tiistai 24. elokuuta 2021

Pakkomielle valtionvelkaan estää rationaalisen ajattelun

Jos löytää huonon idean, löytää myös todennäköisesti talouskuriporukan kannattamasta sitä. Niinpä Ylellä kirjoitetaankin jotta ”Valtionvarainministeri Annika Saarikko (kesk.) on sanonut, että Euroopan unionissa tulisi palauttaa 60 prosentin velkasääntö” mihin valtionvarainministeriön budjettipäällikkö Sami Yläoutinen kommentoi ”Se ei ole realistista lyhyellä aikavälillä, mutta nyt on jo valtiovarainministerin suulla todettu, että vanhat mittaristot ovat edelleen päteviä”. EU:n velka- ja budjettisääntöjen (velan suhde BKT:een ei saa ylittää 60%, alijäämä ei saa alittaa 3%) ongelma on, että ne mittaavat kansantalouden toimivuuden näkökulmasta todella omituisia asioita. Kerrataanpa taas perusteita: jokaisessa kansantaloudessa on tietty tuotantokapasiteetti (kaikki tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ja valtion finanssipolitiikan olennaisin tehtävä on pitää tämä kapasiteetti niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, koska jokainen päivä sen alapuolella tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyn BKT:n muodossa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen. Kapasiteetin käyttöaste puolestaan pääasiassa määräytyy kysynnän perusteella ja kysyntä tulee karkeasti kolmelta vaihtoehtoiselta alueelta: 1) yksityiset kuluttajat 2) yksityinen yrityssektori 3) julkinen sektori. Jos kaksi ensimmäistä näistä on tukkeessa (kuten edelleen osittain on), niin talouskurittajien pitää pystyä vastaamaan mistä tarvittava kysyntä tuotantokapasiteetin pyöritykseen tulee, jos ei julkisen sektorin alijäämästä (ja siten velkaantumisesta). Tähän kysymykseen ei ikinä saa järkevää vastausta, koska sellaista ei ole. Joka tapauksessa EU:n taloussäännöillä on taipumus vaikeuttaa järkevää reagointia kysynnän ja tarjonnan muutoksiin ihan normaaleina aikoinakin.

 

Pitäisikö EU:ta sitten pyörittää ilman taloussääntöjä? Ei, vaan velka- ja budjettisäännöt tulisi korvata esim. (symmetrisellä) inflaatiosäännöllä, mikä tarkoittaisi kansantalouksien säätämistä varsinaisen kapasiteetin mukaan. Toisin sanoen symmetrinen inflaatiosääntö estää esim. yli-innokkaita populistihallituksia ylikuumentamasta talouksia (jotka sitten kuplien puhjetessa kaatuvat muiden niskaan) pakottamalla inflaation noustessa liiaksi hillitsemään kysyntää; toisaalta se samalla estää valtioita kampittamasta toisia EU-jäseniä tarkoituksellisella hintakilpailulla pohjalle (kuten Saksa teki vuosituhannen vaihteessa) laukaisemalla esim. automaattisia julkisia investointeja inflaation pudotessa tavoitteen alapuolelle (inflaatiotavoitteen optimaalinen kohta on sitten eri kysymys). Hyvänä puolena tässä reagointi tapahtuisi sen pohjalta niin kuin talous varsinaisesti toimii, vaikkakin velkasääntöjen pudottaminen saattaisi toisaalta vähentää talouskurikommentaattoreilta mahdollisuuksia juttujensa myymiseen esim. mediassa. Mutta eiköhän heillekin uutta työtä löytyisi – metsissä kuulemma riittää risusavottaa.


Harmonisoitu inflaatio suhteessa Euroalueen keskiarvoon 2000-2007. Kuten näkyy, Saksa pyörittää koko ajan keskiarvoa alempaa inflaatiota, kun taas periferiamaat ylikuumentavat talouksiaan; velka- tai alijäämäsäännöt eivät millään tavalla hillitse kumpaakaan kehitystä.

Harmonisoitu inflaatio absoluuttisina numeroina 2013-2020. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa inflaatio (ja siten siis kysyntä) on jatkuvasti tavoitteen alapuolella. Tässä tapauksessa velka- ja alijäämäsäännöt aktiivisesti ohjaavat irrationaaliseen toimintaan estämällä kasvattamasta kysyntää riittävästi, jotta kansantalouksien kapasiteetit voisivat palautua täyskäyttöön. Kun tekee huonoja sääntöjä, saa huonoja lopputuloksia.