollisesti
olennaisemmin niiden osuus viennistä aikavälillä 2002-2015 itse asiassa kasvoi
– jos Suomella olisi hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin.
Tarinassa liian yksipuolisesta vientirakenteesta, kyvyttömyydestä
uudistua/innovoida ja pähkähullusta talouskurikokeilusta on tietenkin se huono
puoli, että se näyttäisi sysäävän vastuuta asioista varsinaisesti päättäneille tahoille.
Sen sijaan syyttämällä vanhusten vaippojen vaihtajia tai postilaisia tämä ongelma katoaa.
2007-2008 liittokierroksella ei näytä olevan juuri vaikutusta vaihtotaseeseen, joka romahtaa vasta 2011. Tällä on tietenkin paljon tekemistä talouskurisekoilun kanssa... |
...Mutta toisaalta kuten näkyy, oli vaihtotaseen trendi laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin... |
...Ja korkean teknologian viennin lasku korreloi myös varsin hyvin tämän kanssa. |