keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Juhana Vartiainen pelkää työvoiman loppuvan keskellä taantumaa

Juhana Vartiaisella on fantastinen tapa puolustaa hänelle mieluisia asioita tekemällä toteamuksia, jotka usein saavat kyseiset asiat näyttämään itse asiassa vielä huonommilta. Niinpä ottaessaan kantaa puoluetoverinsa Kai Mykkäsen taannoisiin kommentteihin sosiaalietuuksien leikkaamisen tarpeellisuudesta Vartiainen ilmoittaa, ettei nyt sentään *ihan* jokainen Kokoomuksen ehdotus olisi leikkaus: ”Eivätkä kaikki Kokoomuksen ehdotukset ole ’leikkauksia’. Jos poistaisimme saatavuusharkinnan, pienyritysten neuvottelukiellot tai yleiskorotusten yleissitovuuden, mitään ei ’leikattaisi’ keneltäkään.” Selkeimpänä ongelmana tässä tietenkin on, että ns. työvoimatoimina nämäkin ehdotukset itse asiassa ovat leikkauksia ja sellaisia niiden on tarkoituskin olla. Niinpä esimerkiksi saatavuusharkinnasta [1] luopumisen pointti tässä on lisätä kilpailua työpaikoista ja yleiskorotusten yleissitovuudesta luopumisen estää näiden korotusten toteutumista automaattisesti ja siirtää neuvotteluvastuu yksittäiselle henkilölle työpaikalla – yhteinen nimittäjä on siis työnhakijoiden ja työntekijöiden neuvotteluvoiman vähentäminen. Vartiaisen ja kumppaneiden näkökulmasta tämä on loogista ja ainoa toimiva tie, koska – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – heidän näkemyksessään työvoima on Suomessa tälläkin hetkellä vähintäänkin lähellä täyskäyttöä. Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin.

 

Valtiovarainministeriön taannoin julkaistussa raportissa jälleen peräänkuulutettiin alentamaan Suomen rakennetyöttömyyttä ja vaikkei tarkkaa lukua mainitakaan, niin esim. Suomen pankki on ilmoittanut rakennetyöttömyyden kohdaksi 8% (myös VM mainitsee työttömyyden pysytelleen keskiarvona 8%:ssa viime vuosikymmenen, joten mitä ilmeisimmin se käyttää samaa lukua pohjaoletuksena). Rakennetyöttömyys siis tarkoittaa sitä, ettei työttömyys vallitsevien työmarkkinajärjestelyjen puitteissa voi (oletetusti) laskea alemmaksi kiristämättä työmarkkinoita niin, että työnantajien välinen kilpailu työvoimasta alkaa siirtää kasvavia palkkakustannuksia hintoihin ja aiheuttaa sitä kautta inflaatiospiraalin palkkojen ja hintojen noustessa vuorotellen. Työttömyysaste oli joulukuussa 7,8% ja jos tosissaan uskoo työmarkkinoiden olevan jo nyt äärimmäisen kireät, työntarjonnan lisääminen on itse asiassa looginen ratkaisu. Ongelmallista tämän tarinan kannalta on, ettei mikään reaalimaailman indikaattori varsinaisesti tue sitä eikä oikeastaan ole tukenut missään vaiheessa finanssikriisin jälkeen. Pohjainflaatio kävi jo vuonna 2018 varsin historiallisessa 0,0%:ssa (viime keväänä se kävi siellä uudelleen) mikä itse asiassa viittaisi päinvastaiseen – kilpailu työvoimasta on huomattavan vähäistä ja oli sitä käytännössä koko viime vuosikymmenen ja jos ongelma ei ole työntarjonnassa, ei sitä työntarjontaa lisäämällä myöskään voi ratkaista. Vartiaisen ja kumppanien esittämät ideat perustuvat maailmaan, joka katosi jo vähintään 13 vuotta sitten ja ehkä olisi jo aika päivittää omaa oppimista tähän päivään (mitä kaikilta muilta kyllä aina vaaditaan) sen sijaan että kiukuttelee omassa aikakoneessaan.



[1] Lyhyesti saatavuusharkinta tarkoittaa, että EU:n/ETA-alueen ulkopuolelta tuleva työntekijä saa työntekijän oleskeluluvan vain, jos hänellä on työpaikka, johon ei löydy suomalaista työvoimaa.


Suomen pohjainflaation kehitys 1960-luvulta eteenpäin. Kuten näkyy, 1990-luvun alusta eteenpäin minkäänlaisia merkkejä inflaatiospiraaleista ei ole ollut näkyvissä (2010-luvulla inflaatio on itse asiassa käytännössä kadonnut) ja ihmiset, jotka uskovat nurkan takana odottavan paluun 1970- tai 1980-luvun tilanteeseen elävät fantasiamaailmassa eikä heillä ole mitään realistista tukea näkemyksilleen.