maanantai 29. huhtikuuta 2019

Väestörakenne ei ole ongelma, hölmö talouspolitiikka on


Harvoin kuluu montaa päivää ilman, että joku ilmoittaa ihmisten loppuvan kesken Suomesta ja on ryhdyttävä synnytystalkoisiin, työllisyysastetalkoisiin, työajanpidennystalkoisiin, vyönkiristystalkoisiin, jne. koska huoltosuhde heikkenee. Erkki Virtanen Ylellä ei petä tässä suhteessa: ”Julkisen taloutemme kestävyysvaje heiluu edelleen kymmenen miljardin euron tienoilla. Ja juuri ennen vaaleja julkitulleiden laskelmien mukaan vaje vain syvenee muun muassa yhä surkeammaksi menevän väestörakenteemme takia.” Tämän takia kaikki paitsi leikkaaminen on oletetusti epärealistista. Väestörakennetarinassa on niin paljon ongelmia, ettei tiedä mistä aloittaa.

Olennaisin on tämä: väestönkasvulla on parhaimmillaankin vain marginaalinen rooli kansakunnan vaurauden kasvattamisessa (BKT/henkilö) ja syy siihen, miksi emme enää elä hirsimökeissä lantaa lapioimassa, ei ole väestörakenne tai työllisyysaste, vaan työn tuottavuuden kasvu. Tuottavuuden kasvu tarkoittaa, että sama määrä palveluja/tuotteita (BKT) pystytään tuottamaan pienemmällä määrällä työntekijöitä tai suurempi määrä BKT:a pystytään tuottamaan samalla työmäärällä. Esim. sodanjälkeisenä aikana työkoneet maataloudessa korvasivat paljon työvoimaa (kasvattivat tuottavuutta), mikä syrjäytti ihmisiä maatiloilta, mutta koska valtio harjoitti ekspansiivista teollisuuspolitiikkaa, saivat nämä ihmiset korkeamman tuottavuuden (ja palkan) töitä teollisuusalalta, mikä kasvatti BKT:a lisää, mikä mahdollisti lisää ekspansiota. Tämä aspekti jättää demografiset seikat täysin varjoonsa.


Katsaus tuottavuuden kehitykseen 2008-2018 näyttää kuitenkin synkältä: nousua on tapahtunut vain 0,1%/vuosi (esim. 1995-2007 kasvu n. 2,6%/vuosi). Ensimmäinen syy tähän on, että tuottavuus seurailee suhdanteita, eli romahtaa finanssikriisin myötä 2009, nousee elvytyksen seurauksena 2010 ja romahtaa jälleen talouskurin myötä 2011. Virheellisen talouspolitiikan seurauksena Eurooppa onkin ajautunut pysyvään riittämättömän kysynnän tilaan, mikä pitää myös tuottavuuden kehityksen alhaalla (yritysten ei kannata tehostaa tuotantoa, koska kysyntää ei ole). Tämä johtaa suoraan toiseen syyhyn: koko ajan vaaditut tarjontapuolen reformit riittämättömän kysynnän tilanteessa johtavat tuottavuuden laskemiseen entisestään. Näin siksi että työn tarjonnan lisääminen ohjaa yrityksiä käyttämään halpatyövoimareserviä tuottavuuden parantamisen sijaan (jos yrityksille on vaikeaa/kallista saada työvoimaa, kannustin parantaa tehokkuutta on suuri). Väestörakenteesta vonkujat ovat käsittäneet asiat täysin päinvastoin ja olennaisempaa kuin lisätä työn tarjontaa ja osallistua leikkausolympialaisiin on pitää työmarkkinat kireinä ja kasvattaa taloutta nopeammin.







tiistai 23. huhtikuuta 2019

Työvoimapula?


Aina säännöllisin väliajoin väite työvoimapulasta ruoskitaan esiin luolastaan ja ripustetaan ristille kaiken kansan pällisteltäväksi. Väitteen tappaminen ei auta, koska muutaman päivän päästä joku on jo taas laulamassa sen ylösnousemuksen ilosanomaa. Tällä kertaa Yle nostaa esille metsätalouden ja valittelee yhdessä Sotkamon metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja Jarmo Huttusen kanssa että ”koko metsäalaa huolestuttaa työntekijöiden puute”. Kerrataanpa jälleen perusasioita. Jos markkinataloudessa on pulaa resurssista (esim. työvoimasta), kysynnän ja tarjonnan peruslakien mukaan silloin hinnat nousevat – jos näin ei tapahdu, markkinaehtoista työvoimapulaa ei ole. Toisin sanoen yritykset pystyvät aina löytämään työntekijöitä kilpailevien yritysten listoilta ja jos ne haluavat houkutella näitä sieltä omiin leipiinsä, se onnistuu tarjoamalla suurempaa palkkaa. Jos puolestaan ei ole valmis maksamaan markkinahintaa, silloin jää ilman – tätä kutsutaan kapitalismiksi.

Mahdollista palkkakilpailua voimme etsiä ansiotasoindeksistä. Ensiksi todettakoon, että vuonna 2018 keskimääräinen ansiotason nousu kaikkien palkansaajien keskuudessa oli 1,8%, mikä on edelleen kaukana vuosina 1994-2007 vallinneesta n. 3,5%:n tasapainosta ja sitä kautta työvoimapulasta. Maa- ja metsätalouden toimialalla luku on 2,0%, mihin pätee sama huomio, mutta kehityksen tarkastelu vuoineljänneksittäin paljastaa lisää. Lähes kaikilla aloilla palkkojen nousu ajoittuu viime vuoden ensimmäiseen ja/tai toiseen neljännekseen, minkä jälkeen se hidastuu dramaattisesti (maa- ja metsätaloudessa luku viimeisellä neljänneksellä oli 0%). Tämä on sikäli luonnollista, että koska kasvun odotetaan hidastuvan yritykset eivät todellisuudessa koe erityisen suurta tarvetta rekrytointiin - tämä on tietenkin päinvastoin, kuin mitä tarina työvoimapulasta kertoo.

Toinen mahdollinen paikka etsiä työvoimapulaa löytyy tehdyistä tunneista/palkansaaja (jos yritykset eivät voi palkata lisää väkeä, ylityöt ovat ratkaisu). Ongelma tässä kuitenkin on, että nämä tunnit ovat itse asiassa hieman laskeneet vuodesta 2016 sekä toimialojen keskiarvona että maa- ja metsätaloudessa erityisesti, mikä jälleen osoittaa päinvastaiseen suuntaan, kuin oletettu työvoimapula. Tarkimmat saattavat toki muistaa, että työvoimapulasta valitettiin esimerkiksi myös vuonna 2015 jolloin työttömyys oli n. 9,5%, joten mitään loogisia perusteita ei välttämättä kannata edes odottaa ja toistuvat artikkelit asiasta ovat mahdollisesti tarkoitettu jonkinlaisena uhrilahjana työvoimapulajumalien vihan lepyttämiseen.


 
Ansiotasoindeksi 2000-2018
Ansiotasoindeksi 1991-1999



tiistai 16. huhtikuuta 2019

Tarjontapuolen talousregiimin ongelmista


Asta Leppä tuo kolumnissaan esiin olennaisia pointteja työvoiman hyväksikäytöstä nyky-Suomessa ja kysyy lopuksi Eikö kukaan tosiaan välitä? Moni varmasti välittää, mutta ongelmana on, järjestelmätasolla monet Lepän mainitsemista epäkohdista eivät ole epäkohtia, vaan tarkoitettuja lopputuloksia. Selitetäänpä lyhyesti miksi, kuinka tähän on päädytty ja mikä asiassa mättää.

Olennaisin opetus, minkä toisen maailmansodan jälkeisen järjestyksen suunnittelijat ottivat 1930-luvulta, oli että suurtyöttömyys johtaa suurongelmiin. Tämän seurauksena käyttöönotetun talousregiimin (kysyntäpuolen keynesiläisyys) päätavoitteeksi tuli täystyöllisyyden ylläpitäminen, mikä yhdistettynä tiukasti säänneltyihin finanssimarkkinoihin, vahvoihin ammattiliittoihin, pääasiassa kansallisiin markkinoihin, jne. takasi työntekijöille suhteellisen suuren määrän neuvotteluvoimaa ja sitä kautta kohtuullisen osuuden tuotetusta vauraudesta. Tämä järjestelmä on ongelmaton niin kauan, kun yritykset pystyvät kasvattamaan voittojaan lisäämällä tuottavuutta, mutta tilanteessa, jossa tämä ei enää ole mahdollista (mihin päädyttiin 1970-luvulla), ainoa keino pitää kiinni voittomarginaaleista on nostaa hintoja. Vahvan työvoiman olosuhteissa tämä johtaa palkankorotusvaatimuksiin, mikä puolestaan johtaa uusiin hinnankorotuksiin ja 1970- ja 1980-lukujen inflaatiospiraaliin. Tämän seurauksena koko talousjärjestelmä resetoitiin ja uuden systeemin (tarjontapuolen uusliberalismi) päätavoite vaihdettiin täystyöllisyydestä inflaatiokontrolliin, joka toteutuu pääasiassa heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa esim. pitämällä tarjontaa suurempana kuin kysyntää, mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin, heikentämällä ammattiliittoja, jne. Lepän mainitsemat silpputyöt ja ikuiset palkattomat harjoittelut ovat seurausta tästä.

Tarjontapuolen regiimillä on muitakin sivuvaikutuksia (useimmat negatiivisia, esim. BKT:n ja tuottavuuden kasvu ovat hidastuneet, työttömyys ja eriarvoisuus kasvaneet), mutta päätavoitteensa saavuttamisessa se toimi erittäin hyvin ja 1990-luvun puoliväliin mennessä inflaatio oli murrettu kaikkialla. Kuitenkin siinä missä keynesiläinen järjestelmä kariutui 1970-luvun inflaatioon, tarjontapuolen regiimi puolestaan törmäsi vuoden 2008 finanssikriisin. Tällä kertaa resettiä ei kuitenkaan painettu, mikä on monien nykyhetken ongelmien ytimessä. Näin siksi, että kaikki tarjontapuolen ratkaisut ovat pohjimmiltaan suunnattu taistelemaan nykyhetken kannalta väärää ongelmaa eli inflaatiota vastaan (Euroopan Keskuspankki ei pääse edes 2%:n inflaatiotavoitteeseensa), mikä johtaa jatkuvasti virheellisiin poliittisiin linjauksiin, sillä 1970-luvun työvoimapoliittinen konfiguraatio on pääasiassa jo käännetty päälaelleen. Takertuminen nykyaikaan sopimattomiin näkemyksiin saattaa onnistuneesti suojella monia korkea-arvoisia uria, mutta hintana on paljon tarpeetonta kärsimystä.

Työvoimapoliittisen konfiguraation muutos 1970-luvulta nykypäivään.



keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Kestävyysvajeesta


Valtiovarainministeriö kerkesi taas vaatimaan lisää työttömien kepittämistä, verokiilan siirtämistä ylhäältä alas sekä ihan vain yleisesti 2 miljardin sopeutusta. Syy vaaditulle linjalle on kaikille tuttu kestävyysvaje. HelsinginSanomat käsitteli taannoin kestävyysvajeesta esitettyä kritiikkiä ja VM:n vastausta siihen, mutta koska jutusta jäi myös olennaisia asioita pois, niin katsotaanpa argumentteja tarkemmin.

Kritiikistä HS tuo esille sen, mitä minä sanoin jo tammikuussa VM:n kestävyysvajelaskelmissa käyttämä korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella virheellinen. VM siis olettaa valtionvelan nimellisen keskikoron nousevan nykyisestä 1%:sta 4%:n vuoteen 2031 mennessä ja perustelee näkemystään sillä että Talousteorian mukaan pitkällä aikavälillä reaalinen korkotaso ylittää reaalisen talouskasvun. Ongelma tässä on teorian ristiriita empiirisen maailman kanssa ja toisen maailman sodan jälkeisenä aikana korkoasteet ovat 1980- ja 1990-lukua lukuun ottamatta pysyneet koko ajan BKT:n kasvuprosenttia pienempinä. (Barrett 2018) Tähän VM toteaa, ettei asialla loppujen lopuksi ole juuri merkitystä, sillä jos korko-oletusta alennetaan, pitää alentaa myös oletusta pitkän aikavälin talouskasvusta sekä oletusta valtion, kuntien ja työeläkelaitosten saamista korkotuloista. Tässä on paha virhepäätelmä, sillä VM olettaa valtion velkakirjojen koron seuraavan muiden sijoitustuotteiden (esim. osakkeiden) tuottoa, mikä yksinkertaisesti 2010-luvulla ei ole ollut totta ja osinkotuotot ovat kasvaneet, vaikka korot ovat laskeneet. (Farhi & Gourio 2019) HS ei tuo tätä esille, mutta julkisyhteisöjen tuotot voivat siis kasvaa, vaikka korot laskisivatkin ja VM on kiistatta väärässä.

Olennaista on myös VM:n oletus, etteivät julkiset menot vaikuta pitkän aikavälin talouskasvuun, mikä viittaisi siihen, että laskelmissa käytetään rikardolaista ekvivalenssia. Rikardolaisen ekvivalenssin mukaan elvyttävällä politiikalla ei ole vaikutusta talouden kasvuun, koska kansalaiset reagoivat valtion alijäämään ennakoimalla sen kattamiseksi 10 vuoden päästä tapahtuvia veronkorotuksia ja laskevat omaa kulutustaan sen mukaisesti. Minä olisin voinut jo etukäteen kertoa, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin, mutta asiaa joka tapauksessa kokeiltiin Euroopan mittakaavassa ihmiskokeella nimeltä talouskuri ja kaikkien yllätykseksi rikardolaista ekvivalenssia ei löytynyt reaalimaailmasta; tämä ei kuitenkaan estä VM:ä käyttämästä sitä. On pelottavaa ajatella, että nämä ihmiset ovat edelleen ruorissa.


Valtiovarainministeriön aikaisempi ja nykyinen arvio korkotason kehityksestä, reaalisesti tapahtunut kehitys ja markkinoiden tämänhetkinen arvio kehityksestä (30 v. velkakirjojen tuotto).