maanantai 30. joulukuuta 2019

Keskuskauppakamari kertoo varakkaiden tarvitsevan lisää suojelua kilpailulta


Kokoomuksen, Keskustan ja Perussuomalaisten puheenjohtajat keskustelivat Suomen kilpailukyvyn keinovalikoimasta Keskuskauppakamarin Kilpailukyvyn avaimet 2020-luvulla -ohjelman julkaisun yhteydessä. Kuten odottaa saattaa kauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi penäsi ”kovia toimenpiteitä” sekä luopumista ”menneistä rakenteista ja saavutetuista eduista”, jotta suunta saadaan käännettyä. Onko suuntaa tarkoitus vääntää parempaan vain huonompaan ja kenen kannalta jäi epäselväksi, mutta poliitikkojen puolelta Petteri Orpo kerkesi Iltasanomien mukaan jo ainakin tyrmäämään hallituksen työllisyystoimet todeten niiden olevan itse asiassa haitallisia: ”Älkää hyvänen aika enää tehkö niitä toimia.” Tämä on sikäli mielenkiintoista, että kun edellisessä hallituksessa Kokoomuksen ja kumppaneiden säätämä aktiivimalli taannoin päätettiin äänestyksessä lähettää aktivoimaan ihmisiä tuonpuoleiseen, ei sen onnistumisten laulajia enää juuri löytynyt (vaikka Kokoomus ja Kristillisdemokraatit sen säilyttämisen puolesta vielä äänestivätkin). Tämä on sikäli ymmärrettävää, että vaikka aktiivimallille löytyikin positiivisia vaikutuksia simulaatiomalleista, varsinaisista empiirisistä tuloksista niitä ei sitten enää löytynytkään niin TEM:n kuin Kelankaan toimesta. Sama vaivaa esimerkiksi Kokoomuksen uusien työllistämistoimien lippulaivaehdotusta, eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastusta (mitä Keskuskauppakamari myös suosittelee). Logiikka on siis, että työttömyysturvaa leikataan lopusta ja kasvatetaan alusta, mikä oletetusti saa ihmiset hakeutumaan hanakammin töihin tukien leikkauksen pelossa. Ongelma jälleen on, ettei oletus vastaa empiiristä maailmaa ja esim. ruotsalaiset löytävät aineistollaan (Kolsrud, Landais, Nilsson & Spinnewijn 2017) nimenomaisesti päinvastaisen korrelaation – tämä malli hidastaa työllistymistä työttömyyskauden alussa koska tuki on suurempi ja toisaalta tekee haittaa työttömille silloin kun apua eniten tarvittaisiin eli työttömyyden pitkittyessä. Näiden meriittien pohjalta Orpon mahdollisesti kannattaisi kuunnella omaa neuvoaan.

Jos haluaa lukea todella sekavaa tekstiä, joutuu kuitenkin tutustumaan itse Keskuskauppakamarin ukaasiin kilpailukyvystä. Lähes joka sivulta löytyy jotain, mikä on täysin pähkähullua, mutta oma suosikkini on ehdotus 2000e/vuosi lukukausimaksujen tuomisesta kaikkiin korkeakouluihin. Näin siksi, että tämän ehdotuksen ainoa mahdollinen pointti on antaa varakkaampien perheiden lapsille kilpailuetu työelämässä vaikeuttamalla köyhien perheiden lasten hakeutumista korkeakouluihin ja meriittipohjaisen nousun vaikeuttaminen rikkaiden suojelemiseksi kilpailulta on haitallista kaikille paitsi hilpeän oligarkian ystäville. Lähes samalla tasolla on ehdotus patenttien ja tuotemerkkien suojan vahvistamisesta tuomioistuinkäytännössä. Patentit ja tuotemerkit ovat valtion myöntämiä ja takaamia yksityisiä monopoleja, joiden nimenomainen pointti on suojella niiden haltijaa kilpailulta vapailla markkinoilla. Suurimman osan patenteista ja tuotemerkeistä omistavat maailman suurimmat yritykset, joiden omistus puolestaan on maailman rikkaimpien ihmisten käsissä – tämän ehdotuksen tarkoitus on siis vahvistaa maailman rikkaimpien ihmisten valtion helmoissa nauttimaa protektionismia. Onneksi Iltasanomat sentään tuttuun selväjärkiseen tapaansa otsikoi näistä kilpailua heikentävistä ideoista toteamalla että ”Keskuskauppakamari esitteli rohkeita kilpailukykyideoita”. Eli normipäivä julkisessa keskustelussa. Toisaalta kauppakamarin ohjelmasta kyllä itse asiassa saa ihan loogisen kokonaisuuden, mutta tämän saavuttamiseksi pitää ruksia kannesta yli vanha nimi ”Kilpailukyvyn avaimet 2020-luvulla” ja laittaa tilalle sisältöä varsinaisesti kuvaava titteli: ”Lisää rahaa rikkaille, vähemmän kaikille muille”.



maanantai 16. joulukuuta 2019

Ahdistuksen lisääntyminen työpaikoilla on osa pitkää trendiä


Tilastokeskuksen työolotutkimuksen mukaan jaksamisongelmat työpaikalla ovat lisääntyneet huomattavasti vuodesta 2013 ja työuupumuksen kokee selvänä vaarana jo 15% suomalaisista työntekijöistä, ja yli 50% ajattelee uupumusta silloin tällöin. Tähän Helsingin Sanomien haastattelema erikoistutkija Hanna Sutela lisää että ”muutoksen suuruus tässä suhteessa yllätti, ei niinkään suunta.” Niinpä. Aikaisemman THL:n Finterveys-tutkimuksen mukaan työkykyisinä itseään pitävien 30-69-vuotiaiden osuus on laskenut vuodesta 2011 vuoteen 2017 ja syynä ovat olleet nimenomaan psyykkiset syyt. Työterveyslaitoksen mukaan mielenterveysongelmien kustannukset ovat Suomessa itse asiassa jo 5,3% BKT:sta (mikä on EU-alueen korkeimpia) ja mielenterveyssyistä menetetään minimissään 17 miljoonaa työpäivää/vuosi. Normaalin ihmisen näkökulmasta tämä näyttäisi huolestuttavalta trendiltä, mutta kyse on itse asiassa varsin tietoisen (joskin myös varsin harhaisen) politiikan seurauksista. Selitetäänpä.

Ensin mainittakoon, että asiaan tietenkin vaikuttavat HS:nkin mainitsemat työn muutos, nopeatempoisuuden kasvaminen, jne. mutta pitkän ajan trendin kannalta olennaisinta on työn tarjonnan lisäämisen autuaaksi tekevän vaikutuksen hyväksyminen yleisenä ohjenuorana joka ainoaan tilanteeseen. Tämä on olennaista siksi, että työn tarjonnan pitämisen kysyntää suurempana nimenomainen pointti on lisätä työntekijöiden stressiä ja epävarmuutta työpaikastaan (sille löytyy aina toinen ottaja) ja sitä kautta heikentää neuvotteluvoimaa, jotteivat työntekijät voi palkkavaatimuksillaan aiheuttaa inflaatiota. Tämä on ollut linja 1990-luvun lamasta lähtien ja kulkee käsi kädessä esim. irtisanomisen uhan kokemusten kanssa.

Kärjistynyt piikki 2010-luvulla näkyy seurauksena tarjontapolitiikan yhdistämisestä talouskuriin, mikä aiheutti yhtäaikaisen kysynnän supistumisen ja tarjonnan lisääntymisen. Tämä puolestaan näkyy HS:nkin mainitsemana psykologisten ongelmien korostumisena nimenomaan naisvaltaisella kuntasektorilla (julkisen talouden leikkaukset à työtehtävien kuormittuminen pienemmälle porukalle) sekä työmarkkinoille saapuvien nuorten aikuisten keskuudessa (ylitarjonnasta seuraava aseman heikkous à ylisuorittaminen). Tämä on myös jälleen esimerkki siitä, kuinka tarjontapuolenporukka ja talouskurisekoilijat ovat saaneet aikaan pysyvää tuhoa ja joitain elämiä on epäilemättä pysyvästi tuhoutunut näiden toimien seurauksena. Tähän joukkoon eivät luonnollisestikaan kuulu talouskurittajat ja tarjonnan lisääjät itsessään, vaan heidän inkompetenssiaan kaupitellaan itse asiassa suuren viisautena. Asiasta tulee mieleen vanha Dilbert-strippi, jossa todettiin johtokuntaan etenemisen ehdoksi riittävän suuri ymmärtämättömyys ja yläkertaan siirrolla nämä henkilöt saatiin pois varsinaista työtä tekevien ihmisten tieltä. Mahdollisesti kyseessä on sama ilmiö, mutta seuraukset eivät ole yhtä hauskoja.


Irtisanomisen uhan kokemus on kasvanut trendinomaisesti sen jälkeen, kun 1990-luvulla siirryttiin tarjontapuolen työmarkkinapolitiikkaan.



lauantai 7. joulukuuta 2019

Hallituksessa pallit heiluvat

Kuten kaikki jo epäilemättä tietävät, niin mitä ilmeisimmin ex-pääministeri Sipilän masinoimassa operaatiossa Keskusta onnistui kaatamaan hallituksen, johon itse kuului. Motivaatiot ovat vielä epäselviä, mutta oli taustalla sitten henkilökohtaisia kaunoja tai Keskustan taustavoimien antipatioita, niin joka tapauksessa Sipilä & kump. siis nappasivat kiinni pääministerin pallista ja vetäisivät niin lujaa, että mies tuupertui maahan. Prosessissa Antti Rinteeltä lähti siis yksi palli, mutta koska hallitus näyttäisi kuitenkin jatkavan samalla puoluekokoonpanolla, niin laskeutuu hän mahdollisesti istumaan toisen päälle. Varmaa tämä ei kuitenkaan ole ja kuten Sirpa Paateron ja Pekka Haaviston kohdalla näkyy, heiluvat hallituksessa pallit muutenkin ympäriinsä.

Tässä kohtaa Kokoomuksen Petteri Orpo päätti, että hän itse asiassa kuuluu Rautavaltaistuimelle ja haluaa muodostaa seuraavan hallituksen, mikä on jo sikäli erikoista, että Kokoomus on vasta 3. suurin puolue Eduskunnassa SDP:n ja Perussuomalaisten jälkeen. Joka tapauksessa tältä pohjalta on hyödyllistä, että Elina Lepomäki taannoin tiivisti jälleen Kokoomuksen talousosaamista kritisoimalla Rinteen (ex)hallituksen toimia näin: ”Nyt käsillä olevan suunnitelman mukaan julkinen talous on kauden lopussa 3,6 miljardia alijäämäinen […] Näin siis ihan normaalissa talouskehityksessä, ilman taantumaa tai varsinkaan kansainvälistä talouskriisiä. Tästä on tasapaino kaukana!” Jos hallitussekoilu ja pallien viuhuminen ympäriinsä pyörremyrskyssä onkin osaltaan koomista, niin tämän tason ymmärtämättömyys sen sijaan on jo traagista. Selitetäänpä.

EKP aloitti uudelleen velkakirjojenosto-ohjelmansa marraskuussa ostaen nyt siis 20 miljardilla euroalueen valtioiden velkakirjoja/kk. Suomen Pankin laskennallinen osuus tästä on 370 miljoonaa/kk, mikä on enemmän kuin valtion nettolainanoton tarve. Tämä puolestaan tarkoittaa, että koska SP siis ostaa valtion liikkeelle laskemaa velkaa, Suomi velkaantuu pääasiassa itselleen ja Lepomäki & kump. ovat missanneet koko pointin – EKP:n raharuiskun tarkoitus on nimenomaisesti saada valtiot käyttämään mainittua rahaa johonkin järkevään. Tiedän että velkariekkuminen takaa Suomessa syvällisen ja vakavan kommentaattorin maineen, mutta paniikin lietsominen itselleen velkaantumisesta on älyvapaata ja itse velkamarkkinoilla näytetään olevan samaa mieltä. Suomen sekä 10- että 5-vuotisjoukkovelkakirjan korko on negatiivinen, mikä puolestaan tarkoittaa, että lainoittajat pitävät Suomen valtionvelkaa äärimmäisen turvallisena sijoituskohteena. Että hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää vaan – tällaisilla tietotaidoilla sitä nykyään mennään Eduskuntaan.


Suomen valtion 10-vuotisjoukkovelkakirjan korko on jo hyvän aikaa sitten painunut negatiiviseksi. Myös korkoero yleensä turvallisimpana pidettyyn Saksan joukkovelkakirjaan on itse asiassa pysynyt marginaalisena koko vuosikymmenen.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Kilpailukykykorttia pelataan jälleen


Kauppalehti pääkirjoituksessaan ilmoittaa, ettei Suomella ole varaa tämänhetkisiin tai tuleviin lakkoihin, lakkoilijoiden esittämiin vaatimuksiin ja kaikista vähiten pienipalkkaisten julkisen sektorin työntekijöiden palkankorotuksiin. KL toteaa myös, että hallitus on toiminnallaan politisoinut neuvottelut ja siten vaikeuttanut sovun syntyä sillä ”Palkansaajapuolella uskotaan nyt, että tiukan paikan tullen hallitukselta voi saada tulitukea neuvottelupöytään. Tämä uhkaa syödä halua sovintoratkaisuun.” Omituisesti samanlaisia huolia sai etsiskellä kissojen ja koirien kanssa viime hallituskaudella, kun Sipilän hallitus puuttui työmarkkinajärjestöjen välisiin neuvotteluihin uhkaamalla pakkolaeilla, jos kiky-sopimusta ei syntynyt. Ilmeisesti hallituksen puuttuminen työmarkkinaneuvotteluihin vaihtaa lennosta väriä positiivisesta negatiiviseen riippuen siitä, kenen puolesta sitä tehdään.

Joka tapauksessa palkankorotusten, kiky-tuntien poistamisen ym. toimien mahdottomuutta perustellaan tietenkin kilpailukyvyllä (kuten lähes kaikkea nykyään). KL toteaa asiasta että ”on syytä pitää mielessä vuosien 2007-2008 katastrofaalinen liittokierros, joka johti korotusten kilpalaulantaan.” Sairaan- ja vanhustenhoidon ym. alojen palkankorotuksia pidetään siis mahdottomina, koska ne oletetusti siirtyvät suurempina korotuksina myös vientisektorille. Oli tästä logiikasta mitä mieltä tahansa, tarinassa kilpailukyvylle katastrofaalisesta liittokierroksesta 2007-2008 on se ongelma, että Suomen vaihtotase oli laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin ja siirtyi negatiiviseksi itse asiassa vasta 2011. Tämä sopii siis varsin huonosti yhteen liittokierrostarinan kanssa, mutta korreloi lähes suoraan Nokian alamäen kanssa (ja tietenkin myös talouskurisekoilun kanssa), eli siinä missä korkean teknologian tuotteiden osuus Suomen tavaraviennistä oli 2002 20,6%, laski se 2008 17,5%:iin, 2011 8,2%:iin ja kävi 6,3% pohjalukemissa 2013. 

Tällä puolestaan ei ole juuri mitään tekemistä hintakilpailukyvyn kanssa. Vienti voidaan karkeasti jakaa kolmeen alueeseen 1) homogeeniset hyödykkeet, joille on selkeät maailmanmarkkinahinnat (esim. öljy) 2) viitehinnan hyödykkeet, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. paperituotteet) 3) heterogeeniset hyödykkeet, joille ei hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen ole viitehintoja (esim. elektroniikkatuotteet). Kategorian 1 viennissä hinta on määräävä tekijä, kun taas kategorioissa 2 ja 3 sen määrittävät puolestaan laatu, brändi, jne. Suomen viennissä homogeenisten hyödykkeiden osuus arvonlisäyksestä on keskiarvona n. 6,5%, kun taas heterogeenisten ja viitehintahyödykkeiden osuus on n. 84,5%, eli hinnalla kilpailevien hyödykkeiden osuus on itse asiassa marginaalinen. Mahdollisesti olennaisemmin niiden osuus viennistä aikavälillä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin.


Tarinassa liian yksipuolisesta vientirakenteesta, kyvyttömyydestä uudistua/innovoida ja pähkähullusta talouskurikokeilusta on tietenkin se huono puoli, että se näyttäisi sysäävän vastuuta asioista varsinaisesti päättäneille tahoille. Sen sijaan syyttämällä vanhusten vaippojen vaihtajia tai postilaisia tämä ongelma katoaa.


2007-2008 liittokierroksella ei näytä olevan juuri vaikutusta vaihtotaseeseen, joka romahtaa vasta 2011. Tällä on tietenkin paljon tekemistä talouskurisekoilun kanssa...

...Mutta toisaalta kuten näkyy, oli vaihtotaseen trendi laskussa jo vuodesta 2002 eteenpäin...

...Ja korkean teknologian viennin lasku korreloi myös varsin hyvin tämän kanssa.



tiistai 19. marraskuuta 2019

Verosuunnittelija kertoo vastuullisesta yritystoiminnasta

Uutisia selaillessa kannattaa usein pitää mukana mittaria, joka piipityksellään varoittaa ironian noususta vaaralliselle tasolle. Ex-kansanedustaja Lenita Toivakan (kok) Verkkouutisten kirjoituksen tapauksessa ylimääräinen varoituksen sana on kuitenkin paikallaan, sillä jo muutaman rivin jälkeen joutuu pakenemaan suojalasin taakse eristettyyn huoneeseen ironiatasojen noustessa hengenvaarallisiksi. Hän kirjoittaa, että yritysmaailmassa ”vastuullisuus ei ole trendi vaan ilmiö, joka on tullut jäädäkseen” ja mainitsee esimerkkinä oman elämänsä, jossa ”vastuullisuuden edistäminen on kulkenut mukanani lähes koko työurani, ensin kauppiaana, sitten poliitikkona ja nyt olen opiskellut vastuullisuutta keväästä lähtien.” Toivakka oli edellisessä hallituksessa ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä, kunnes selvisi että hänen perheyhtiönsä oli perustanut 2007 Belgiaan holdingyhtiön verosuunnittelua varten. Vaikka Toivakka istui perheyhtiön hallituksessa, hän ei oman kertomansa mukaan muista koska sai tietää verosuunnittelujärjestelyistä vai saiko tietää ollenkaan. Vastuussa asiasta hän ei kuitenkaan ollut. Tietenkin tämä on sikäli merkityksetöntä, että Toivakka myös katsoo verosuunnittelun olevan ihan ok, kunhan se vain tehdään laillisesti (mikä on hyödyllinen näkemys lainsäätäjälle), mutta joku voisi tähän sanoa, että ehkä Toivakan olisi kannattanut käydä opiskelemassa sitä vastuullisuutta jo ennen viime kevättä.

Asiaan liittyy tietenkin myös vakavampi pointti ja pelkästään yhteisöverolla mitattuna Suomi menettää arviolta 430-1400 miljoonaa euroa/vuosi verosuunnitteluun. Verosuunnittelu myös vääristää markkinoita, sillä ainoastaan suurimmilla toimijoilla on varaa veronvälttelyteollisuuden palveluihin, mikä puolestaan mahdollistaa huonostikin toimivien suurten toimijoiden pysymisen voitollisina ja kilpailussa mukana (esim. jatkuvissa hoitoskandaaleissa ryvettynyt Esperi Care ei ole maksanut yhteisöveroa Suomessa 3 vuoteen korkojärjestelyjen seurauksena). Veronvälttelyteollisuus on itsessään sikäli mielenkiintoinen toiminta-ala, ettei se itse asiassa hyödytä ketään muuta kuin alalla toimivia asianajajia ja verokonsultteja sekä näiden päämiehiä – jokainen verosuunnitteluun käytetty euro on poissa varsinaiseen tuotannolliseen toimintaan suuntautuvista resursseista ja kuten esim. sekä Valtiovarainministeriö että VATT toteavat, oikein suunnatuilla toimilla verosuunnitteluun voidaan puuttua tekemättä mitään haittaa muulle taloudelle. Tämä puolestaan tarkoittaa, että verosuunnittelumahdollisuuksien minimoiminen olisi kaikissa tapauksissa toivottavaa vaikka se samalla vähentäisikin työllisyyttä veronvälttelyteollisuudessa, sillä näiden ihmisten uudelleen sijoittuminen lähes mihin tahansa muuhun työpaikkaan olisi kaikkien muiden näkökulmasta parempi vaihtoehto kuin heidän nykyinen ammattinsa. Tämän valossa onkin mukava tietää, että Toivakka oli mukana viime eduskunnassa säätämässä esim. verosuunnittelua helpottavaa hallintarekisteriä ja nyt kertoo meille vastuullisuuden pysyvästä maihinnoususta.

Arvioita Suomen veromenetyksistä verosuunnitteluun yhteisöveron kannalta.


https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-veronvalttaminen-vaikeutuu-kansainvalisin-toimin

tiistai 12. marraskuuta 2019

Sääntöjen muuttaminen suosimaan rikkaita haittaa kaikkia


Harvoin kuluu montaa päivää ilman jonkun tahon ilmoitusta, että palkkoja ei voi nostaa koska siihen ei ole varaa, ilmaiseksi tehtäviä kiky-tunteja ei voi poistaa koska siihen ei ole varaa ja työllisyyttä on parannettava antamalla keppiä, koska muuhun ei ole varaa. Samaan aikaan Björn Wahlroos tunnetusti ilmoitti, että omistus- ja yritysveroja tulisi keventää huomattavasti. Perussuomalaisten ”Tampereen Trumpin” Veikko Vallinin mukaan itse asiassa nykymuotoinen yritysvero pitäisi kokonaisuudessaan heittää mäkeen. Samoin hallituksessa Keskusta ja RKP blokkaavat veroedun poistamista, jonka seurauksena listaamattomien yritysten osingoista maksettu efektiivinen veroprosentti on 150000 euroon asti ainoastaan 7,5.

Oletetusti näiden toimien/vaatimusten perusteena on, että ne lisäävät/pitävät yllä investointeja parantamalla yritysten rahoitusasemaa (mitään muuta kansantalouden kannalta järkevää syytä on vaikea keksiä). Tämä on mielenkiintoinen oletus, koska kuten PwC:n Kauko Storbacka Talouselämälle ilmoittaa ”vuosien [rahallisen] elvytyspolitiikan seurauksena valtavasti rahaa etsii markkinoilta edelleen sijoituskohteita” ja jatkaa toteamalla yrityskauppoihin liittyen että ”markkinoilla on niin paljon rahaa liikkeellä, että pakko sitä on jonnekin tunkea.” Näkemystä rahoituksen suoranaisesta ylitarjonnasta markkinoilla tukee myös se, että yritysten rahoitustulos (se rahamäärä, joka on käytössä yrityksen velkojen lyhentämiseen, investointeihin ja voitonjakoon) on noussut vuoden 2013 n. 21 miljardista vuoden 2017 n. 42 miljardiin ja esim. teollisuuden kohdalla on jo palattu finanssikriisiä edeltäviin lukuihin. Vaikka investoinnit eivät olekaan seuranneet perässä, on minulle kuitenkin kerrottu, että jos esim. yritysveroa alennetaan entisestään, alkaa homma jossain vaiheessa toimia. Selitetäänpä miksi ei ala.

Markkinat koostuvat sekä kysynnästä että tarjonnasta ja jos joudutaan ongelmiin (kuten investointien hiljaisuuteen), on olennaista katsoa kummalla puolella vika on. Edellä esitetyt toimet ovat kaikki tarjontaan suunnattuja ratkaisuja ja voivat edes potentiaalisesti toimia, jos ongelma on tarjonnassa – historiallisen matalat korot ja valtava määrä pääomaa markkinoilla viittaavat kuitenkin päinvastaiseen. Jos ongelma sen sijaan on riittämättömässä kysynnässä kuten esim. pysyvästi matala inflaatio vihjaa (hinnat eivät nouse, koska kysyntää ei ole tarpeeksi verrattuna tarjontaan), ovat yllä kuvatut toimet itse asiassa haitallisia. Näin siksi, että ne ohjaavat enemmän vaurautta ylöspäin (esim. pörssiosakkeista varakkain kymmenys omistaa 84% ja listaamattomien yritysten osakkeista 90%) ja varakkaat kuluttavat tuloistaan vähemmän kuin muut, mikä vähentää kysyntää entisestään. Asiaan voisi puuttua lakkaamalla muuttamasta sääntöjä rikkaita suosiviksi ja puuttumalla jo olemassa oleviin epäkohtiin (kuten listaamattomien yritysten porsaanreikään), mutta tässä on tietenkin se ongelma, että rikkaat pitävät itseään suosivista säännöistä (siksi niitä on sellaisiksi muutettu) ja heidän äänensä kuuluu huomattavasti lujempaa kuin kaikkien muiden. Henkeä ei siis kannata pidätellä.

Teollisuuden rahoitustulos on jo palannut vuoden 2007 tasolle.


Investoinnit eivät ole seuranneet yritysten rahoitustuloksen kehitystä.

Vuonna 2013 rahoitustulos oli 21,2 miljardia.


https://www.stat.fi/til/vtutk/2016/vtutk_2016_2018-06-05_kat_003_fi.html

tiistai 5. marraskuuta 2019

Irtisanomisten helpottaminen ei lisää työpaikkoja


Irtisanomisjumalat aina tasaisin väliajoin isoavat artikkeleita potkujen antamisen vaikeudesta Suomessa ja ilmeisesti lepyttääkseen niiden raivoa Yle tarjoaa uhrilahjana työsuhdeturvan heikentämisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta kertovan jutun. Kuten Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen toteaa: ”Irtisanomisen kynnys on tällä hetkellä liian korkea. Moni mikroyrittäjä pelkää, että jos tekee väärän rekrytoinnin, on työsuhdetta hankala päättää. Tämä johtaa siihen, ettei yrittäjä halua tarjota uusia työpaikkoja.” Ei ole varmaa verrattuna mihin Pentikäinen kokee irtisanomisen olevan liian vaikeaa, mutta yksi selkeä verrokkiryhmä olisivat tietenkin muut Pohjoismaat ja onneksemme Työ- ja elinkeinoministeriö itse asiassa koostikin asiasta raportin viime keväänä. Tässä suora lainaus siitä: ”Suomessa paljon esillä olleessa työsuhdeturvasääntelyssä Suomi on Islannin jälkeen toiseksi lievimmän sääntelytason maa ja kollektiivi-irtisanomisissa sääntely on meillä selvästi keveintä. Työsuhdeturvasääntely on myös tasapainoista vakituisten ja määräaikaisten työsuhteiden välillä, erityisesti verrattuna Ruotsiin.” Eli jos Islantia ei lasketa mukaan, Suomen työsuhdeturvasääntely on jo Pohjoismaiden heikointa ja on epäselvää kuinka syvälle tätä kuoppaa tulisi kaivaa ennen kun linja alkaa oletetusti tuottamaan toivottuja tuloksia ja tekee Pentikäisen tyytyväiseksi.

Mutta ehkäpä vertailu muihin EU-maihin muuttaa tilannetta? OECD:n yksilöllisten ja kollektiivisten irtisanomisten työsuhdeturvaindeksissä Suomi on EU-maiden keskuudessa 10:llä sijalla listatun 23 maan joukosta (pienempi luku tarkoittaa heikompaa suojaa) ja tilapäisten työntekijöiden suojan indeksissä sijalla 12. Miten tahansa mitattuna työsuhdeturvasääntely Suomessa on siis joko EU-maiden keskikastia tai sitä heikompaa – jälleen on vaikea löytää mitään objektiivista perustetta väitteille Suomen ylenpalttisesta työsuhdeturvasta ja sen heikentämisen hyveellisyydestä. Miksi asian sitten ilmeisesti usein koetaan olevan päinvastoin? Yksi syy saattaa olla se, että siinä missä edellä esittämäni kyllä löytyy tutkimuksista ja tilastoista, niin uutisista sitä kuitenkaan ei löydy. Sen sijaan Pentikäinen ym. toimijat vievät palstatilaa harva se viikko kertomalla päinvastaista ja tämä huolimatta siitä, että empiirisillä aineistoilla tehdyt tutkimukset eivät löydä mitään olennaista linkkiä työsuhdeturvasääntelyn ja työttömyys- tai työllisyysasteen välillä (ks. esim. Howell, Baker, Glyn & Schmitt 2007; Avdagic & Salardi 2013; ILO 2015). Tämä on sikäli luonnollista, että jos irtisanominen lisääkin rekrytointia, se nakkaa saman määrän porukkaa toisesta päästä kortistoon, mutta jostain syystä ihmisten elämään negatiivisesti vaikuttavat ehdotukset koetaan mediassa usein niin varteenotettaviksi, että siinä jäävät jalkoihin tilastot, tutkimukset ja usein jopa ihan maalaisjärkikin.

Jos Islantia ei laskea, Suomessa työsuhdeturvasääntely on kokonaisuutena Pohjoismaiden keveintä.



tiistai 29. lokakuuta 2019

Björn Wahlroos haluaa valtion interventioita rikkaiden hyväksi mutta ei köyhien


Björn Wahlroos kertoo uudessa kirjassaan, mikä Suomessa on pilalla ja esittää ehdotuksia asioiden korjaamiseksi. Talouden alalla nämä ehdotukset voi tiivistää kolmeen kohtaan 1) omistus- ja yritysveroja tulisi keventää huomattavasti (verotuksen painopistettä siis siirrettävä ylhäältä alas) 2) työehtosopimusten yleissitovuudesta on päästävä eroon (työntekijöillä siis liikaa neuvotteluvoimaa) 3) sosiaaliturvaa on alennettava (työttömillä siis liikaa neuvotteluvoimaa). Joku saattoi jo huomata, että näiden ehdotusten yhteinen piirre on siirtää tulonjakoa suosimaan yläpäässä olevia (mikä ei Nallelta ole erityisen yllättävää), mutta fantastisinta tässä on sekä Nallen että Ylen näistä näkemyksistä vetämä johtopäätös: ”Wahlroos kaipaa siis kepeämpiä rakenteita, ’pienempää valtiota’, eli lisää toimintavapautta markkinoille.” Nalle luettelee siis läjän interventioita, joita hän haluaisi valtion tekevän markkinoille, mistä seuraa johtopäätös, että Nalle kaipaa vähemmän valtion interventioita markkinoille (pienempää valtiota). On ymmärrettävää, että Nalle yms. tahot haluavat esittää omat interventionsa ei-interventioina (niitä on silloin helpompi myydä), mutta toimittajien jotka kokevat näin sekavan logiikan uskottavaksi pitää vähentää meskaliinin käyttöään. Selitetäänpä taas perusasioita.

Tästä kaikki voivat olla samaa mieltä: missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä aina joidenkin sääntöjen pohjalta ja ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkkää kaaosta. Nämä säännöt voidaan sitten laittaa niin, että ne ohjaavat enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän kaikille muille (kuten Nalle haluaa) tai sitten tämä voidaan jättää tekemättä – mikään luonnonvoima ei kuitenkaan pakota kumpaakaan suuntaan. Toisessa Ylen jutussa Nalle mainitsee, että varallisuuserojen kasvu johtuu ihmisten erilaisesta tuottavuudesta (ei siis rikkaita suosivista sääntöjen muutoksista) ja mainitsee esimerkkinä Bill Gatesin. Gates on epäilemättä IT-alan pioneeri, mutta syy hänen statukseensa miljardöörinä on patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmä, ei tuottavuus. Patentit ovat valtion takaamia yksityisiä monopoleja, jotka sallivat omistajansa (kuten Microsoftin) veloittaa huomattavasti suurempia hintoja kuin mitä vapailla markkinoilla olisi mahdollista, eli ne ovat itse asiassa protektionismia ja vapaiden markkinoiden vastakohta. Toisena esimerkkinä mainittakoon pankkisektori (josta Nalle Nordean hallituksen ex-johtajanakin tietää), missä tutkimuksesta riippuen 100-55% suurten pankkien voittomarginaalista tulee valtioiden antamasta ”liian-suuri-kaatumaan” -takuusta. Jälleen tällä ei siis ole mitään tekemistä tuottavuuden tai markkinoiden kanssa ja Nalle & kump. eivät suosi markkinoita sen enempää kuin kukaan muukaan, vaan heidän ainoa meriittinsä on halu virittää säännöt suosimaan varakkaita kaikkien muiden kustannuksella.

"Liian-suuri-kaatumaan" -takuun arvo IMF:n mukaan systeemisesti tärkeiksi määritellyissä pankeissa mitattuna miljardeissa dollareissa. Kuten näkyy, arvo on huomattavan suuri kaikkialla teollisessa maailmassa, mutta euroalueella itse asiassa niin massiivinen, ettei se mahdu edes samaan skaalaan muiden kanssa (vihreä leikattu pylväs oikealla).


maanantai 21. lokakuuta 2019

Työttömiä ex-kansanedustajia pitää auttaa risusavottaan patistamisella


Susanna Koski kertoo Iltalehdessä ilostaan ammuttuaan hirven ja Päivärinnan vanhemmassa haastattelussa myös omasta herkkyydestään ja kylmäksi ihmiseksi lokeroimisen ärsyttävyydestä. Jotkut saattavat muistaa, kuinka Koski myös aikaisemmin kertoi monisairaalle pitkäaikaistyöttömälle Anna-Maija Tikkaselle, että ”työttömyys on lisäarvon puutetta” ja että ”kaikilla meillä on kuule rajoitteita”. Kuitenkin pudottuaan Eduskunnasta viime keväänä ”työmahdollisuuksien etsinnän ajan Koski on nostanut kansanedustajien sopeutumisrahaa” ja toteaa että ”On projekteja viritteillä aika moniakin, mutta mikään ei elätä vielä aktiivisesti”. Tämä on erikoista sikäli, että Koski näyttäisi siis elelleen työttömänä veronmaksajan rahoilla viimeiset 6kk. Ratkaisu ongelmaan saattaisi löytyä Kosken vuonna 2016 muille työttömille osoittamista sanoista: ”Tekemätöntä työtä löytyy metsästä”. Jos Koski siis otettaisiin mukaan esimerkiksi kuntouttavaan työtoimintaan tekemään risusavottaa talvimetsään, niin eiköhän hänelle sieltä sen 9e/päivä kulukorvauksen lisäksi löytyisi myös avaimia omaan elämänhallintaan. Eihän aikuinen ihminen nyt voi kuukausi kaupalla istua kotisohvalla kaljaa kittaamassa ja hirviä ampumassa.

Jos ollaan hetken vakavissaan, niin kenenkään tuskin tarvitsee olla erityisen huolissaan Kosken työstä tai toimeentulosta ja asialla on itse asiassa hyvin vähän tekemistä työttömyysturvan tai edes kansanedustajien sopeutumisrahan kanssa, koska Koski ym. vastaavat henkilöt ovat erilaisen turvaverkon piirissä kuin me muut ja hänellä tuskin on vaikeuksia sijoittua lobbariksi/konsultiksi tms. jossain suuressa firmassa tai suurta rahaa edustavassa järjestössä. Näin siksi, että näiden tahojen kannattaa palkita tulonjaon ylöspäin suuntaamista ajavia poliitikkoja, sillä tämä lähettää viestin myös kaikille muille mainitun linjan seuraamisen henkilökohtaisista hyödyistä.

Asia liittyy myös Kosken mainitsemaan lisäarvoon, sillä Kosken kannattamien rakenteellisten uudistusten (aktiivimalli jne.) on tarkoitus luoda työpaikkoja pudottamalla työvoimasta aiheutuvia kustannuksia työntekijöiden neuvotteluvoiman heikentämisen kautta (matalampi sosiaaliturva tarkoittaa heikentyneitä mahdollisuuksia vaatia korkeampaa palkkaa). Tämä puolestaan tarkoittaa, että syntyvät työpaikat voivat määritelmällisesti olla ainoastaan matalan tuottavuuden ja palkan töitä (muunlaiset olisivat syntyneet muutenkin), mutta samalla niistä siis uudistuksen jälkeen jää työnantajalle lisäarvoa. Lobbaaminen toimii eri tavalla, sillä lobbari ei tuota työnantajalleen mitään tämän tarvitsemaa sisäistä palvelua (it-palvelut, henkilöstöhallinto, jne.) tai myyntiin tarkoitettua tuotetta/palvelua, vaan lobbarin lisäarvo perustuu kykyyn muuttaa kontaktiensa kautta yhteiskunnan sääntöjä työnantajalle suotuisiksi. Tämä kuuluu englanninkielisen termin ”rent-seeking” alle, mikä kuvaa toimintaa, jossa on tarkoitus vetää resursseja ulos yhteiskunnasta antamatta mitään kontribuutiota tuottavuuteen tilalle. Nyt kun asiaa ajattelee, niin kaljan kittaaminen kotisohvalla saattaisi sittenkin olla monelle ex-kansanedustajalle suositeltava vaihtoehto, koska sieltä he pystyisivät tekemään paljon vähemmän vahinkoa muille.



tiistai 15. lokakuuta 2019

Kreikkalaisten maihinnousu

Ihmiset jotka ovat seuranneet Eduskunnan budjettikeskustelua ovat saattaneet tulla johtopäätökseen, että kyseessä on jokin parhaalla suomalaisella perinteellä tehty tosi-tv-show, jossa ihmiset juovat änkyräkännit, huutelevat sekavia asioita, haastavat riitaa huvikseen ja lopuksi Sebastian Tynkkynen ulostaa auton ikkunasta. No, tuota viimeistä ainakin sentään saadaan vielä odottaa, mutta sekavia kyllä puhuttiin. Tuttuun tapaan Kokoomus ilmoitti, että velkaa ottamalla viedään leipä tulevien sukupolvien suusta ja Petteri Orpo totesikin hallitukselle että ”Teidän politiikka johtaa ihmisten palvelujen ja suomalaisten hyvinvoinnin osalta katastrofiin, kun jaatte varoja, joita ei ole.” Samoilla linjoilla hän myös totesi että ”Rahat eivät riitä, jos tämä linja jatkuu. Te poraatte reikää suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen […] Ei nyt ole aika niille lisämenoille, hyvät ystävät, ei ole!” Oma suosikkini tuli kuitenkin jo joitain aikoja sitten, kun Orpo ilmoitti että hallituksen talousohjelma "vie Suomen konkurssiin" ja että ”olemme Kreikan tiellä.” Niinpä niin - tulivathan ne kreikkalaisetkin sieltä.

Selitetäänpä taas perusasioita. Finanssipolitiikan (valtion suora kulutus + verot) ensimmäinen velvollisuus on pitää kansantalouden tuotantokapasiteetti (kaikki käytettävissä oleva työvoima, koneet, tuotantolaitokset, jne.) niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, mikä toteutetaan stimuloimalla kysyntää (pyörittämällä alijäämää) niin kauan kunnes tähän tilanteeseen saavutaan – kaikki muu tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyssä kasvussa ja ihmisten pitämistä työttöminä huvikseen. Koska Orpo & kump. ovat sen sijaan asettaneet asiat päälaelleen ja pistäneet velkahysterian ykkösprioriteetiksi (huoli velkaantumisesta pitäisi siis olla alisteinen kapasiteetin täyskäytölle), katsotaanpa kuinka hyvin Kokoomuksen liputtama talouskuri on palvellut Suomea 2010-2018. Tarkastelemalla OECD:n laskelmia Suomen tuotantokuilusta (erotus tuotantokapasiteetin potentiaalin ja toteutuneen käytön välillä, esim. vuonna 2015 luku oli -5,1%)) ja vertaamalla sitä toteutuneeseen BKT:en saamme talouskurikokeilun hintalapuksi pelkästään Suomen kohdalla minimissään n. 50 miljardia euroa menetetyssä kasvussa (viitevuosi 2018). Työttömyys luonnollisesti myös nousi 9,5%:n huippuunsa 2015. Tätä kutsutaan siis vastuulliseksi talouspolitiikaksi.

Erityisen härskejä ovat vetoomukset tulevien sukupolvien hyvinvointiin, sillä talouskuri osui kaikkein voimakkaimmin työmarkkinoilla heikoimmassa neuvotteluasemassa oleviin, mihin kuuluvat luonnollisesti myös juuri työelämään siirtyvät seuraavan sukupolven edustajat. Tämän seurauksena alle 35-vuotiaitten kotitalouksissa käytettävissä olevat tulot eivät ole nousseet lainkaan vuoden 2007 jälkeen, mikä heijastuu myös koko elinkaareen hidastuneessa varallisuus- ja eläkekertymässä. Jostain syystä talouskuriporukan voihkimiseen ja hampaitten kiristelyyn tulevista sukupolvista suhtaudutaan kuitenkin vailla ironiaa ja heiltä jatkuvasti kysellään syitä nuorten taloudellisiin ongelmiin. Tästä voisikin ottaa idean johonkin TV:n poliisisarjaan: alussa poliisit näkevät miehen jäävän auton alle ja loppu jakso käytetään pohtimalla, mikä mysteerinen voima oikein murskasi miehen luut. Lopuksi annetaan palkinto auton kuljettajalle huomautuksesta, ettei se ainakaan hänen autostaan johtunut.

Kuten näkyy, alle 35-vuotiaiden käytettävissä olevat tulot eivät ole kasvaneet lainkaan viimeisen päälle kymmenen vuoden aikana, vaikka muissa ikäryhmissä on tapahtunut enenmmän tai vähemmän liikettä ylöspäin. Mielenkiintoisesti jopa ikäryhmä, jossa suurimman osan edustajista pitäisi olla jo eläkkeellä (64-74-vuotiaat) on mennyt ohi. Mainittakoon tosin, että sekä eläkelläisissä että alle 35-vuotiaissa tuloerot ovat polarisoituneet ja molemmissa ryhmissä on kasvava määrä pienituloisia.


https://www.hs.fi/talous/art-2000006168361.html

tiistai 8. lokakuuta 2019

Verkkouutiset kertoo työttömien välttelevän työtä ja omistavan hevosia

Nimettömänä pysyttelevä puhtaanapitoalan yritys kertoo Verkkouutisille, etteivät työttömät nouse sohvalta kaljaa kittaamasta ja tule heille töihin, koska laiskimukset omistavat hevosia ja lehmiä, mutta toisaalta eivät kuitenkaan autoa tai ajokorttia. Oikeasti. Tämä on yksi surrealistisimpia uutisia mitä olen lukenut vähään aikaan ja hyvä muistutus siitä mitä tapahtuu, kun jättää teollisuusliimapurkin auki kirjoituspöydälle. Vakavammin Verkkouutiset kertoo yrityksen myös laatineen työnhakijoille ohjeistuksen onnistunutta työnhakua varten ja se alkaa sanoilla ”jos haluat töitä, hae töitä.” Tämä on epäilemättä tarpeellinen osa rekrytointiprosessia, mutta koska yrityksen johdolla näyttää olevan pahasti hukassa markkinatalouden aakkoset, niin minä voin tässä ystävällisesti antaa tiiviin ohjeistuksen työntekijöiden löytämiseen markkinoilta (spoileri: hevosten rooli on marginaalinen).

Markkinajärjestelmä toimii pohjimmiltaan kysynnän ja tarjonnan periaatteella. Jos jostain on pulaa, silloin siitä joutuu maksamaan enemmän ja jos näin ei tee, jää ilman. Yksinkertaista. Sama pätee työvoimamarkkinoilla, missä työvoimapulasta kärsivät yritykset voivat aina rekrytoida työntekijöitä kilpailijoidensa listoilta tarjoamalla heille korkeampaa palkkaa (samalla tavoin porukkaa saa kortistosta). Oikean työvoimapulan tilanteessa näin toimiminen itse asiassa antaa rekrytoivalle yritykselle A absoluuttisen kilpailuedun, koska se pystyy nyt suorittamaan kaikki tilauksensa toisin kuin työvoimaa menettävä yritys B. Työmarkkinoiden kiristyessä huonommin organisoidut ja vähemmän tuotteliaat yritykset eivät pysy kilpailun perässä ja menevät konkurssiin paremmin organisoitujen ja tuotteliaampien tieltä. Tämä on ikävää matalasti tuottavien yritysten kannalta, mutta näin markkinajärjestelmässä pitääkin tapahtua ja harvempi tuskin pukeutuu säkkikankaaseen ja ripottelee tuhkaa hiuksiinsa, jos esimerkiksi puhelinmyyntiyhtiöt eivät saa rekrytoitua riittävästi porukkaa soittelemaan ihmisille keskellä päivää.

Katsotaanpa sitten Verkkouutisten yritystä itseään. Koska yksityiskohtia ei kerrota, on vaikea olla täysin varma, mutta puhtaanapitoala näyttäisi viittaavan yrityksen olevan toimialaluokassa E (vesihuolto, viemäri- ja jätevesihuolto, jätehuolto ja muu ympäristön puhtaanapito). Alan ansiotasokehityksen trendi on ensinnäkin selkeästi matalampi kuin kaikkien alojen yhteinen trendi (1,9% vs. 2,5%). Ehkä olennaisemmin viime vuosina ansiotason kehitys alalla on tullut lähes kokonaan keskitetysti neuvotelluista sopimuskorotuksista ja ainoastaan marginaalisesti palkkaliukumasta. Koska palkkaliukuma kuvastaa selkeämmin työvoimakilpailun vaikutuksia, tarkoittaa tämä että alan työmarkkinat ovat itse asiassa huomattavan löysät. Tämä puolestaan tarkoittaa, että suurin pula osaavasta työvoimasta on yrityksen johdossa, jonne on jollain käsittämättömällä tavalla päässyt henkilöitä, joilta on hukassa markkinatalouden ABC.

Ansiokehitys toimialoittain vuosina 2015–2018. Kuten näkyy, toimialaluokan E palkkaliukuman kehitys on marginaalinen ja itse asiassa toimialalluokkien keskuudessa neljänneksi pienin.


sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Kikyn "tuottavuusloikka" on loikka taaksepäin

Kikyn mukana tulleista ilmaiseksi tehtävistä työtunneista ei haluta luopua, koska ne oletetusti parantavat työllisyyttä. Kauppalehti kertoo Etlan simulaatiomalliin vedoten, että työajan pidennys luo 8000-16000 työpaikkaa vuoteen 2022 mennessä todeten että pidennys ”on lisännyt kilpailukykyä, kasvattanut tuotantoa ja helpottanut töiden järjestelyä.” Etlan logiikka asiassa tietenkin on, että työpanoksen halventaminen kasvattaa voittoja, mikä puolestaan saa yritykset työllistämään enemmän. Mielenkiintoisesti jos vilkaisemme Etlan itsensä asiassa käyttämiä tilastoja (Eurostat), huomaamme että sekä Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa että Saksassa (joiden aina ilmoitetaan olevan Suomelle olennainen viiteryhmä ja joista Suomen pitäisi ottaa oppia) tehdyt työtunnit/viikko ovat itse asiassa vähäisemmät kuin täällä. Sen sijaan euroalueen kyseenalaista johtosijaa tehdyissä työtunneissa/viikko pitää Kreikka, jonka työttömyys on 17%. Jostain syystä en ole yhdessäkään uutisessa tai kommentaarissa nähnyt mainintaa muiden Pohjoismaiden ja Saksan vähäisemmistä tunneista – mahdollisesti ne kelpaavat vertailuryhmäksi ainoastaan silloin, kun tulokset näyttävät mieluisaan suuntaan.

Joka tapauksessa koko keskustelu on sikäli absurdi, että olennaista ei tietenkään ole kuinka kauan työpaikalla kulutetaan penkkiä, vaan mitä siellä saadaan aikaan; tekninen termi on tuottavuus. Väitteet kikyn positiivisesta vaikutuksesta tähän ovat yksinkertaisesti fantasioita ja siinä missä kiky tuli voimaan 2017, niin sekä investointien että tuottavuuden kasvun huippuvuosi oli 2016, minkä jälkeen lähdettiin selkeään laskuun. Jos joku ei sitä vielä huomannut, tämä on päinvastoin kuin mitä kiky-tarinan "tuottavuusloikan" mukaan piti tapahtua. Työajan pidentämisen ja palkkojen laskemisen *negatiivinen* vaikutus tuottavuuteen on itse asiassa yleismaailmallinen ilmiö (ks. esim. Vergeer & Kleinknecht 2007) ja johtuu toisaalta sen investointeja vähentävästä vaikutuksesta (työtuntien halventaminen ja halpatyövoiman lisääminen vähentävät tarvetta investoida tehokkaampaan tuotantoon) ja toisaalta siitä, että ihmisten työteho alkaa laskemaan päivän pidentyessä (ks. esim. Collewet & Sauerman 2017). Suomessa asiasta tehtiin 1996-1998 kokeilukin, jossa 6h työpäivää kokeiltiin 30 yrityksessä, minkä seurauksena tuottavuus nousi niin paljon (esim. Nokian Renkaissa 33% ja putkiyhtiö KWH Pipessä 42%), että 6h työpäivästä oli mahdollista maksaa 8h työpäivän palkkaa. Tradenomiliiton aikaisemmin tänä vuonna toteuttamassa kyselyssä oman henkilökohtaisen tuottavuutensa kikyn seurauksena 36% koki laskeneen ja vain 3% parantuneen, mikä on linjassa edellä esitetyn kanssa. Tuttuun tapaan kiky-porukka siis näyttää olevan kiipeämässä perse edellä puuhun ja haluaa väenvängällä raahata sinne kaikki muutkin.

Kuten näkyy, investointien huippuvuosi oli 2016 ja ne alkavat hidastua sen jälkeen. Jos kiky olisi tuonut mukanaan luvatun "tuottavuusloikan", olisi pitänyt käydä päinvastoin.



sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Kestävyysvajetarinassa ei ole tolkkua

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, kuinka Valtiovarainministeriön 10v sitten lanseeraama kestävyysvajeen konsepti on pysyvästi jäänyt partioimaan katuja, missä se puukottaa kaikkia järkeviä ehdotuksia silmään ja hautaa ruumiit yöllä nakkikioskin taakse. Mika Lintilä toteaa Ylelle seuraavaa: ”Ei meillä ole missään nimessä varaa lähteä velkarahalla elvyttämään” ja perustelee ”tiukkaa kantaansa Suomen ikärakenteen muutoksella.” Vaikka koko muu Eurooppa elvyttäisi, Suomella ei siis väestön vanhenemisen takia ole varaa ottaa lisävelkaa (tämä on siis standardi kestävyysvajetarina). Olen aikaisemmin kirjoittanut kestävyysvajetarinaan liittyvistä teoreettisista ongelmista (VM:n korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella väärä; muiden sijoitusinstrumenttien tuotot voivat nousta vaikka korot laskisivatkin), joten vilkaistaanpa tällä kertaa empiiristä esimerkkiä vanhenevan väestön maasta nimeltä Japani, joka on asiassa n. 10-15v Suomea edellä.

Ensin jotain ilmiselvää, jota ei jostain syystä suomalaisissa kommentaareissa mainita: tarina vanhenevasta väestöstä on tarina liiallisesta kysynnästä. Toisin sanoen kutistuva määrä työntekijöitä (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huollosta aiheutuvaan liialliseen kysyntään. Jos tilanne on oikeasti tämä, on kaksi vaihtoehtoa. 1) Hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan. 2) Korkokustannukset kasvavat keskuspankin taistellessa inflaatiota vastaan koronnostoilla. Viimeiset 20v Japanin inflaatio on pyörinyt 1%:ssa, käyden välillä negatiivisena. Korkokustannukset ovat IMF:n mukaan 0,1% suhteessa BKT:en ja nekin muuttuvat negatiivisiksi vuodesta 2021 eteenpäin. Tämä on siis päinvastoin kuin mitä kestävyysvajetarina sanoo ja Japania vaivaa itse asiassa pysyvästi riittämätön kysyntä (sama on pätenyt euroalueella viimeiset 10v).

Syytäkään ei ole vaikea ymmärtää. Vaikka vanhustenhuolto kasvattaa julkisia menoja, vanhukset myös tuppaavat kuluttamaan vähemmän kuin nuoret, jotka ovat perustamassa perhettä, ostamassa taloa, jne., eli väestön vanhetessa yksityisen kysynnän määrä yhteiskunnassa itse asiassa laskee, mihin valtion tulisikin vastata kasvattamalla sitä omalta puoleltaan pitääkseen kapasiteetin täyskäytössä ja työttömyyden mahdollisimman matalalla (tämän takia Japani on pyörittänyt alijäämää viimeiset 20v). Tämä ei siis tarkoita, etteikö väestön vanhenemiseen liittyisi ongelmia, mutta se ongelma on resurssien kohdistaminen uudelleen sinne, missä kysyntä kasvaa (vanhusten huollossa; Rinteen hallitus painii tämän kanssa esim. kysymyksessä mistä löytää työntekijöitä hoitajamitoitukseen), mutta koska tämä onnistuttiin aikoinaan tekemään päinvastaiseen suuntaan (resurssien ohjaaminen suurten ikäluokkien koulutiehen), ei sen pitäisi olla mahdotonta nytkään. Tiedän ettei Suomi ole Japani, mutta tarina väestön vanhenemisesta on siitä fantastinen, että ratkaisuksi laskevaan kysyntään ehdotetaan aina kysynnän laskemista enemmän (leikkaukset julkiseen kulutukseen), mikä saa keskustelijat näyttämään tärähtäneiltä.


Kuten näkyy, 1990-luvun alun jälkeen Japanin inflaatio jää pyörimään nollan ja 1%:n tienoille. Tämän on tarina jatkuvasta deflaation uhasta, eli riittämättömästä kysynnästä.



sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Verkkouutiset kertoo ettei Suomessa ole rikkaita tai jos onkin niin ei heillä rahaa ole

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan taannoinen tutkimus Suomen varakkaimpien kyseenalaisesta ajatusmaailmasta herätti kriittistä keskustelua ja luonnollisesti myös tarpeen kutsua tutut tahot kertomaan, kuinka markkinasääntöjen järjestäminen niin, että ne ohjaavat enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän muille, on itse asiassa fantastinen idea. Verkkouutisten puolustuspuhe ei ala erityisen vakuuttavasti Kasperi Summasen todetessa, ettei tuloeroissa ”ole tapahtunut juurikaan muutosta 2000-luvun aikana.” Tämä väite on yksinkertaisesti väärä. Köyhimmän 20% tulot kasvoivat aikavälillä 1995-2007 15% ja keskiluokan (tulodesiilit 20%-80%) 36%, kun taas puolestaan rikkaimman 1% tulot kasvoivat 158% ja rikkaimman promillen 252%. Kehitys jatkui myös aina finanssikriisin ovelle saakka ja Suomessa selkeästi suurin selittäjä tapahtuneelle on vuoden 1993 veroreformi, joka eriytti ansio- ja pääomaverotuksen toisistaan suosien pääomaa (rikkaimman promillen tuloista n. 70% on pääomatuloja). Kehitys on kuitenkin kulkenut samaan suuntaan kaikissa teollisuusmaissa ja esim. IMF toteaa 15% tuloerokehityksestä tulevan työvoiman tarjontaa lisäävistä ja työnsuojelua heikentävistä reformeista, joiden kaupittelemisesta palstoilla ja pellonpientareilla on tullut normaalia ajanvietettä. Mainittakoon myös ettei mikään sinällään pakota valtiota tekemään tällaisia interventioita markkinoille, vaan niitä tehdään koska niitä halutaan tehdä.

Jos faktuaaliset virheet jätetään sikseen, niin mielenkiintoista on myös Summasen ohjeistus paremmasta suunnasta: ”[Ongelmia] ei ratkaista lisäämällä kituliaan kansan ja talouden verotusta, vaan kasvattamalla tuloja.” Ongelma tässä on, että markkinasääntöjen muuttaminen niin, että varakkaiden tulot kasvavat on itse asiassa pois muilta (vaikka usein muuta väitetään). Asia on helppo ymmärtää seuraavasti. Kansantaloudessa tuotetaan per vuosi tietty määrä vaurautta (usein tätä mitataan BKT:lla tai kansantulolla), joka sitten jakautuu kansalaisille. Jos oletetaan, että top 1% saa alkutilanteessa tästä 20% ja sitten sääntöjä muutetaan niin, että se saakin 25%, niin tämä objektiivisesti tarkoittaa, että muille jää nyt ainoastaan 75% entisen 80% sijaan. Ainoa tie tämän ympäri on, jos varallisuuden siirto huipulle oikeasti vauhdittaisi kasvua itseään, mutta tässä törmätään taas empiiriseen maailmaan, joka sanoo päinvastaista ja esim. sekä IMF että OECD ovat viime vuosina suositelleet tuloeroja tasaavia linjauksia, koska päinvastainen tuppaa haittaamaan kansantalouksia. Tai näin siis, jos joku olisi oikeasti kiinnostunut kansantaloudesta – jos sen sijaan tarkoitus on yksinkertaisesti ohjata enemmän rahaa rikkaille, niin se on sitten eri asia.

Käytettävissä olevien tulojen kasvu, indeksi 1995=100. Ylimmän promillen 252%:n tulojen kasvu ei mahdu kuvion skaalaan.



https://www.imf.org/en/Publications/FM/Issues/2017/10/05/fiscal-monitor-october-2017

tiistai 3. syyskuuta 2019

Kokoomus ehdottaa työllistymisen vaikeuttamista


Kokoomus ilmoittaa, että sillä on keinot saada 60000 ihmistä töihin, mutta vellihousuinen hallitus ”ei uskalla toimia itse tuoda” kuten Kaj Mykkänen asian toteaa. Jo tämän perusteella joku saattaa arvata näiden keinojen yleisluonteen (jos ne olisivat mukavia, ei uskallusta liene juuri tarvittaisi), mutta tässä keskityn ainoastaan ykkösnyrkiksi valittuun ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamiseen, josta Kokoomuksen tiedonanto toteaa seuraavaa: ”Muutetaan ansiosidonnaista työttömyysturvaa niin, että turva on työttömyyden alussa nykyistä parempi, minkä jälkeen tukisumma laskee joko tasaisesti tai portaittain työttömyyden pitkittyessä. Tuen keston lyhentämistä voidaan myös arvioida, jos tukisumma on alkuvaiheessa nykyistä selkeästi suurempi.” Tässä kuljetaan siis aktiivimallin hyvin tallattua tietä, jolla ihmisiä rangaistaan siitä, etteivät he ole onnistuneet saamaan töitä ja yhteys on myös kirjattu tiedonantoon: ”Aktiivimallin perusperiaatteet voidaan siis sisällyttää myös porrastusmalliin soveltuvin osin.” Sen sijaan sitä ei mainita, että kuten aktiivimallinkin, on myös tämä ehdotus susi jo syntyessään. Selitetäänpä.

Ensiksi todettakoon, että porrastuksesta luvatut 10000 työllistä perustuvat simulaatiomalleilla tehtyihin laskelmiin, missä on se ongelma, että jos mallien premissit ovat virheelliset, niin silloin sitä tuppaa olemaan myös ulosanti. Tämä ei sinällään tarkoita, että mallit olisivat hyödyttömiä, mutta niiden tuloksia pitäisi aina pyrkiä vertaamaan varsinaiseen empiiriseen dataan ja onneksemme Ruotsissa taannoin julkaistiin kattava sikäläiseen porrastukseen pohjautuva empiirinen tutkimus (Kolsrud, Landais, Nilsson & Spinnewijn 2017). Porrastuksen intuitiivinen logiikka toimii siis niin, että kun tukia leikataan työttömyyden pitkittyessä, tämä saa ihmiset lähtemään hanakammin työnhakuun. Jos asiaa jaksaa miettiä hetken, tulee mieleen myös toinen intuitiivinen logiikka: jos tukia korotetaan alusta ja leikataan lopusta, tämä heikentää työllistymisen nopeutta alussa (koska tuki on suurempi) ja vahingoittaa työttömiä, silloin kun he eniten apua tarvitsisivat (työttömyyden pitkittyessä). Sattumoisin tämä on nimenomaisesti mitä ruotsalaisten aineistosta löytyi – työllistyminen hidastui ja pahoinvointi kasvoi. Tämän perusteella voi sanoa, että tuosta luvatusta 10000 työllisestä ei realistisen kuvan saamiseksi pidä ottaa niinkään nollia pois, vaan tuo ykkönen edestä. Joka tapauksessa tämä ehdotus joutaa aktiivimallin seuraksi Ö-mappiin.

Kolsrud et al. tutkimuksesta. Sarake (1) kuvaa heikennystä kannusteisiin työllistyä (suurempi luku huonompi), sarake (2) hyvinvointivaikutuksia (pienempi luku huonompi) ja sarake (6) hyöty/kustannussuhdetta (pienempi luku huonompi). Rivillä kaksi (Benefits given for the first 20 weeks) on Kokoomuksen ehdottama laskevan työllisyyskorvauksen vaihtoehto, joka sattumoisin on joka suunnalta arvioituna huonoin vaihtoehto.


torstai 22. elokuuta 2019

Iltalehden hatara ote todellisuudesta herpaantuu yhä pahemmin


Iltalehden pääkirjoitusten edessä välillä mieleen hiipii ajatus, että raamatun lauseella ”kansa joka pimeydessä vaeltaa” viitattiin ennakoivasti IL:n toimitukseen. Niinpä Juha Keskinen kirjoittaa: ”Valtiovarainministeri Lintilä lupaa hallituksen esittelevän budjettiriihen yhteydessä tehokkaita toimia työllisyyden parantamiseksi […] Maailman talousuutisia katsellessa on kuitenkin hyvä kysyä, onko hallituksen linjaus menojen kasvattamisesta ja velanoton lisäämisestä oikein harkittu.” Yksinkertainen vastaus on kyllä. Tiedän että IL ja kumppanit rakastavat lietsoa tästä moraalipaniikkia (velka paha, säästäminen hyvä), mutta valtionvelka on lähes puhtaasti tekninen kysymys: jos talous hidastuu, pitää stimuloida lisäämällä kysyntää (pyörittää suurempaa alijäämää), jos se uhkaa ylikuumeta, pitää kysyntää vähentää (tasapainottaa budjettia). Budjetin tasapainottamisesta jatkuvasti vinkuvat eivät ole moraalisia, he ovat yksinkertaisesti tomppeleita. Koska Suomen työmarkkinoilla myös selkeästi on pulaa työvoiman kysynnästä (palkkakilpailu matalaa), on sen lisääminen itse asiassa tehokkain mahdollinen työllisyystoimi.

Monimukaisempi vastaus on vielä jyrkempi kyllä. Velanottoa vastaan puhuvat luonnollisesti sen aiheuttamat mahdolliset kustannukset, eli käytännössä maksetut korot. Heinäkuussa Suomen valtion kymmenvuotisen lainan jälkimarkkinakorko painui negatiiviseksi ja viime viikolla näin kävi kolmenkymmentävuotisellekin lainalle – valtiolle siis tällä hetkellä maksettaisiin siitä hyvästä, että se ottaisi lainaa. Tiedän että IL:n ym. tahojen jatkuva velkariekkuminen on tehnyt järkevästä talouspolitiikasta lähes mahdotonta, mutta budjetin pitäisi itse asiassa tukea työvoiman kysyntää voimakkaammin suuremman alijäämän kautta ja esim. suunnitellut 3 miljardin tulevaisuusinvestoinnit pitäisi rahoittaa ilmaisella velalla, ei myymällä valtion omaisuutta.

IL ei myöskään tunnu ymmärtävän kauppaa: ”Saksan talouskasvu on jumiutunut pyörimään nollan ympärillä […] Saksan talousvaikeudet vaikuttavat Suomeen niin suoraan kuin myös muun Euroopan kautta.” Saksa on viimeiset 10v pyörittänyt valtavaa vientiylijäämää muuta Eurooppaa (myös Suomea) vastaan ja Saksan ylijäämä tarkoittaa muiden alijäämää (tämän on määritelmällinen kysymys – jos joku haluaa pyörittää vientiylijäämää, on jonkun muun pyöritettävä sama määrä alijäämää), mikä puolestaan tarkoittaa heikompaa kotimaista kysyntää ja kasvua. Jos kauppasota ym. kehityskulut pakottavat Saksaa kasvattamaan kotimaista kulutustaan esim. palkankorotusten muodossa (mitä näyttäisi jo tapahtuvan) tai valtion investoinneilla, on tämä itse asiassa fantastisia uutisia Suomelle ja muulle Euroopalle, ei katastrofi. Välillä tuntuu kuin IL olisi matkustanut johonkin rinnakkaistodellisuuteen, missä kaikki on päinvastoin kuin täällä ja sitten raportoisi meille tämän päinvastoin-maailman tapahtumista.


Valtionlainojen korot ovat miinuksella. Velkahysteerikoita ei kiinnosta.



sunnuntai 18. elokuuta 2019

Rakennetyöttömyydestä valittajat eivät osaa päättää missä sen piste sijaitsee


Harvoin kuluu päivää ilman että joku haikailee Sipilän hallituksen perään ja ohjeistaa Rinteen hallitusta seuraamaan sen esimerkkiä tai muuten ei hyvä heilu. Niinpä Etlan ex-toimitusjohtaja Vesa Vihriäläkin taannoin ilmoitti, että työmarkkinoilla nyt vain on pakko tehdä ikäviä toimia kuten ”etuuksien heikennyksiä, tukien ehdollisuuden kiristyksiä, jne.” Miksi näitä on tehtävä? Vihriälä selittää blogissaan että ”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä.” Niinpä niin.

Vihriälä siis kokee, että työllisyysnumerot ovat törmänneet rakenteelliseen pisteeseensä ja tämän takia lakanneet liikkumasta parempaan suuntaan. Rakennetyöttömyys siis tarkoittaa pistettä, jonka alapuolelle työttömyys ei oletetusti voi laskea ilman että työmarkkinoiden kasvava kireys vahvistaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa siinä määrin, että palkkojen nousu alkaa voimakkaasti kasvattaa inflaatiota palkkojen alkaessa siirtyä hintoihin – tämän takia työttömyyttä ei voida oletetusti vähentää lisäämällä kysyntää työvoimasta, vaan ainoastaan tarjontaa. Tätä samaa argumenttia minä olen saanut lukea joka ainoa päivä viimeiset 10v, siis myös silloin kun työttömyys kasvoi 9,5%:in vuonna 2015, mistä voimme päätellä ainakin yhden asian: ihmiset jotka nyt ilmoittavat rakennetyöttömyyden pisteen olevan tämän hetkinen 6,5% työttömyys, olivat viimeiset 10v joka päivä väärässä, koska työttömyys pystyi selvästi laskeutumaan ainakin 3% alemmaksi ilman inflaatiopaineita.

Tämä myös tarkoittaa, että pelkästään vuonna 2015 minimissään 85 000 ihmistä oli työttömänä rakennetyöttömyysporukan inkompetenssin takia (työvoima yhteensä = 2,85 miljoonaa, 3% tästä = 85 000). Koska pohjainflaatio oli heinäkuussa edelleen vaivaiset 0,6% (ja trendittämässä jälleen alaspäin), voimme itse asiassa todeta, että rakennetyöttömyyden raja on jossain selkeästi nykyisen pisteen alapuolella ja ongelma ei edelleenkään ole työvoiman tarjonta, vaan kysyntä. Toisaalta mitä tahansa työttömyysasteelle käy (nousee/laskee/pysyy paikallaan), tarjontapuolen porukka tulee ilmoittamaan tämän johtuvan rakennetyöttömyydestä vailla suurempaa kiinnostusta empiirisen maailman tapahtumiin. Näin siksi, että he ovat juuttuneet pysyvästi 1980-lukuun, missä vesihiisi sihisee hississä, menninkäiset tulevat kimppuun kattolaudoista ja ikuinen sota inflaatiospiraaleja vastaan raivoaa kaikkialla. Vaikka tästä saattaisi tulla hauska tarina George R.R. Martinin käsissä, taloudellisten päättäjien katoaminen fantasiamaailmoihin on paljon vähemmän hauskaa.


Paitsi että pohjainflaatio on edelleen historiallisen matalissa lukemissa, se myös trendittää jälleen alaspäin ja samat toteamukset pätevät itse asiassa koko euroalueeseen. Missä ne kireät työmarkkinat ja inflaatiospiraalit oikein luuraavat?