sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Talouskuri ja työllisyysaste


Lappeenrannan kaupungin elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi toteaa Ylellä: Mehän säästämme koko ajan. Tunnolliset työntekijät haluaisivat tehdä työnsä paremmin, mihin meillä on varaa. Samoin asiakkaat haluaisivat, että työt tehtäisiin paremmin. Työntekijät ovat ristipaineessa ja se uuvuttaa. Niinpä niin. Kuten olen useampaan kertaan sanonut, talouskuripolitiikan suora hintalappu vuodesta 2010 eteenpäin menetetyssä kasvussa on ollut Suomelle n. 43 miljardia euroa, mutta kokonaiskustannuksia on todellisuudessa mahdoton laskea, koska negatiiviset sivuvaikutukset yltävät kaikkialle yhteiskuntaan. Esim. rekrytointikiellot julkisella sektorilla voivat lyhyellä tähtäimellä pienentää paljon pelättyä alijäämää vähentämällä palkoilla olevien määrää, mutta pidemmällä tähtäimellä aiheuttavat ylikuormitusta jäljelle jääneissä työntekijöissä ja vauhdittavat heidän poistumistaan työelämästä normaalia aikaisemmin. Samaan aikaan alalle valmistuvat seuraavan sukupolven edustajat töiden puutteessa ohjautuvat runsaslukuisiin matalan tuottavuuden työpaikkoihin (puhelinmyynti, jne.), missä heidän ammattitaitonsa todennäköisesti jää hyödyntämättä ja ruostuu. Tämä ei ole kovaa mutta välttämätöntä politiikkaa, vaan irrationalismia, jolla silitellään asioista päättävien ideologisia päähänpinttymiä ja kyvyttömyyttä myöntää omia virheitä.

Vertailu muihin Pohjoismaihin tuottaa jälleen mielenkiintoisia tuloksia. Suomessa julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työllisistä on hieman vajaa 25%, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa se on yli 28% ja Norjassa itse asiassa päälle 30%, mikä korreloi varsin hyvin myös näiden maiden Suomea korkeamman työllisyysasteen kanssa. Tämä seikka ei kuitenkaan ikinä näytä nousevan esille keskusteluissa työllisyysasteen nostamisessa muiden Pohjoismaiden tasolle, vaikka sen relevanssin kiistäminen vaatii kohtuullista mentaalista akrobatiaa. Jos haluaa sanoa, että tämä ei ole oikea tapa työllisyysasteen nostamiseen, niin mikäpä siinä, mutta silloin on myös samalla todettava, ettei muiden Pohjoismaiden työllisyys todellisuudessa ole juuri Suomea korkeammalla. Kustannuksista huolissaan oleville todettakoon, että tarpeeton kiristys tuottaa niitä paljon enemmän ja että ihmiset, jotka tekevät tekemistä tarvitsevaa työtä eivät ole yhteiskunnalle kuluerä, vaan resurssi ja sikäli on täysin yhden tekevää ovatko he töissä julkisella vai yksityisellä sektorilla.




lauantai 23. maaliskuuta 2019

Budjetin tasapainottajat ja alijäämä


Puolueitten leikkaus/veronkorotuspreferensseistä on keretty jo kirjoittamaan kaikenlaista, mutta ikävä kyllä edelleen näyttää usein pätevän professori Pertti Haaparannan vuonna 2015 toteama maksiimi: ”Suomen talouspuhe on täysin epä-älyllistä.” Näin koska keskustelun lähtökohdaksi otetaan automaattisesti oletus budjetin tasapainottamisen hyveellisestä vaikutuksesta, minkä Ylekin tekee: ”Pitääkö talous laittaa kuntoon kasvattamalla tuloja vai pienentämällä menoja?” Järkevää vastausta ei voi antaa, koska kysymys on järjetön.

Selitetäänpä jälleen perusasioita. Talouden tilanne ei ole koskaan vakaa, vaan joskus ollaan alamäessä ja joskus ylämäessä. Talouden ylijäämän/alijäämän pyörittämisen järkevyys määräytyy perustasolla tämän mukaan ja ihmiset, jotka jatkuvasti ilmoittavat, että he aikovat ”tasapainottaa budjetin” yksinkertaisesti ilmoittavat, että he eivät ymmärrä mistään mitään ja kuuluvat jonnekin muualle, kuin päättämään asioista. Periaatteessa alamäessä valtion tulee lisätä kysyntää (pyörittää alijäämää) ja ylämäessä estää ylikuumeneminen (pyörittää ylijäämää). Tämä on kuitenkin sikäli harhaanjohtavaa, ettei ylämäki sinällään määritä kiristyksen/elvytyksen hyveellisyyttä, vaan sen tekee talouden kapasiteetin (työvoima, koneet, jne.) käyttöaste. Niin kauan, kun ollaan täyden käyttöasteen alapuolella, valtion *tulee* pyörittää alijäämää kasvun vauhdittamiseksi ja jokainen päivä, kun näin ei tehdä, tarkoittaa rahan viskomista kaivoon menetetyssä kasvussa ja ihmisiä työttöminä vailla syytä. Kysymys ei siis ole budjetin tasapainotuskeinoista, vaan siitä onko kapasiteetti tapissa.

Minä sanon, ettei ole (vaikka muutakin väitetään). Näin koska arviot rakennetyöttömyydestä (Suomen Pankin mukaan edelleen yli 8%) ovat jo vuosia olleet päin honkia ja työttömyysprosentti (tällä hetkellä trendi 6,4%) pudonnut selkeästi näiden alapuolelle ilman merkittäviä inflaatiopaineita. Jos työvoimasta on pulaa (kapasiteetti täyskäytössä), se tarkoittaa markkinoiden peruslakien mukaan, että hinnat nousevat (kysyntä ylittää tarjonnan). Tämän voimme puolestaan tarkistaa pohjainflaatiosta, joka oli helmikuussa edelleen vain 0,7% – tämän pitäisi minimissään tuplautua, että voisimme harkita ajatusta kapasiteetin täyskäytöstä. En haluaisi lällätellä, että minä olin oikeassa ja muut väärässä, mutta totuus on, että alijäämävinkujien ja rakennetyöttömyyden yliarvioijien toimien seurauksena kymmenet tuhannet ovat turhaan olleet vailla työtä ja jotkut elämät pysyvästi tuhoutuneet samaan aikaan kun näiden linjausten kannattajat itkevät oletettua huoltaan työttömyydestä.




sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Janne Makkula ja työmarkkinat


Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula kirjoitti taannoin, kuinka kolmikannasta pitäisi päästä eroon, paikallista sopimista lisättävä ja työnsuojelua heikennettävä. Pari noottia kirjoituksesta. Makkula toteaa että useissa keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maissa myös työllisyysaste on matala ja työttömyys kohtuullisen korkea, minkä jälkeen hän linkittää OECD:n tilastoihin lähteenään. Ongelma tässä on se, ettei Makkula näytä itse asiassa lukeneen mainittua tilastoa. OECD lukee siis Suomen keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maihin ja tämän hetkinen työllisyysasteen trendi täällä on 72,6%. Hajautetun työmarkkinajärjestelmän OECD-maita, joissa on tätä pienempi työllisyysaste ovat Yhdysvallat, Puola, Latvia, Unkari, Irlanti, Slovakia, Israel, Kolumbia, Etelä-Korea, Luxemburg, Chile, Turkki, ja Meksiko jos haluaa väittää, että kolmikanta ja Suomen oletetusti liian jäykkä työmarkkinajärjestelmä vaikuttavat negatiivisesti työllisyysasteeseen, niin tämän pohjalta sitä ei ainakaan voi tehdä ja omituisesti Makkula ei vetänyt tästä johtopäätöstä, että esim. Yhdysvaltojen itse asiassa tulisi ottaa käyttöön Suomen järjestelmä, koska se selkeästi tuottaa korkeamman työllisyysasteen.

Yksi Makkulan olennaisimmista pointeista kirjoituksessa on, että työmarkkinat ovat nimenomaan markkinat. Hän toteaa: Mitä korkeammaksi työllisyysaste saadaan nostettua ja työttömyysaste painettua alas (toisin sanoen myös vähän koulutetut ihmiset saadaan töihin) sitä parempi on kaikkien työntekijöiden ja työttömien neuvotteluasema suhteessa työnantajiin. Tämä on erittäin hämmentävä toteamus, sillä se näyttäisi viittaavan siihen, ettei Makkula ymmärrä työmarkkinoiden perusteita. Näin siksi, ettei työntekijöiden neuvotteluvoimaa suhteessa työnantajiin määritä työttömyysaste sinällään, vaan kuinka kaukana se on rakenteellisen työttömyyden pisteestä, mikä siis puolestaan määrittää sen, kuinka kireät työmarkkinat ovat ja kuinka vaikeaa työnantajien on oikeasti saada työvoimaa. Koska Makkulan ehdotukset nimenomaan pyrkivät pudottamaan työttömyysastetta heikentämällä työvoiman laillista suojelua ja sitä kautta alentamaan rakennetyöttömyyttä, ne eivät millään tavalla vaikuta työntekijöiden neuvotteluvoimaan (paitsi heikentämällä sitä, jos työttömyysaste ei toimien seurauksena laskekaan) jos työttömyysastetta pudotetaan heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa, niin silloin heikennyksestä seurannut mahdollinen pudotus ei määritelmällisesti tätä neuvotteluvoimaa lisää. Joskus sitä ihmettelee, eikö Makkulalla tms. asemissa olevilla henkilöillä ole varaa puolella palkalla toimivaan harjoittelijaan, joka kävisi läpi heidän kirjoituksensa, ennen kuin ne lähetetään julkisuuteen.


https://www.tilastokeskus.fi/til/tyti/2019/01/tyti_2019_01_2019-02-26_tie_001_fi.html

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Sote ja luottoluokitus

Nyt kun sote on kaatunut kunnian kentillä ja saatettu maan multiin, on mitä ilmeisimmin tullut aika laulaa kaipaavia itkuvirsiä vainajan haudan äärellä. Yhden erikoisemmista elegioista esittää Kauppalehti, jonka mukaan sote-tarinan kaatuminen tarkoittaa Suomelle ongelmia kansainvälisten luottoluokittajien kanssa, koska se samalla merkitsee soteen liitettyjen 3 miljardin säästöjen katoamista: ”Antti Rinteen – tai kuka seuraavaa hallitusta johtaakaan – pitää rakentaa uusi uskottava tarina kansainvälisiä luottoluokittajia varten. Nämä Suomen kansantalouden jättimäistä velkaa ja kustannustaakkaa työkseen pohtivat tahot ovat entistä skeptisempiä Suomen kyvystä uudistaa ruostuneita rakenteitaan.”

Vaikka jättäisimmekin sivuun ”jättimäisen velan ja kustannustaakan” (kumpikaan ei ole jättimäinen tai edes suuri), ongelma tässä on se, että koko kirjoituksessa ei muutenkaan ole mitään järkeä. Suomi on tällä hetkellä luottoluokittajien sijoituksissa toisiksi korkeimmalla pykälällä (AA+), minne kaikki kolme suurinta luottoluokittajaa (Moody’s, S&P ja Fitch) pudottivat sen 2014-2016. Jos haluaa argumentoida, että Suomen talouspolitiikan päätehtävä on oltava joko sijoituksen nostaminen takaisin tai vähintään sen alenemisen estäminen (kaikki luottoluokittajat arvioivat Suomen talouden tulevaisuuden näkymät joko vakaiksi tai positiivisiksi, mutta ei anneta tämän pilata tarinaa), on luonnollisesti ensin kysyttävä, mitä tapahtui kun se putosi pois korkeimmasta luokasta? Vastaus: ei mitään. Suomen korkokustannusten suhde bkt:en on jatkanut putoamistaan ja esim. Fitchin 11.3.2016 tapahtunut pudotus ei vaikuttanut Suomen joukkovelkakirjojen korkoon millään lailla. Tämä johtuu siitä, että luottoluokitusten vaikutus korkotasoon A-ryhmän yläpäässä (AAA, AA+, AA, AA-, A+, A) on minimaalinen (ks. esim. Aizenman, Bicir, & Hutchison 2013). Näin ollen Suomen nousu tai lasku parilla pykälällä on itse asiassa triviaalia puhumattakaan siitä, että sen pitäisi jotenkin ensisijaisesti ohjata seuraavaa hallitusta.

Mahdollisesti suurempi ongelma luottoluokitustarinan kannalta on tietenkin, etteivät soten oletetut 3 miljardin säästöt perustuneet yhtään mihinkään, vaan todennäköisemmin uudistus olisi itse asiassa kasvattanut kustannuksia – näin ollen mitä tahansa lähes olemattomia hyötyjä Suomi olisi saanutkin luottoluokituksen suhteen, ne olisivat olleet lyhytaikaisia. Mutta, hei, koska velkahysterian lietsominen on alun alkaenkin perustunut irrationalismiin, miksi vaihtaa levyä nyt?



























https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005974999.html?fbclid=IwAR361Icg5qNF_eXqXqQN8GkjlekAiN1UbBVsyS1JqEJUDWQyLAJl1bRLDm0