lauantai 29. toukokuuta 2021

Keskuskauppakamarissa muistellaan haikeana aktiivimallia

Taannoin oli paljon porua siitä, minkä ministeriön lukemia pitäisi käyttää puoliväliriihessä esitettyjen työllisyystoimien arviointiin ja olivatko yhdet numerot liian pieniä tai toiset liian suuria. Nyt Keskuskauppakamari ottaa asiaan myös kantaa toteamalla pääekonomistinsa Mauri Kotamäen kautta, että kaikki luvut ovat itse asiassa liioiteltuja, koska niissä ei oteta huomioon tehtyjen päätösten negatiivisia vaikutuksia: ”On koko lailla omituista, että edelleenkään hallitus ei ota laskelmissaan huomioon negatiivisia vaikutuksia aiheuttavia työllisyystoimia.” Negatiivisina työllisyystoimina mainitaan mm. aktiivimallin purkaminen, perusturvan ja muiden etuuksien tasokorotukset sekä perhevapaauudistus ja esimerkiksi Keskuskauppakamarin kotisivuilta löytyvien lukujen mukaan jo pelkästään aktiivimallin poisto yksinään heikentää työllisyyttä 2050 – 12000 henkilöllä. Tämä on tietenkin jo sikäli uutisen arvoista, koska näköjään jostain on löytynyt Juhana Vartiaisen lisäksi toinenkin taho, joka edelleen vannoo aktiivimallin nimeen ja ilmoittaa, että jopa 12000 ihmistä enemmän saattaisi saada töitä, jos heitä vain ymmärrettäisiin auttaa lyömällä pampulla päähän.

Vakavammin kyseinen lista negatiivisista työvoimatoimista kertoo ikävä kyllä mitä kovin usein tarkoitetaan, kun puhutaan työllisyyttä parantavista rakenteellisista uudistuksista: tukien leikkauksia, työajan pidentämistä, työnantajan neuvotteluvoiman lisäämistä, jne. Näiden hyveellisestä vaikutuksesta on n. 40v vallinnut vankka konsensus, vaikkakin erityisesti viime vuosina on alkanut kuulua myös soraääniä. Niinpä esimerkiksi Dosi et al. (2017, 2018) vertaavat mitä on tapahtunut siirtymässä ”fordistisesta mallista” – systeemi, jossa työsuhdeturva on hyvä ja palkat sidottu sekä yrityskohtaisen että kokonaistalouden tuottavuuden kehitykseen – malliin, jossa työsuhdeturvaa on heikennetty ja työmarkkinat ovat avoimet ja kilpailulliset. Tiivistettynä tuloksista voi sanoa, että siirtymän seurauksena työntekijöiden neuvotteluvoima heikkenee, mikä puolestaan alentaa palkkoja ja sitä kautta kokonaiskysyntää. Tämä vähentää yritysten investointeja T&K-toimintaan, mikä puolestaan näkyy matalampana tuottavuuden kasvuna ja sitä kautta jälleen matalammissa palkoissa, mutta myös pitkällä aikavälillä lisääntyneissä konkursseissa. Voittajina toimivat muutamat harvat yritykset sekä niiden omistajat ja funktionaalinen tulonjako työn ja pääoman välillä muuttuu epätasa-arvoisemmaksi. Lopputilanteessa tuottavuuden ja talouden kasvu on hitaampaa, työttömyys korkeammalla, tuloerot suurempia ja palkat matalampia. Olennaista tässä on, että erilaisia lukuja laskettaessa työllisyystoimille oletus on käytännössä päinvastainen, eli että näin *ei* ole tapahtunut, vaikka moni edellä esitetyistä seikoista pätee myös Suomeen. Sinällään erilaisten työllisyystoimien arviointi ei ole hyödytöntä, mutta niitä pitäisi arvioida niiden kokonaistaloudellisen vaikutuksen kautta, ei irrallisina toimina, ja yksittäisille luvuille sinetin vaatimista Valtionvarainministeriöstä (tai mistään muualtakaan) on käytännössä yhtä hyödytöntä kuin yrittää kammeta Paavo Väyrystä ulos politiikasta.

Keskuskauppakamarin laskelmat työllisyystoimien vaikuttavuudesta.