tiistai 16. kesäkuuta 2020

Keskusta haluaa jo ennakkoon sipilöidä työllisyyspolitiikasta järjen ulos


Urbaanisanakirja määrittelee sipilöinnin olevan ”hutiloinnin aiheuttamaa vatulointia” tai yksinkertaisemmin vain ”tohelointia”. Nimikkomiehenä ex-pääministeri itse kerkesi jo toteamaan valtiovarainministerin mahdollisesta pestistä, että tehtävät ”kansakunnan kusitolppana” eivät enää kiinnosta (hänen aikakaudellaan se lorottelu saattoi kyllä mennä enemmänkin päinvastaiseen suuntaan), mutta sipilöinnin kulttuuri näyttää ainakin viime aikojen perusteella juurtuneen Keskustaan laajemminkin. Paavo Väyrynen ei ole sentään vielä kerennyt ilmoittamaan saapuvansa (jälleen) pelastamaan Keskustaa, mutta nurmijärveläisen lautakasan takaa viimein löytyi vakaa käsi Valtiovarainministeriön ruoriin. Tai näin ainakin oletetusti, sillä Matti Vanhasen aloitus ei lupaa erityisen hyvää. Taloudellisista linjauksista hän siis toteaa että ”Kestävyystiekartta laaditaan budjettiriihen yhteydessä, ja työllisyyttä vahvistavat toimet ovat sen keskeinen osa. Tavoittelemme tilannetta, jossa työn riittämätön kysyntä ei rajoita työllisyyden kasvua” mihin Valtiovarainministeriön tiedote puolestaan jatkaa toteamalla asiasta että "Siksi tarvitaan myös työn tarjontaa vahvistavia uudistuksia.” Puretaanpa tätä jargonia hieman.

Työn tarjontaa lisäävät reformit ovat siis usein sellaisia, joiden tarkoitus on heikentää työttömien taloudellista asemaa ja neuvotteluvoimaa (aktiivimalli jne.), jotta he ottaisivat vastaan myös heikommin palkattua/huonommilla työehdoilla varustettua työtä ja lisäisivät työllisyyttä sitä kautta. Koska tarkoitus on luoda uusia työpaikkoja alentamalla työntekijäkustannuksia, voivat syntyneet työt olla määritelmällisesti ainoastaan äärimmäisen matalan tuottavuuden ja palkan töitä, mikä tekee niistä erityisen huonon kohteen johon ohjata resursseja, mutta fantastisesti tämä irrationaalisuus ei ole tässä tapauksessa edes ehdotusten suurin ongelma. Työntarjontaa lisäävät reformit voivat toimia edes mitenkään järkevästi, jos työmarkkinoilla on pulaa tarjonnasta eikä kysynnästä, mutta tässä tapauksessa sekä Vanhanen että VM jo etukäteen myöntävät ettei näin ole (tai edes tule olemaan). Tämän seurauksena suunnitelluilla linjauksilla on myös 0%:n mahdollisuus toimia mitenkään järkevästi, koska ne ilmeisen tiedostetusti on suunnattu väärään suuntaan – kiinnostus tätä seikkaa kohtaan yksinkertaisesti näyttää vain loppuneen. Samaa linjaa kokeiltiin itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan ja huonosti se toimi silloinkin, mutta toisaalta jos on jo yli kymmenen vuotta sitten päättänyt etukäteen olevansa oikeassa, mitäpä sitä enää mieltään muuttamaan. Asian voi jokainen mielensä mukaan arkistoida joko peräänantamattomaksi sisuksi tai vaihtoehtoisesti hulluksi pakkomielteeksi, joka on toki sipilöitynyt paljon laajemmallekin alueelle kuin vain Matti Vanhaseen, Keskustaan tai edes Valtiovarainministeriöön.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Kokoomus ja Perusuomalaiset ratsastavat jälleen tulevilla sukupolvilla


Oppositiosta ilmoitetaan, että nyt ollaan taas tulevien sukupolvien taskuilla ja että mukulat oikeasti vaativat tiukkaa budjettikuria. Kun minä olin penska, saatettiin kesällä toivoa vaikkapa uusia nappulakenkiä, mutta nykyään tenavat ilmeisesti kinuavat ainoastaan leikkauslistoja. Niin se maailma muuttuu. Joka tapauksessa kommentoidessaan hallituksen uutta 5,5 miljardin lisäbudjettia Kokoomuksen Petteri Orpo siis kirjoittaa että ”Nuoret sukupolvet joutuvat maksamaan tämän tuhlailun korkeampina veroina ja kasvavana velkana. Tätä vastuutonta rahalinkoa emme voi hyväksyä”. Hänen puoluetoverinsa Jukka Kopra säestää toteamalla että ”Lapsikin osaa kyllä jakaa rahaa eri suuntiin. Vaan lapsille hallitus onkin varannut maksajan roolin.” Perussuomalaisten Vilhelm Junnila on samoilla linjoilla: ”Tässä ei ajatella tulevia sukupolvia: ensin törsätään ja sitten korotetaan veroja.” Ja niin edelleen. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia toteamuksia, että on itse asiassa mahdollista katsoa tekikö talouskurikokeilu viime vuosikymmenellä nykyisistä ja tulevista suomalaisista rikkaampia vai köyhempiä.

Ensin jotain itsestään selvää. Valtion finanssipolitiikan ensimmäinen velvollisuus on pitää talous pyörimässä niin lähellä maksimipotentiaaliaan kuin mahdollista lisäämällä kysyntää resurssien (tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ollessa vajaakäytössä ja jokainen päivä vajaakäyttöä tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyssä kasvussa sekä ihmisten pitämistä työttöminä huvin vuoksi. Tätä potentiaalia mitataan tuotantokuilulla, jonka OECD kertoo olleen Suomessa negatiivinen koko ajan vuodesta 2011 eteenpäin (eli resursseja vajaakäytössä riittämättömän kysynnän seurauksena). Tätä kautta menetetyn BKT:n kasvun summaksi tulee n. 40 miljardia euroa pelkästään Suomessa (EU-tasolla 1000-2000 miljardia). Tämä on siis minimihintalappu, eikä ota huomioon esim. tekemättä jääneiden investointien kautta hukattua tuottavuuden kasvua tai kykyjen ruostumista ja joidenkin elämien pysyvää tuhoutumista tarpeettomasti pitkittyneen työttömyyden johdosta. Negatiiviset seuraukset ovat myös kohtuuttomasti kasautuneet heikomman neuvotteluvoiman omaaville työelämään siirtyville uusille sukupolville ja heidän elinkaariansionsa ovat talouskuriporukan ansiosta nyt pysyvästi pienemmät. Uusiokielessä tämä on ristitty vastuullisuudeksi ja huolenkantamiseksi tulevista sukupolvista.

Loppuun vielä kommentti Kokoomuksen Sinuhe Wallinheimolta, joka ilmoittaa valtion tänä vuonna arviolta ottaman velkamäärän (18,8 miljardia) tekevän 7500e/työtätekevä suomalainen: ”Kauanko sinulta kestäisi tuon 7500e lainan lyhentäminen omasta pussistasi?” Tätä logiikka käyttäen voisi kysyä, kauanko talouskuriporukalta kestää n. 15000e/työtätekevä summan maksaminen, jonka he ovat toimillaan suomalaisille kustantaneet, ja koska he edes aikovat aloittaa maksamisen?

Tuotantokuilu oli Suomessa negatiivinen koko viime vuosikymmenen vuodesta 2011 eteenpäin. 40 miljardin lukuun päästään vertaamalla tuotantokuilua toteutuneeseen bruttokansantuotteeseen käyvillä hinnoilla.


https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#
http://tilastokeskus.fi/til/vtp/2019/vtp_2019_2020-03-16_tau_001_fi.html

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Verosuunnittelu ja 430-kampanja


Kauppalehti jatkaa erikoista ristiretkeään veropohjan tiivistämistä ajavaa 430-kampanjaa vastaan toimittaja Olli Herralan kirjoittaessa kyseessä olevan ”harhaisesta veropornosta” (aikaisemmin lehti otsikoi asiasta ”kaunaisena kampanjana”). Herrala nostaa erityisesti esille listaamattomien yritysten osinkoverotuksen ja toteaa asiasta mm. että ”Mainostettu 430 miljoonaa on Finnwatchin hihasta ravistama luku, josta liki 300 miljoonaa euroa edustaa listaamattomien yritysten osinkoja […] Osinkoverotus on siedettävää vain sellaisilla listaamattomilla yhtiöillä, joihin on vuosien varrella kertynyt paljon varallisuutta, ja jotka jakavat varallisuuteen nähden melko maltillisia osinkoja”. 430 miljoonaa ei tietenkään ole hihasta vedetty, mutta keskitytäänpä tuohon listaamattomien yritysten verotukseen, koska se on jutun pääasiallinen pihvi. Ongelmana on paitsi korkeampia tuloluokkia hyödyttävä tulonmuunto yhtiössä ansiotulosta matalammin verotettavaksi pääomatuloksi, niin myös nykyjärjestelmän mahdollisuus nostaa yhtiöstä ulos huojennetulla veroprosentilla osinkoja, joiden könttäsumma on sidottu yhtiön nettovarallisuuteen (mihin Herrala itse asiassa näyttäisi viittaavan positiivisena asiana). Jälkimmäinen on ongelma, koska se ohjaa yhtiöitä sijoittamaan nettovarallisuutta kasvattaviin kohteisiin (kiinteistöihin, arvopapereihin, jne.), mikä kyllä maksimoi yhtiöstä huojennetulla veroprosentilla mahdollisesti nostettavat tulot, mutta toisaalta ohjaa resursseja pois tuotannollisista investoinneista, jotka hyödyttäisivät koko yhteiskuntaa.

Asiaa on helppo ajatella näin. Jos verohelpotuksen tuotto on suurempi kuin tuotannollisen investoinnin odotettu tuotto, kannattaa helpotuksen eteen tehdä muuten täysin hyödyttömiäkin asioita ja käytännössä tilanne on analoginen lakiin, jonka perusteella valkoisten elefanttien omistaminen johtaisi tuntuviin verohelpotuksiin. Jos norsuhelpotus on riittävän suuri, sen seurauksena huomattavia resursseja ohjataan sekä norsujen hankkimiseen että norsumäärien optimointiin erilaisten norsuverokonsulttien kautta ja erityisesti varakkaamman väen takapihoille kertyy pinoittain toimettomia norsuja. Tässä kohtaa joku kysyy, onko yhteiskunnan säännöt järkevä järjestää ohjaamaan norsukokoelmien luomiseen. Tähän puolestaan Kauppalehti ym. tahot vastaavat, että tämä on kaunainen kampanja norsuja sekä niiden omistajia vastaan ja kysymys on norsupornoa. Joku saattoi huomata, että tässä keskustelu suistui välittömästi raiteilta eikä itse asiassa ole vaikea ymmärtää miksi. Kysymys siitä pitäisikö yhteiskunnan sääntöjen ohjata resursseja kansantalouden kannalta hyödylliseen toimintaan vaiko täysin hyödyttömään verosäännöstöllä kikkailuun saa jälkimmäisen valitsijat vaikuttamaan omituisilta (tai sitten heillä on oma lehmä ojassa). Sen sijaan jos kysymykseksi vaihdetaan todistaako verosäännöstön muuttaminen kaunaisesta kampanjasta norsujen omistajia/yrittäjiä vastaan ja kuinka paljon, ei ensimmäiseen kysymykseen enää tarvitse vastata.

Tutkimuksesta Harju & Matikka 2017. Yrittäjät reagoivat herkästi verokannustimiin. Kuviossa tulonmuuntoa kuvaava graafi, jossa keskipiste tarkoittaa optimaalista pistettä palkkatulojen ja pääomatulojen jakautumisen välillä verorasituksen minimoimiseksi. Suurin osa tutkituista asetti siis verojärjestelynsä nimenomaisesi optimaalisella tavalla.