perjantai 29. marraskuuta 2019

Kilpailukykykorttia pelataan jälleen


Kauppalehti pääkirjoituksessaan ilmoittaa, ettei Suomella ole varaa tämänhetkisiin tai tuleviin lakkoihin, lakkoilijoiden esittämiin vaatimuksiin ja kaikista vähiten pienipalkkaisten julkisen sektorin työntekijöiden palkankorotuksiin. KL toteaa myös, että hallitus on toiminnallaan politisoinut neuvottelut ja siten vaikeuttanut sovun syntyä sillä ”Palkansaajapuolella uskotaan nyt, että tiukan paikan tullen hallitukselta voi saada tulitukea neuvottelupöytään. Tämä uhkaa syödä halua sovintoratkaisuun.” Omituisesti samanlaisia huolia sai etsiskellä kissojen ja koirien kanssa viime hallituskaudella, kun Sipilän hallitus puuttui työmarkkinajärjestöjen välisiin neuvotteluihin uhkaamalla pakkolaeilla, jos kiky-sopimusta ei syntynyt. Ilmeisesti hallituksen puuttuminen työmarkkinaneuvotteluihin vaihtaa lennosta väriä positiivisesta negatiiviseen riippuen siitä, kenen puolesta sitä tehdään.

Joka tapauksessa palkankorotusten, kiky-tuntien poistamisen ym. toimien mahdottomuutta perustellaan tietenkin kilpailukyvyllä (kuten lähes kaikkea nykyään). KL toteaa asiasta että ”on syytä pitää mielessä vuosien 2007-2008 katastrofaalinen liittokierros, joka johti korotusten kilpalaulantaan.” Sairaan- ja vanhustenhoidon ym. alojen palkankorotuksia pidetään siis mahdottomina, koska ne oletetusti siirtyvät suurempina korotuksina myös vientisektorille. Oli tästä logiikasta mitä mieltä tahansa, tarinassa kilpailukyvylle katastrofaalisesta liittokierroksesta 2007-2008 on se ongelma, että Suomen vaihtotase oli laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin ja siirtyi negatiiviseksi itse asiassa vasta 2011. Tämä sopii siis varsin huonosti yhteen liittokierrostarinan kanssa, mutta korreloi lähes suoraan Nokian alamäen kanssa (ja tietenkin myös talouskurisekoilun kanssa), eli siinä missä korkean teknologian tuotteiden osuus Suomen tavaraviennistä oli 2002 20,6%, laski se 2008 17,5%:iin, 2011 8,2%:iin ja kävi 6,3% pohjalukemissa 2013. 

Tällä puolestaan ei ole juuri mitään tekemistä hintakilpailukyvyn kanssa. Vienti voidaan karkeasti jakaa kolmeen alueeseen 1) homogeeniset hyödykkeet, joille on selkeät maailmanmarkkinahinnat (esim. öljy) 2) viitehinnan hyödykkeet, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. paperituotteet) 3) heterogeeniset hyödykkeet, joille ei hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen ole viitehintoja (esim. elektroniikkatuotteet). Kategorian 1 viennissä hinta on määräävä tekijä, kun taas kategorioissa 2 ja 3 sen määrittävät puolestaan laatu, brändi, jne. Suomen viennissä homogeenisten hyödykkeiden osuus arvonlisäyksestä on keskiarvona n. 6,5%, kun taas heterogeenisten ja viitehintahyödykkeiden osuus on n. 84,5%, eli hinnalla kilpailevien hyödykkeiden osuus on itse asiassa marginaalinen. Mahdollisesti olennaisemmin niiden osuus viennistä aikavälillä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin.


Tarinassa liian yksipuolisesta vientirakenteesta, kyvyttömyydestä uudistua/innovoida ja pähkähullusta talouskurikokeilusta on tietenkin se huono puoli, että se näyttäisi sysäävän vastuuta asioista varsinaisesti päättäneille tahoille. Sen sijaan syyttämällä vanhusten vaippojen vaihtajia tai postilaisia tämä ongelma katoaa.


2007-2008 liittokierroksella ei näytä olevan juuri vaikutusta vaihtotaseeseen, joka romahtaa vasta 2011. Tällä on tietenkin paljon tekemistä talouskurisekoilun kanssa...

...Mutta toisaalta kuten näkyy, oli vaihtotaseen trendi laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin...

...Ja korkean teknologian viennin lasku korreloi myös varsin hyvin tämän kanssa.



tiistai 19. marraskuuta 2019

Verosuunnittelija kertoo vastuullisesta yritystoiminnasta

Uutisia selaillessa kannattaa usein pitää mukana mittaria, joka piipityksellään varoittaa ironian noususta vaaralliselle tasolle. Ex-kansanedustaja Lenita Toivakan (kok) Verkkouutisten kirjoituksen tapauksessa ylimääräinen varoituksen sana on kuitenkin paikallaan, sillä jo muutaman rivin jälkeen joutuu pakenemaan suojalasin taakse eristettyyn huoneeseen ironiatasojen noustessa hengenvaarallisiksi. Hän kirjoittaa, että yritysmaailmassa ”vastuullisuus ei ole trendi vaan ilmiö, joka on tullut jäädäkseen” ja mainitsee esimerkkinä oman elämänsä, jossa ”vastuullisuuden edistäminen on kulkenut mukanani lähes koko työurani, ensin kauppiaana, sitten poliitikkona ja nyt olen opiskellut vastuullisuutta keväästä lähtien.” Toivakka oli edellisessä hallituksessa ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä, kunnes selvisi että hänen perheyhtiönsä oli perustanut 2007 Belgiaan holdingyhtiön verosuunnittelua varten. Vaikka Toivakka istui perheyhtiön hallituksessa, hän ei oman kertomansa mukaan muista koska sai tietää verosuunnittelujärjestelyistä vai saiko tietää ollenkaan. Vastuussa asiasta hän ei kuitenkaan ollut. Tietenkin tämä on sikäli merkityksetöntä, että Toivakka myös katsoo verosuunnittelun olevan ihan ok, kunhan se vain tehdään laillisesti (mikä on hyödyllinen näkemys lainsäätäjälle), mutta joku voisi tähän sanoa, että ehkä Toivakan olisi kannattanut käydä opiskelemassa sitä vastuullisuutta jo ennen viime kevättä.

Asiaan liittyy tietenkin myös vakavampi pointti ja pelkästään yhteisöverolla mitattuna Suomi menettää arviolta 430-1400 miljoonaa euroa/vuosi verosuunnitteluun. Verosuunnittelu myös vääristää markkinoita, sillä ainoastaan suurimmilla toimijoilla on varaa veronvälttelyteollisuuden palveluihin, mikä puolestaan mahdollistaa huonostikin toimivien suurten toimijoiden pysymisen voitollisina ja kilpailussa mukana (esim. jatkuvissa hoitoskandaaleissa ryvettynyt Esperi Care ei ole maksanut yhteisöveroa Suomessa 3 vuoteen korkojärjestelyjen seurauksena). Veronvälttelyteollisuus on itsessään sikäli mielenkiintoinen toiminta-ala, ettei se itse asiassa hyödytä ketään muuta kuin alalla toimivia asianajajia ja verokonsultteja sekä näiden päämiehiä – jokainen verosuunnitteluun käytetty euro on poissa varsinaiseen tuotannolliseen toimintaan suuntautuvista resursseista ja kuten esim. sekä Valtiovarainministeriö että VATT toteavat, oikein suunnatuilla toimilla verosuunnitteluun voidaan puuttua tekemättä mitään haittaa muulle taloudelle. Tämä puolestaan tarkoittaa, että verosuunnittelumahdollisuuksien minimoiminen olisi kaikissa tapauksissa toivottavaa vaikka se samalla vähentäisikin työllisyyttä veronvälttelyteollisuudessa, sillä näiden ihmisten uudelleen sijoittuminen lähes mihin tahansa muuhun työpaikkaan olisi kaikkien muiden näkökulmasta parempi vaihtoehto kuin heidän nykyinen ammattinsa. Tämän valossa onkin mukava tietää, että Toivakka oli mukana viime eduskunnassa säätämässä esim. verosuunnittelua helpottavaa hallintarekisteriä ja nyt kertoo meille vastuullisuuden pysyvästä maihinnoususta.

Arvioita Suomen veromenetyksistä verosuunnitteluun yhteisöveron kannalta.


https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-veronvalttaminen-vaikeutuu-kansainvalisin-toimin

tiistai 12. marraskuuta 2019

Sääntöjen muuttaminen suosimaan rikkaita haittaa kaikkia


Harvoin kuluu montaa päivää ilman jonkun tahon ilmoitusta, että palkkoja ei voi nostaa koska siihen ei ole varaa, ilmaiseksi tehtäviä kiky-tunteja ei voi poistaa koska siihen ei ole varaa ja työllisyyttä on parannettava antamalla keppiä, koska muuhun ei ole varaa. Samaan aikaan Björn Wahlroos tunnetusti ilmoitti, että omistus- ja yritysveroja tulisi keventää huomattavasti. Perussuomalaisten ”Tampereen Trumpin” Veikko Vallinin mukaan itse asiassa nykymuotoinen yritysvero pitäisi kokonaisuudessaan heittää mäkeen. Samoin hallituksessa Keskusta ja RKP blokkaavat veroedun poistamista, jonka seurauksena listaamattomien yritysten osingoista maksettu efektiivinen veroprosentti on 150000 euroon asti ainoastaan 7,5.

Oletetusti näiden toimien/vaatimusten perusteena on, että ne lisäävät/pitävät yllä investointeja parantamalla yritysten rahoitusasemaa (mitään muuta kansantalouden kannalta järkevää syytä on vaikea keksiä). Tämä on mielenkiintoinen oletus, koska kuten PwC:n Kauko Storbacka Talouselämälle ilmoittaa ”vuosien [rahallisen] elvytyspolitiikan seurauksena valtavasti rahaa etsii markkinoilta edelleen sijoituskohteita” ja jatkaa toteamalla yrityskauppoihin liittyen että ”markkinoilla on niin paljon rahaa liikkeellä, että pakko sitä on jonnekin tunkea.” Näkemystä rahoituksen suoranaisesta ylitarjonnasta markkinoilla tukee myös se, että yritysten rahoitustulos (se rahamäärä, joka on käytössä yrityksen velkojen lyhentämiseen, investointeihin ja voitonjakoon) on noussut vuoden 2013 n. 21 miljardista vuoden 2017 n. 42 miljardiin ja esim. teollisuuden kohdalla on jo palattu finanssikriisiä edeltäviin lukuihin. Vaikka investoinnit eivät olekaan seuranneet perässä, on minulle kuitenkin kerrottu, että jos esim. yritysveroa alennetaan entisestään, alkaa homma jossain vaiheessa toimia. Selitetäänpä miksi ei ala.

Markkinat koostuvat sekä kysynnästä että tarjonnasta ja jos joudutaan ongelmiin (kuten investointien hiljaisuuteen), on olennaista katsoa kummalla puolella vika on. Edellä esitetyt toimet ovat kaikki tarjontaan suunnattuja ratkaisuja ja voivat edes potentiaalisesti toimia, jos ongelma on tarjonnassa – historiallisen matalat korot ja valtava määrä pääomaa markkinoilla viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Jos ongelma sen sijaan on riittämättömässä kysynnässä kuten esim. pysyvästi matala inflaatio vihjaa (hinnat eivät nouse, koska kysyntää ei ole tarpeeksi verrattuna tarjontaan), ovat yllä kuvatut toimet itse asiassa haitallisia. Näin siksi, että ne ohjaavat enemmän vaurautta ylöspäin (esim. pörssiosakkeista varakkain kymmenys omistaa 84% ja listaamattomien yritysten osakkeista 90%) ja varakkaat kuluttavat tuloistaan vähemmän kuin muut, mikä vähentää kysyntää entisestään. Asiaan voisi puuttua lakkaamalla muuttamasta sääntöjä rikkaita suosiviksi ja puuttumalla jo olemassa oleviin epäkohtiin (kuten listaamattomien yritysten porsaanreikään), mutta tässä on tietenkin se ongelma, että rikkaat pitävät itseään suosivista säännöistä (siksi niitä on sellaisiksi muutettu) ja heidän äänensä kuuluu huomattavasti lujempaa kuin kaikkien muiden. Henkeä ei siis kannata pidätellä.

Teollisuuden rahoitustulos on jo palannut vuoden 2007 tasolle.


Investoinnit eivät ole seuranneet yritysten rahoitustuloksen kehitystä.

Vuonna 2013 rahoitustulos oli 21,2 miljardia.


https://www.stat.fi/til/vtutk/2016/vtutk_2016_2018-06-05_kat_003_fi.html

tiistai 5. marraskuuta 2019

Irtisanomisten helpottaminen ei lisää työpaikkoja


Irtisanomisjumalat aina tasaisin väliajoin isoavat artikkeleita potkujen antamisen vaikeudesta Suomessa ja ilmeisesti lepyttääkseen niiden raivoa Yle tarjoaa uhrilahjana työsuhdeturvan heikentämisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta kertovan jutun. Kuten Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen toteaa: ”Irtisanomisen kynnys on tällä hetkellä liian korkea. Moni mikroyrittäjä pelkää, että jos tekee väärän rekrytoinnin, on työsuhdetta hankala päättää. Tämä johtaa siihen, ettei yrittäjä halua tarjota uusia työpaikkoja.” Ei ole varmaa verrattuna mihin Pentikäinen kokee irtisanomisen olevan liian vaikeaa, mutta yksi selkeä verrokkiryhmä olisivat tietenkin muut Pohjoismaat ja onneksemme Työ- ja elinkeinoministeriö itse asiassa koostikin asiasta raportin viime keväänä. Tässä suora lainaus siitä: ”Suomessa paljon esillä olleessa työsuhdeturvasääntelyssä Suomi on Islannin jälkeen toiseksi lievimmän sääntelytason maa ja kollektiivi-irtisanomisissa sääntely on meillä selvästi keveintä. Työsuhdeturvasääntely on myös tasapainoista vakituisten ja määräaikaisten työsuhteiden välillä, erityisesti verrattuna Ruotsiin.” Eli jos Islantia ei lasketa mukaan, Suomen työsuhdeturvasääntely on jo Pohjoismaiden heikointa ja on epäselvää kuinka syvälle tätä kuoppaa tulisi kaivaa ennen kun linja alkaa oletetusti tuottamaan toivottuja tuloksia ja tekee Pentikäisen tyytyväiseksi.

Mutta ehkäpä vertailu muihin EU-maihin muuttaa tilannetta? OECD:n yksilöllisten ja kollektiivisten irtisanomisten työsuhdeturvaindeksissä Suomi on EU-maiden keskuudessa 10:llä sijalla listatun 23 maan joukosta (pienempi luku tarkoittaa heikompaa suojaa) ja tilapäisten työntekijöiden suojan indeksissä sijalla 12. Miten tahansa mitattuna työsuhdeturvasääntely Suomessa on siis joko EU-maiden keskikastia tai sitä heikompaa – jälleen on vaikea löytää mitään objektiivista perustetta väitteille Suomen ylenpalttisesta työsuhdeturvasta ja sen heikentämisen hyveellisyydestä. Miksi asian sitten ilmeisesti usein koetaan olevan päinvastoin? Yksi syy saattaa olla se, että siinä missä edellä esittämäni kyllä löytyy tutkimuksista ja tilastoista, niin uutisista sitä kuitenkaan ei löydy. Sen sijaan Pentikäinen ym. toimijat vievät palstatilaa harva se viikko kertomalla päinvastaista ja tämä huolimatta siitä, että empiirisillä aineistoilla tehdyt tutkimukset eivät löydä mitään olennaista linkkiä työsuhdeturvasääntelyn ja työttömyys- tai työllisyysasteen välillä (ks. esim. Howell, Baker, Glyn & Schmitt 2007; Avdagic & Salardi 2013; ILO 2015). Tämä on sikäli luonnollista, että jos irtisanominen lisääkin rekrytointia, se nakkaa saman määrän porukkaa toisesta päästä kortistoon, mutta jostain syystä ihmisten elämään negatiivisesti vaikuttavat ehdotukset koetaan mediassa usein niin varteenotettaviksi, että siinä jäävät jalkoihin tilastot, tutkimukset ja usein jopa ihan maalaisjärkikin.

Jos Islantia ei laskea, Suomessa työsuhdeturvasääntely on kokonaisuutena Pohjoismaiden keveintä.