torstai 23. tammikuuta 2020

Sininen tulevaisuus kurkistaa vielä kerran sirkusteltastaan


Timo Soinin taannoinen kirjanjulkaisu toi mieleen vanhan kansanviisauden ”missä Soini, siellä ongelma”, kun ex-ulkoministeri onnistui vielä kerran haaskaamaan kaikkien aikaa puhumalla pari päivää siitä, kuinka fantastinen hän on. Mielenkiintoisemmin tapaus kuitenkin muistutti, kuinka surullista sakkia Sinisen tulevaisuuden ex-ministerit nykyään ovat. Ylen jutun mukaan jokainen heistä näyttää olevan käytännössä työtön ja nostaa kansanedustajan sopeutumisrahaa, mutta ainakin entinen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattila on sentään viitsinyt edes hakea työtä Siikalatvan kunnanjohtajana. Kysymys kuuluukin, minkälaisia syntejä siikalatvalaiset ovat tehneet ansaitakseen Mattilan. Mattila muistetaan mahdollisesti parhaiten aktiivimallista ja sen valmistelusta, joka ainakin teknisesti oli hänen ministeriönsä vastuulla, mutta jonka sisällöstä ministeri itse ei näyttänyt tietävän juuri mitään, minkä seurauksena sen puolustaminen ja selittely julkisuudessa jouduttiinkin lopulta laittamaan käytännössä kokonaan työministeri Lindströmin hartioille. Mattila myös esitteli täysistunnossa eduskunnalle väärän lain (laki liikenne- ja potilasvahinkolautakunnasta vs. potilasvakuutuslaki), puhui kyselytunnilla indeksien jäädytyksestä kun kysyttiin kansaneläkeindeksin laskentaperusteista ja ehdotti jo voimassa olevan lain säätämistä (kotihoidontuesta kertyy jo eläkettä). Ex-puolustusministeri Niinistö toteaakin Ylelle että ”näytöt on hänen mukaansa annettu”. Tästä lienee kaikki voivat olla samaa mieltä. Mahdollisesti ministereitä tulisikin auttaa työllistymään antamalla heille tuntuvasti keppiä, etteivät raukat passivoidu sohvalle kaljaa kittaamaan. Jos tämä metodi oletetusti toimii kaikkiin muihin, toimii se silloin ministereihinkin ja minullakin olisi täällä esim. ikkunoita pestävänä. Että ei muuta kun Sampo Terholle haalarit jalkaan vaan.

Tiedän että vitsit sinisistä kirjoittavat käytännössä itsensä, mutta asiaan liittyy vakavakin pointti. Olen usein todennut pyöröoven toimivan niin, että kun julkisen viran haltijat ajavat yksityisille pääomakeskittymille hyödyllisiä linjauksia, he voivat odottaa palkkioksi joko siirtymistä korkeampaan virkaan julkisella sektorilla (esim. Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Jutta Urpilainen) tai vaihtoehtoisesti paremmin palkattuun työhön yksityisellä sektorilla (esim. Anne Berner, Mikael Jungner, Touko Aalto). Näin ei kuitenkaan ole käynyt sinisten kohdalla – miksi? Syy on se, että siniset myivät käytännössä kaiken mitä heillä oli kulhollisesta hernekeittoa, mitä sitten syötiin se 4v. Toisin sanoen heillä ei ole mitään valtaan kytkeytyvää verkostoa takanaan, vaan he polttivat kaikki puolueyhteytensä (mikä siis tekee heistä hyödyttömiä lobbareina) ja samalla nöyryyttivät itseään niin perin pohjaisesti, ettei heillä myöskään ole mahdollisuutta päästä takaisin valtaan. Koska suuri osa kansalaisista vihaa heitä, ovat he lähes mille tahansa työnantajalle itse asiassa imagohaitta. Soinia tuskin erityisesti kiinnostaa, koska hän on jo suhteellisen lähellä eläkeikää, mutta tämän muun porukan ymmärtämättömyys on hämmästyttävää. Vai onko? Englannin kielessä sininen on synonyymi surulliselle, joten siltä pohjalta puolueen nimeksi taipuukin itse asiassa profeetallinen Surullinen tulevaisuus. Tosin vaihtoehtoja ei lienee juuri ollut – Jussi Halla-aho oli jo varannut Valkoisen tulevaisuuden.


torstai 16. tammikuuta 2020

Juhana Vartiainen jatkaa väärässä olemista myös tällä vuosikymmenellä


Vuosikymmenet muuttuvat, Juhana Vartiainen ei. Blogissaan hän ilmoittaa, että ”talous on nyt suunnilleen suhdannetasapainossa” ja että ”läpi talouden raportoidaan nyt pulaa työvoimasta”, minkä seurauksena työn tarjontaa on lisättävä. Hän toteaa myös, että ”keinoista markkinataloudessa tiedetään jo suunnilleen se, mitä tarvitsee tietää” ja suosittelee asian lähestymistä ”yleissitovuutta rajaamalla tai se purkamalla sekä helpottamalla irtisanomista”. Listalla on myös, että ”työttömyysturvan kestoa alennetaan tai sen tasoa lasketaan”. Ja niin edelleen. Erikoista tässä on se, että jos markkinataloudessa tiedetään jo suunnilleen se, kuinka työmarkkinoihin tulisi suhtautua, niin Vartiainen itse näyttää nukkuneen tämän oppitunnin läpi.

Olennaista tässä on katsoa markkinoiden perusteita, ei ladella näennäisrationaalisia latteuksia, mitä Vartiaisen blogi on täynnä. Jos talous todella on suhdannetasapainossa, tarkoittaa tämä siis ettei työttömyys voi enää laskea koska vastaan on tullut rakennetyöttömyyden raja (Nairu). Nairu tarkoittaa siis sitä pistettä, jonka alle työttömyys ei voi oletetusti laskea ilman työmarkkinoiden kiristymistä niin, että työntekijöiden kasvanut neuvotteluvoima palkoista alkaa työntää inflaatiota vaarallisesti ylöspäin (työvoiman kysyntä ylittää tarjonnan). Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan määritelmällinen kysymys ja jotkut saattavat muistaa Vartiaisen ilmoittaneen jo 2017 että ”Itse en usko, että nykyisellä sosiaaliturvalla ja yleissitovuudella on mahdollista päästä [työttömyydessä] alle 7 prosenttiin, mutta olen oikein mielelläni väärässä”. Koska Suomi on ollut jo reippaasti yli vuoden alle 7% työttömyydessä, voin Vartiaisen mieliksi ilmoittaa, että hän todellakin oli koko ajan väärässä.

Mutta koska markkinoilla oletetusti on pulaa työvoimasta ja kysyntä ylittää tarjonnan, täytyy käynnissä joka tapauksessa olla siis hallitsematon inflaatiospiraali. Itse asiassa työmarkkinoiden kireyttä mittaava pohjainflaatio on Suomessa ollut alle 1% jo 3v putkeen käyden vuonna 2018 historiallisessa 0,0%:ssa ja ollen edelleen viime kuussa hämmästyttävän matala 0,4%. Tämä kertoo siis jatkuvasta työvoiman ylitarjonnasta suhteessa kysyntään ja jos ongelma ei ole tarjontapuolella ei tarjonnan lisääminen voi sitä myöskään ratkaista. Tiedän ettei Vartiainen ole yksin väitteidensä kanssa ja huolestuttavaa onkin ettei ilmoituksia työmarkkinoiden oletetusta kireydestä tarvitse enää perustella millään muulla kuin kirjoittajan omilla fiiliksillä tai eri tahoilta kuulluilla äänillä. Tämä voi silitellä jonkun ideologisia preferenssejä, mutta vakavamielisempien ihmisten keskuudessa nämä ovat lääketieteellisesti ottaen ns. ”rektaalilähtöisiä argumentteja” ja niiden esittäjiin pitäisi suhtautua sen mukaisesti. Järkevämpää on katsoa varsinaista markkinadataa.


Pohjainflaatio jatkaa matalalla ja on itse asiassa jälleen laskevalla trendillä.

Työttömyysaste putosi alle 7% jo marraskuussa 2018.



torstai 9. tammikuuta 2020

Kotitalouksien velka lyö Suomen ennätyksiä


Kauppalehdessä LähiTapiolan yksityistalouden ekonomistin Hannu Nummiaron mukaan ”yllättävän monen suomalaisen talous nyrjähtää jo sadan euron tulojen laskusta”, mikä on surullinen muistutus 30 vuotta kestäneen uusliberaalin hyökkäyksen seurauksista. Kun palkat eivät nouse eikä inflaatio toisaalta syö pois velkaa, on tämä myös johtanut viime vuosina useampien ennätysten rikkoutumiseen kotitalouksien velkaantumisessa, mikä osaltaan lisää haavoittuvuutta ja esimerkiksi maksuhäiriömerkintöjä kirjattiin viime vuonna jo vajaalle 400000 henkilölle samalla kun kotitalouksien yleinen lainakanta suhteessa BKT:en on kerennyt nousemaan jo 65%:in. Kuten Kauppalehti itsekin muistuttaa ”kotitalouksien velkaantumisen on todettu heikentävän kansantalouden kestokykyä shokkien iskiessä”, mikä mahdollisesti avaisi tien syvälliseen pohdiskeluun nykyisen tien järkevyydestä ja siitä kuinka tähän on jouduttu. Joku saattaa jo arvata mihin tämä on matkalla: KL sen sijaan ilmoittaa, että jos olet menossa konkurssiin 100e tulonmuutoksen takia se on oma vikasi ja nyt olisi aika kehittää budjetointitaitoa sekä parantaa omaa markkina-arvoa sisäisen yrittäjyyden kautta. Koska oma sisäinen, ulkoinen tai edes komerossa kaapin päälläkään asuva yrittäjäni ei osaa näitä lauseita tulkata, joudun minä tyytymään vähemmän fantastisiin selityksiin.

Sekä julkinen että kotitalouksien velkaantumisaste oli aikaisemmin huomattavasti nykyistä alemmalla tasolla, mikä kuitenkin muuttui 1990-luvun laman ja sitä seuranneiden tarjontapuolen reformien myötä, joista olennaisin oli ansio- ja pääomatuloverotuksen erottaminen toisistaan. Koska reformi käytännössä tarkoitti huomattavaa leikkausta pääomatuloveroon ja sitä kautta tulonsiirtoa kaikkein rikkaimmille (pääomatulot ovat hyvin keskittyneitä yhteiskunnan yläpäähän) tarkoitti tämä tietenkin että resursseja oli vähemmän ohjattavaksi muita hyödyttäviin asioihin, mutta toisaalta myös leikkausta kokonaiskysyntään (rikkaat kuluttavat tuloistaan huomattavasti pienemmän osuuden kuin muut ryhmät). Talouden pyörittämiseksi täydellä kapasiteetilla on kysynnän kuitenkin pysyttävä riittävällä tasolla, mikä nostaa kysymyksen kuinka tämä saadaan aikaan varakkaiden ottaessa entistä suuremman palan tuloista. Vastaus on ollut velka.

Joku saattoi jo huomata, ettei tällä ole mitään tekemistä budjetointitaitojen tai sisäisen yrittäjyyden kanssa, vaan koska luodusta vauraudesta suurempi osa on päätetty kanavoida varakkaimpien kautta istumaan veroparatiiseihin, on jonkun (kotitalouksien tai valtion) paikattava tämä aukko kysynnässä velan kautta. Koska tämä on suoraan leivottu nykyjärjestelmän sisään, tarkoittaisi yksilön vastuun toteutuminen, että ylivelkaantuneet tai köyhyysrajalla kieppuvat kotitaloudet olisivat itse olleet tekemässä päätöksiä tarjontapuolen reformeista, mikä on kohtuullisen absurdi oletus. Mutta niinhän SDP:n ex-kansanedustaja Mikael Jungnerkin ilmoitti pari vuotta sitten leipäjonojen olevan valinnanvapautta – kun on karannut tarpeeksi kauas todellisuudesta, voi uskoa mitä vaan.


Kuten näkyy, kotitalouksien lainakanta prosenttina bruttokansantuotteesta on kasvanut 1980-luvun n. 25%:sta nykyiseen n. 65%:in. Samanlainen kehityskulku kuvaa myös kotitalouksien velkojen suhdetta käytettävissä oleviin tuloihin.