tiistai 26. toukokuuta 2020

Talous alkaa avautua, miten käy lomautettujen?

Koska ollaan Suomessa, koronarajoitusten purkamisessa ensimmäisenä tietenkin kiinnostaa milloin korkit aukeavat baareissa ja millaisten sääntöjen mukaisesti. Avautumisen ehdoksi on hallituksen määräyksellä asetettu rajoituksia (esim. ravintoloiden täyttöasteeksi ainoastaan 50%), joista on esitetty erilaisia näkemyksiä. Rajoituksia kritisoiva MaRan toimitusjohtaja Timo Lappi toteaa että ”Kesän alusta kulut tulevat maksettavaksi täysimääräisinä, mutta tuloista on mahdollista saada enimmillään puolet” ja jatkaa sanoen että ”rajoitukset voivat johtaa siihen, etteivät ravintoloitsijat näe avaamista kannattavana tai uskalla kutsua kaikkia lomauttamiaan työntekijöitä takaisin”. Ravintolasektori on yksi kovimmin kärsineistä ja monet ovat oikeasti ahtaassa raossa, mutta tulojen ja menojen epäsuhdan ratkaiseminen uudessa tilanteessa ihan markkinaehtoisesti ei pitäisi olla mysteeri. Hallituksen asettamat rajoitukset vähentävät ravintolapalveluiden tarjontaa sekä paikallisesti että koko maassa (pienempi kapasiteetti asiakkaiden ottamiselle = supistuva tarjonta), mikä puolestaan tarkoittaa, että normaalin markkinamekanismin mukaisesti ravintoloitsijat voivat pyytää palveluistaan korkeampaa hintaa ja silti pitää paikkansa uuteen kapasiteettiin asti täyttyneenä (enemmän kysyntää kuin tarjontaa). Tiedän ettei kukaan pidä korkeampien hintojen maksamisesta, mutta näin markkinatalous toimii ja tämän takia kannattaa odottaa kohonneita hintoja (ja todennäköisesti myöhemmin inflaatiota yleensäkin). Hallitus voi luonnollisesti halutessaan antaa lisäapua eikä elinkelpoisten yritysten konkurssiin päästämisessä ole järkeä, mutta tämä aspekti ei näytä katastrofilta.

Lapin huoli lomautettujen kohtalosta sen sijaan on täysin osuva ja koskee muitakin aloja. Näin siksi, että takaisin otettavien määrään ei vaikuta pelkästään koronarajoitusten aiheuttama pienentynyt työvoiman tarve (vaikka tulot palautuisivatkin hintojen noustessa normaaleiksi, pienempi asiakasmäärä tarkoittaa silti pienempää työntekijä määrää), vaan viime kuukausien ja tulevien uudelleen järjestelyjen yhteydessä monet yritykset todennäköisesti löytävät/ovat löytäneet tehokkaampia tapoja tehdä asioita (esim. etätyön tms. kautta). Tämä tarkoittaa tuottavuuden parantumista ja on normaalisti hyvä asia, mutta ei välttämättä tällä nimenomaisella hetkellä, koska useammat tekijät yhtä aikaa muutenkin supistavat työvoiman tarvetta. Tämä puolestaan tarkoittaa, että osa lomautetuista ei pysty palaamaan entisille työpaikoilleen edes koronarajoitusten höllentyessä (ja jotkut yritykset todella menevät konkurssiin), minkä takia olisi hyvä jo alkaa suunnittelemaan kuinka tätä väestönosaa autetaan, sillä jossain vaiheessa alkaa taas kuulua hölmöimpiä mahdollisia ehdotuksia heidän kärräämisestään jonkun takapihalle risusavottaa tekemään.

Lomauttamisjärjestelmä pitää työntekijät kiinnitettynä työpaikkaansa  ja mahdollistaa toiminnan uudelleen käynnistämisen mahdollisimman nopeasti tilanteen muuttuessa (mikä on hyvä asia), mutta osa lomautettujen kolumnista joutuu todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin siirtymään työttömien kolumniin.



lauantai 16. toukokuuta 2020

Talouskurittajien pitää vähentää Lovecraftin lukemista


Talouskurittajien maailma on kuin toisinto H. P. Lovecraftin novelleista, missä talouskurijumalat isoavat syövereissään lisää talouskuriuhrauksia, heidän kunniakseen kirjoitetaan käsittämättömiä tekstejä jotka uhmaavat lukijan mielenterveyttä ja viimeistään tarinan lopussa joku tulee hulluksi. Malttamattomat eivät kuitenkaan jaksa odottaa loppuun asti, vaan tulevat hulluksi jo hyvissä ajoin säästääkseen aikaa. Vesa Vihriälän johtaman taloustieteilijöiden ryhmän taannoin julkistamassa raportissa korona-ajan haasteisiin ehdotettiin siis talouden kiristämistä ja tuntuvia sopeuttamiskeinoja muutaman vuoden päästä. Kaikille tämä ei kuitenkaan riitä. Niinpä esimerkiksi taloustieteen professori Matti Viren toteaa Suomen elvyttäneen koko viime vuosikymmenen ja että ”Talouspoliittisten suositusten osalta Vihriälän toimikunnan ajatuksenjuoksu muistuttaa turhan paljon sitä politiikkaa, mitä Suomessa on harjoitettu viimeiset kymmenen vuotta. Minusta jälki ei ole ollut kovin kehuttavaa.” Björn Wahlroos puolestaan ilmoittaa, että elvytys toimii huonosti ja että ”Runsaan kymmenen viime vuoden aikana meidän bruttokansantuotteen kasvu on ollut kuta kuinkin nolla, kun esimerkiksi Ruotsissa se on kasvanut noin 20 prosenttia”. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia toteamuksia, että niiden todenperäisyys voidaan itse asiassa tarkistaa ja Suomen ja Ruotsin linjaa on mahdollista verrata.

Arvioidessa talouspoliittisten linjausten kiristävyyttä/elvyttävyyttä on olennaista erottaa toisistaan suhdannevaihtelu ja päätösperäinen finanssipolitiikka. Suhdannevaihtelu riippuu pitkälti muiden toimista, kun taas päätösperäinen politiikka on hallituksen omissa käsissä; ainoastaan jälkimmäinen kuuluu linjausten elvyttävyyden arvioimiseen. Onneksemme OECD pitää kirjaa näistä mittareista (Economic Outlook Annex Table 32), mistä voimme siis tarkastaa Suomen ja Ruotsin harjoittamat linjat. Vuosien 2010-2015 välillä Ruotsin rakenteellinen tasapaino heikkeni 0,9 prosenttiyksikköä osuutena potentiaalisesta BKT:sta, kun taas Suomessa se vahvistui 1,7 prosenttiyksikköä (vahvistuminen tarkoittaa kiristämistä, heikkeneminen keventämistä). Nämä ovat siis päinvastaiset lähestymistavat. Samalla aikavälillä Ruotsin BKT kasvoi 10,7%, Suomen BKT taas 0,4%. Nämä ovat siis myös päinvastaiset lopputulokset. Jos haluaa sanoa, että Euroopassa tehtävät päätökset vaikuttavat huomattavasti Suomen kohtaloon (talouskurittajat pystyvät tekemään massiivista tuhoa myös siellä), niin mikäpä siinä, mutta se mitä tämän perusteella *ei* voi sanoa on, että Suomi elvytti koko viime vuosikymmenen tai että elvyttävä linja on Ruotsin esimerkin perusteella huono ajatus – nämä väitökset ovat yksinkertaisesti fantasiamaailmasta. Jälki todellakaan ”ei ole ollut kovin kehuttavaa”, mutta empiirisen maailman perusteella syyt näyttävät olevan päinvastaiset kuin mitä Wahlroos ja Viren ilmoittavat. Toisaalta ei tämä ole ennenkään ketään haitannut ja ainoastaan tulevaisuus näyttää ovatko tähdet oikeassa asennossa talouskurijumalien paluuta varten. Ia Cthulhu!

Ruotsin ja Suomen päätösperäisen finanssipolitiikan suunnat olivat käytännössä päinvastaiset 2010-luvun alkupuolella.
Toisaalta taas talouskurijumalilla on nälkä.


keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Juhana Vartiainen kysyy miksi et kuluta rahaa (jota sinulla ei ole)


Sosiaalisen eristäytymisen aiheuttama poikkeuksellinen tilanne on saanut jotkut kirjoittelemaan todella outoja asioita internettiin. Tämä ei kuitenkaan päde Juhana Vartiaisen kohdalla – hän on aina kirjoitellut todella outoja asioita internettiin. Vasemmistoliiton Li Anderson siis teki ehdotuksen kaikille suomalaisille jaettavasta 100e elvytyssetelistä, joka olisi käytettävissä kulttuuri- ja palvelualoilla (kuten keikkapaikoilla, ravintoloissa tai parturikampaamoissa) ja jonka pointti olisi siis ohjata kulutusta tukemaan näitä aloja, koska ne ovat valtion toteuttamasta yhteiskunnan sulkemisesta kärsineet mahdollisesti eniten. Vartiainen ei pidä ehdotuksesta ja hänen vastauksensa toimen elvyttävyyteen (ja sitä kautta järkevyyteen) on että ”Satasen saa ja satasen antaa sama henkilö, suomalainen. Taskusta toiseen. […] Jos se menee kokonaan kulutukseen esimerkiksi sinulta, miksi et ole kuluttanut vastaavaa summaa jo ennen kuin olet saanut itseltäsi Li Anderson -satasen?” Ensimmäinen vastaus tähän tietenkin on, että ihmiset joilla satasta ei ollut, eivät kuluttaneet sitä, koska heillä ei ollut sitä. Tämä ei kuitenkaan itse asiassa ole mitä Vartiainen tarkoittaa, vaan hän viittaa kommenteillaan ns. velkaneutraliteettiin (tunnetaan myös rikardolaisena ekvivalenssina). Tämän ajatuksen mukaan Andersonin ehdotuksen kaltaiset toimet ovat hyödyttömiä, koska ihmiset (oletetusti) uskovat valtion kulutuksen nykyisyydessä tarkoittavan väistämättömiä veronkorotuksia tulevaisuudessa, minkä seurauksena he suorittavat laskutoimituksen kohonneesta veroprosenttinsa määrästä 10 vuoden päässä ja vähentävät kulutustaan nykypäivässä vastaavasti. Näin toimen vaikutukseksi jää +-0.

Ongelma tässä on tietenkin, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin. Tiedän että velkaneutraliteetti kuulostaa jo ajatuksenakin täysin absurdilta, mutta asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa euroalueen mittainen koe ja talouskuriohjelmien mukaisen valtion kulutuksen vähentämisen ei pitänyt vähentää kokonaiskulutusta ja sitä kautta talouskasvua, koska ihmiset kompensoisivat tekemällä yllä mainittuja laskutoimituksia ja lisäisivät henkilökohtaista kulutustaan. Kaikkien suureksi yllätykseksi velkaneutraliteetin kaltaista täysin epäuskottavaa käyttäytymismallia ei löytynyt, vaan kävi päinvastoin, mikä ei kuitenkaan ole estänyt ajatusta elämästä edelleen täysin vakavasti otettavana kuvauksena maailmasta.

Mitä tulee Andersonin ehdotukseen itseensä, niin koronarajoitusten jälkeisestä ajasta on käytännössä kaksi perustarinaa, inflaatiotarina ja deflaatiotarina. Inflaatiotarinassa rajoitusten purkaminen johtaa ryntäykseen palveluiden pariin, joista ihmiset eivät ole voineet nauttia koronakuukausien aikana (mikä saattaa myös johtaa väliaikaiseen piikkiin inflaatiossa). Deflaatiotarinassa ihmisten käytös on puolestaan muuttunut pysyvästi (tai ainakin siihen asti, kunnes koronaan on rokote), eivätkä he siirry joukoittain julkisille paikoille ennen kuin kokevat olevansa turvassa. Ensimmäisessä tarinassa elvytyssetelillä on käyttöä, jälkimmäisessä ei. Itse olen enemmän taipuvainen uskomaan inflaatiotarinaa, mutta toistaiseksi on mahdotonta tietää, kumpi niistä vastaa enemmän totuutta (tämä ei ole argumentti elvytystoimia vastaan; tilanteen ainutlaatuisuudesta johtuen on vain vaikea tietää, mitkä keinot ovat tehokkaimmat). Sen sijaan varmuudella voimme tietää, ettei asian arvioimiseen tule käyttää fantasiakonsepteja kuten velkaneutraliteettia, joiden soveltaminen finanssikriisin yhteydessä saattoi kyllä silitellä joidenkin ideologisia preferenssejä, mutta johti käytännössä katastrofiin kaikille muille.