sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Halpatyövoima

Kuten viime kerralla ohimennen mainitsin, niin koska talouspolitiikan ohjenuoraksi Suomessa on valittu tarjontapuolen talousopit, niin leikkaukset ja vastikkeellisuus tulevat todennäköisesti olemaan päivän sana työllisyyspolitiikassa hamaan tulevaisuuteen. Eduskunnan käsittelyssä oleva työttömyysturvan aktiivimalli tarjoaa kumpaakin: aktiivimallin mukaan työttömyysetuus maksettaisiin 65 työttömyysetuuden maksupäivältä 4,65 prosentilla alennettuna, jos henkilö ei ole 65 edeltävän työttömyysetuuden maksupäivän aikana osoittanut aktiivisuutta. Aktiivisuutta voi osoittaa olemalla työssä yhteen työssäoloehtoa kerryttävään kalenteriviikkoon vaadittava työaika tai ansaita yritystoiminnasta vastaava tulo tai olla viisi päivää työllistymistä edistävässä palvelussa mainitun 65 päivän aikana. [1] Eli jos haluaa saada työttömyysetuutta, on tehtävä sen eteen tehtävä töitä, eikä näillä töillä ole siis alun perinkään tarkoitus tulla toimeen. Koska työllistymistä edistävä palvelu on usein 9 euron päiväpalkalla tehtävää "kuntouttavaa työtoimintaa", tarkoittavat nämä seikat siis yhdessä kasvavia halpatyömarkkinoita.

Edellä esitetty ei ikävä kyllä ole myöskään pelkkä hypoteesi, sillä esimerkiksi työministeri Jari Lindström (sin) myönsi jo julkisesti, että halpatyömarkkinoita nimenomaan ollaan luomassa ja oppositiostakin ainakin myös Vihreiden Antero Vartian mielestä on vaarallista ajatella, että palkalla pitäisi tulla toimeen. [2] Työnantajien piirissä on jo pitkään tietenkin haaveiltu vastaavista muutoksista ja esim. Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta kokee "valtavasti viehätystä ja tarvetta siirtyä saksalaistyyppiseen malliin", jossa siis on pysyvästi luotu halpatyömarkkinat heikentämällä yleissitovuutta, tiukentamalla oikeutta työttömyysturvaan, leikkaamalla ansiosidonnaisen kestoa ja tasoa jne. Sitä, että halpatyömarkkinat Saksassa ovat osoittautuneet köyhyysloukuksi (ja todennäköisesti tekevät siis saman täällä), ei ilmeisesti normaalin sanahelinän ulkopuolella koeta ongelmalliseksi. [3]


Kaikki tämä on siis moraalisesti vähintäänkin kyseenalaista, mutta miltä näyttää taloudellinen puoli, johon yleensä jonkin sortin välttämättömyysargumenteilla vedotaan? Vastatakseen tähän on ensiksi otettava esille asia, jota mediassa käsitellään aivan liian harvoin, eli työn tuottavuuden kehitys, jonka suhde bruttokansantuotteeseen on siis kaksisuuntainen - BKT:n kasvu yleensä ruokkii tuottavuuden kasvua ja toisinpäin. Alla kuvio työn tuottavuuden kehityksestä Suomessa (kuvio on saman suuntainen käytännössä kaikissa länsimaissa):

Lähde [4]

Kuviosta voimme siis nähdä, että kiristyspolitiikan seurauksena myös tuottavuuden kasvu on jumiutunut epänormaalin mataliin lukuihin pitkäksi aikaa. Työn tuottavuuden kasvu määräytyy lähes kokonaan mekanisaatiosta, jota myös digitalisaatioksi nykyään kutsutaan. Näin esimerkiksi kun 1950- ja 1960-luvuilla maaseudulla siirryttiin traktoreihin, puimureihin ja muihin vastaaviin koneisiin, nousi työntuottavuus selkeästi, koska yksi henkilö pystyi nyt tekemään työt, johon aiemmin tarvittiin monia. Tämä tietenkin teki monista työttömiä, mutta se ei ollut ylitse pääsemätön ongelma, koska Suomen valtio (kuten kaikki länsimaat) pyöritti täystyöllisyyteen tähtäävää kysyntäpuolen talouspolitiikkaa, minkä seurauksena maaseudun työttömät saivat töitä tehtaista, rakennustyömailta, jne. 


Ensimmäinen pointti tässä on siis, että paljon puhuttuja työntappajarobotteja ei ainakaan empiirisestä aineistosta löydy, koska numerot puhuvat itse asiassa epänormaalin hitaasta mekanisaatiosta, mistä voimme päätellä, että työttömyyden syy ei ole ollut teknologinen kehitys, vaan tietoisesti harjoitettu politiikka. Tämä asettaa myös kyseenalaiseksi Etlan Malirannan ja muiden vastaavien tahojen väitökset siitä, että muutosta Saksan suuntaan pakottaa "teknologinen murros". Koska merkkejä teknologisesta murroksesta tai työntappajaroboteista ei ainakaan datasta löydy, niin voi epäillä löytyykö niitä mistään muualta kuin ideologisista fantasioista ja poliittisesti tarkoituksenmukaisesta retoriikasta. Tämä on toki uusliberaali normi - empiria joutaa roskiin abstraktien mallien ja ideologisen vakaumuksen tieltä. 


Toinen pointti liittyy varsinaisesti halpatyövoimaan. Halpatyömarkkinoiden ja laajan työvoimareservin ylläpitäminen (johon työntarjontaa lisäävät "reformit" tähtäävät) ehkäisevät tuottavuuden kasvua ja investointeja, koska työnantajilla on kannustin käyttää halpaan työvoimaan perustuvia työvoimaintensiivisiä metodeja mekanisaatioon investoimisen sijaan, mikä siis osaltaan jarruttaa BKT:n kasvua pitkällä tähtäimellä. Voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävä politiikka paitsi antaa siis työntekijöille paremmat mahdollisuudet neuvotella korkeammasta palkasta, niin se myös kannustaa työnantajia mekanisaatioon, koska tiukempien työmarkkinoiden olosuhteissa halpatyövoimareserviä on vähemmän käytettävissä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että tietyt matalan tuottavuuden työpaikat jäävät osittain täyttämättä (kuuluisat risusavotat, kivien lakaisut ja muut piikatyöt tai vaikkapa feissarit kadun kulmissa), mutta ainoastaan siksi, että niiden tekijöille tarjoutuu paremmat mahdollisuudet neuvotella itsensä paremmin maksaviin töihin, mikä on siis halpatyövoimamallin luoman köyhyysloukun vastakohta. Tämä ei myöskään ole pelkkä hypoteesi, sillä esim. Yhdysvalloissa työmarkkinoiden kiristyminen (työttömyysprosentti 4,1%) näyttäisi vieneen aikaisemmin aneemisen tuottavuuden kasvun vuoden kahdella viimeisellä neljänneksellä yli kolmeen prosenttiin, [5] kun taas päinvastaisesti esim. paikallisen sopimisen ja muiden työmarkkinoiden deregulaation positiivisista vaikutuksista ei edes IMF [6] (tai moni muukaan [7]) löydä reaalimaailmasta todistusaineistoa.


Työvoimareserviin liittyen voidaankin ottaa vielä esille yksi pointti, joka jäi tekemättä viime kertaisessa kirjoituksessa, eli että käytettävissä olevan työvoimareservin arvioinnissa ei tietenkään ole syytä jäädä ainoastaan varsinaiseen työttömyysprosenttiin, vaan mukaan tulee laskea myös alityöllistetyt ja piilotyöttömät. Tämän pohjalta tilanne näyttää seuraavalta:
Lähde [8]

Piilotyöttömillä tässä tarkoitetaan niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä ja olisivat käytettävissä kahden viikon kuluessa, mutta eivät ole viimeisen neljän viikon aikana etsineet työtä. Alityölliset puolestaan ovat niitä, jotka ovat esim. osa-aikaisia, mutta haluaisivat tehdä enemmän työtä. Kun nämä ryhmät lasketaan yhteen, saadaan käytettävissä olevaksi työvoimareserviksi 13% työikäisistä, mikä jälleen näyttäisi viittaavan siihen, että työntarjonnan lisäämisen pitäminen prioriteettien eturivissä ei näytä perustellulta ja että työttömyyttä voidaan huoletta painaa huomattavasti alemmaksi ilman erityistä huolta inflaatiosta. Tämä siis tietenkin sillä oletuksella, että käynnissä olevien toimien tarkoitus on todella vaikuttaa positiivisesti talouteen tai ihmisten elämään, eikä pyrkiä luomaan työssä käyvien köyhien luokkaa, johon putoamisella myös oikeissa töissä käyviä voidaan kätevästi pelotella pysymään ruodussa.




[1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3822805-syrjiva-ja-epatasa-arvoinen-tyottomien-keskusjarjesto-pitaa-aktiivimallia-leikkauksena
[2] https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/ministeri-lindstrom-ennustaa-suomeen-halpatyomarkkinoita-ja-myontaa-tyottomien-aktiivimallin-saattavan-tarvita-korjauksia/6695858#gs.MgHMGVc
[3] https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/saksassa-osa-saa-niin-pienta-palkkaa-etta-silla-ei-tule-toimeen-ja-suomessa-haikaillaan-samaa/?shared=1764374-dddd2b90-999
[4] https://www.stat.fi/til/ttut/2016/ttut_2016_2017-11-30_tie_001_fi.html
[5] http://cepr.net/blogs/beat-the-press/higher-wages-can-boost-productivity-but-wages-are-already-growing
[6] https://www.socialeurope.eu/labour-market-deregulation-productivity-imf-finds-no-link
[7] Esim. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2206526; https://academic.oup.com/ser/article-abstract/11/4/739/1690275?redirectedFrom=fulltext
[8] http://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2017/11/29/niin-syva-on-kuin-pitkakin/

maanantai 27. marraskuuta 2017

Vartiainen ja työttömyys

Juhana Vartiainen (kok) onnistui taannoin aiheuttamaan laajaa pahennusta Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa toteamalla, että Suomen työttömistä ainoastaan noin 40 000 pystyy oikeasti työllistymään. [1] Sittemmin hän on myös jo kerennyt sydämistymään jutun aiheuttamista reaktioista, [2] moittinut HS:n otsikointia ja kirjoittanut blogissaan selvennyksen näkemyksistään [3]. Otsikoinnin tasosta en tiedä, mutta koska olennaista asiassa on tietenkin Vartiaisen näkemysten sisältö, niin vilkaistaanpa niitä.

Kuten Vartiainen blogissaan selittää, niin tuo 40 000 työttömän mahdollisuus työllistymiseen perustuu tämän hetkisen kausitasoittetuun työttömyysprosentin (8,7 %) ja arvioidun rakenteellisen työttömyysasteen (OECD:n mukaan 7,4 %) erotukseen. Rakenteellinen työttömyysaste (englanninkielinen lyhenne NAIRU) tarkoittaa sitä työttömyysprosenttia, jonka alle tietyssä yhteiskunnassa ei oletetusti voida mennä ilman, että se kiihdyttää inflaatiota. Tämä puolestaan johtuu siitä, että työllisyyden laskiessa työntekijöiden mahdollisuudet vaatia enemmän palkkaa kasvavat, mikä puolestaan alkaa siirtyä kuluttajahintoihin ja molemmat seikat yhdessä siis johtavat inflaatiospiraaliin kun työntekijät vaativat kierroksittain suurempia palkkoja, mihin työnantajat taas vastaavat kohottamalla hintoja.

Näin siis ainakin teoriassa. Ongelma NAIRUn kanssa on, että sen arvioimiseen ei ole luotettavia metodeja ja arvioilla on yleensä suuri taipumus mennä yläkanttiin - esimerkiksi sekä Ruotsi että Saksa ovat alittaneet omat NAIRUnsa, mutta niiden inflaatio ei ole edes Euroopan Keskuspankin määrittämässä 2 %:n tavoitteessa. [4] NAIRUun liittyviä inflaatiospiraaleja ei ole itse asiassa juuri nähty sitten 1980-luvun puolivälin, mikä onkin Vartiaisen ja hänen uusliberaalien hengenheimolaistensa mahdollisesti suurin ongelma - heidän teesiensä perusta pohjaa 1970-lukuun, mutta silloin teollisuusmaissa voimassa ollut työvoimapoliittinen konfiguraatio on jo ajat sitten käännetty käytännössä päälaelleen. NAIRUn kuvaaman 1970-luvun inflaatiogeneraattorin ja nykypäivän erot voi summata seuraavalla kaaviolla:

Tilanne 1970-luvulla:
Tilanne nykyään:
Korkea inflaatio
Sekulaari inflaation puute
Työvoiman osuus BKT:sta korkea
Pääoman osuus BKT:sta korkea
Yritysten voitot matalalla
Reaalipalkkojen kasvu matalalla
Ammattiliitot vahvoja
Ammattiliitot heikkoja
Matala epätasa-arvoisuus
Kasvava epätasa-arvoisuus
Kansalliset markkinat
Globaalit markkinat
Finanssitalous heikko
Finanssitalous vahva
Keskuspankit heikkoja
Keskuspankit vahvoja
Parlamentit vahvoja
Parlamentit heikkoja

 Lähde [5]

1970-luvulla työvoiman vaikutusvalta sekä työmarkkinoilla että politiikassa oli siis suhteellisesti vahvempi kuin koskaan ja se pystyi tehokkaasti vaatimaan oikeuksiaan, Kapitalistisessa järjestelmässä tämä on kuitenkin aina ongelma, koska yritysten täytyy jollain tavalla tehdä voittoa tai muuten ne menevät konkurssiin, minkä seurauksena palkankorotuksiin vastattiin hintojen nostoilla, mikä siis johti inflaatiospiraaliin. Uusliberaalien muutosten myötä 1980- ja 1990-luvuilla tämä konfiguraatio on kuitenkin hyvässä tai pahassa suurelta osin romutettu (mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin, siirtämällä keskuspankit pois parlamentaarisesta kontrollista, jne.), minkä perusteella voi todeta, että Vartiainen ja kumppanit todennäköisesti arvioivat NAIRUN yläkanttiin, koska työvoima on jo onnistuttu varsin tehokkaasti kesyttämään, mikä puolestaan näkyy esimerkiksi lakkojen määrän romahtamisessa [6] ja toisaalta EKP:n kyvyttömyytenä saada inflaatiota edes haluamaansa 2 %:in. Vartiaiselle sanoisin siis, että edelleen on olennaisempaa keskittyä tuotantokuilun sulkemiseen (kysynnän stimuloimiseen) kuin työvoimareservin kasvattamiseen, mutta koska Vartiainen uskoo sellaisiinkin konsepteihin kuin rikardolainen ekvivalenssi [7] (jota on empiirisestä maailmasta etsitty kissojen ja koirien kanssa - tuloksetta), niin tuskinpa häntä erityisesti kiinnostaisi.

Mutta työvoimareservin kautta voimmekin palata HS:n haastatteluun, jossa Vartiainen toteaa työvoimapulan olevan jo ongelma ja että hän on saanut asian tiimoilta useita soittoja työnantajilta ympäri Suomea. Ehkä on, ehkä ei, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä rationaalisen päätöksenteonkannalta, sillä (mahdollisen) työvoimapulan näemme numeroista, emme kuuntelemalla anekdootteja naapurin Kakelta. Todellisen työvoimapulan tilanteessa työnantajat luonnollisesti pyrkivät tarjoamaan korkeampia palkkoja houkutellakseen työvoimaa kilpailijoiltaan, koska tämä antaa absoluuttisen edun - esimerkiksi jos kaupungissa on pulaa remonttimiehistä, niin yritys A saa absoluuttisen edun houkuttelemalla remonttimiehiä yritykseltä B, koska sen jälkeen yritys A pystyy toteuttamaan siltä tilatut remontit toisin kuin yritys B. Jos tätä ei tapahdu se voi johtua kahdesta syystä: a) kyseiset yrittäjät eivät ymmärrä markkinataloudesta mitään ja mahdollisesti siten korvautuvat pätevämmillä kilpailijoilla mennessään konkurssiin b) oikeaa työvoimapulaa ei ole ja asiasta valitetaan muista syistä. Joka tapauksessa ansiotasoindeksistä voimme siis tarkistaa, onko Suomessa hurja palkkakilpailu käynnissä:
Lähde [8]

Kuten näkyy, palkkojen korotussuunta on ollut alaspäin, ei ylös, mikä näyttäisi viittaavan siihen, ettei Vartiaisella ole ainakaan mitään empiiristä pohjaa toteamukselleen. Tähän voi tietenkin todeta, että tilastot näyttävät aina viiveellä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja että kuvio loppuu tämän vuoden syyskuuhun, mutta minä voin nojata vain siihen mitä saatavilla oleva data minulle kertoo, en puhelinsoittoihin yrittäjäystäviltäni tai ideologisiin fantasioihin.

Lopuksi Vartiainen toteaa, että "iso elefantti huoneessa" on se, mitä sosiaaliturvan uudistus merkitsee työttömyysturvan kannalta. Valtioneuvoston kanslia on asettanut 28.9.2017 Perusturvan ja toimeliaisuuden kokonaisuudistushankkeen, [9] ja vaikka sitä ei ainakaan vielä kerrota suoraan, kuinka sosiaaliturvaa on tarkoitus uudistaa, niin todennäköisesti tällä tarkoitetaan Vartiaisenkin peräänkuuluttamia työvoimareservin kasvattamiseen pyrkiviä toimia, eli leikkauksia ja mahdollista vastikkeellisuutta. Itse ansiosidonnainen työttömyysturvahan kerettiin jo lyhentää 400 päivään ja koska työttömyys todennäköisesti vähenee ensi vuonna talouskasvun myötä, niin tämäkin "uudistus" todennäköisesti julistetaan onnistuneeksi riippumatta sen todellisista meriiteistä. Näitä todellisia meriittejä on tietenkin mahdoton tietää etukäteen, mutta koska ruotsalaiset kerkesivät jo vuosina 2001-2002 tehdä samansuuntaisen reformin (työttömyyskorvauksen tasoa alennettiin 20 viikon jälkeen), voimme seurata sen vaikutuksia vertaamalla työttömyyden kehitystä reformittomaan Suomeen:
Lähde [10]
























Kuten näkyy, Ruotsin työttömyys jatkoi kasvuaan vielä yli kaksi vuotta reformin jälkeen ja on sen jälkeen seurannut varsin yksi yhteen Suomen kehitystä aina vuoteen 2013 saakka. Jos nykyisen eron syyksi haluaa hakea Ruotsin työttömyysturvareformia tai enemmän paikalliseen sopimiseen nojaavaa työmarkkinajärjestelmää, joutuu tekemään kohtuullisesti mentaalista akrobatiaa selittääkseen miksi näiden seikkojen vaikutus näyttää aktivoituvan varsin selektiivisesti, erityisesti koska käyrien eroaminen vuoden 2013 kohdalla sattumalta korreloi myös Ruotsin siirtymisellä elvyttävämpään talouspolitiikkaan samalla kun Suomi on jatkanut kiristystä (puhuin tästä lyhyesti viime kuussa). Tämän toteaminen on kuitenkin poliittisesti epäkorrektia kerettiläisyyttä kunniallisissa keskustelukerhoissa, minkä seurauksena poliittinen diskurssi on degeneroitunut tasolle, jossa kaikki jotka eivät hyväksy uusliberaalin tarjonta-puolen talousopin olettamuksia Jumalan totuuksina lynkataan julkisesti törsäävinä hyysäreinä. Ei ihme, että Vartiainenkin kauhistui THL:n raportista, jossa kehdattiin epäillä hänen käsitystään, että työttömien äitien lisääminen työmarkkinoille oikeasti alentaakin työttömyyttä.




[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005454334.html
[2] https://yle.fi/uutiset/3-9944811
[3] https://juhanavartiainen.fi/2017/tyovoimavirrat-ja-rakenteellinen-tyottomyys/
[5] http://www.readcube.com/articles/10.1007/s10272-016-0629-4?author_access_token=6WZAX6MYuq8klP_knSHpQve4RwlQNchNByi7wbcMAY6OtT4TeY_DX0VnADkr76rVJ_jZJzNq1JWkm1hNcbEa5zupZoPmmbOJARbNg1MlYrLrMxG0hycztfrYLf1cC0xk-lIB_TQOa7xOFiogDvuklQ%3D%3D
[6] http://www.tilastokeskus.fi/til/tta/2016/tta_2016_2017-04-28_tau_002_fi.html
[7] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[8] http://www.stat.fi/til/ati/2017/03/ati_2017_03_2017-10-12_tie_001_fi.html
[9] http://vnk.fi/documents/10616/3934867/Perusturvan-ja-toimeliaisuuden-kokonaisuudistus.pdf
[10] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

tiistai 24. lokakuuta 2017

Kiky

Odotettua paremmat näkymät taloudessa tälle sekä ensi vuodelle ovat luonnollisesti herättäneet keskustelun siitä, kelle ansio tapahtuneesta kuuluu. Oppositiossa SDP ja Vihreät ovat viimein hypänneet Vasemmistoliiton kelkkaan vastustamaan kikyä ja sieltä todetaankin, että kasvun vahvistuminen pohjaa pääasiassa maailmantalouden vahvistuneeseen suhdanteeseen. Hallitus luonnollisesti ilmoittaa, että kaiken takana on hallituksen politiikka ja kiky, todeten esimerkiksi eurooppa-, kulttuuri-, ja urheiluministeri Terhon (sin.) suulla: "Usein on nostettu esille, että nyt saatu talouskasvu on vain kansainvälistä suhdannemuutosta. On omituista, että kuinka pitkällä viiveellä muutos siirtyi Suomeen." [1] Onko? Pelastiko kiky Suomen vai ovatko aikaisempien vuosien vaikeudet johtuneet jostain muusta kuin liian kalliista työvoimasta?

Kilpailukykysopimuksen pointtihan on, että Suomessa tuotannon kustannukset ovat oletetusti liian korkeat verrattuna kilpailijamaihin, joten kustannuksia päätettiin alentaa leikkaamalla työvoiman hintaa, eli sitä mitä työnantaja joutuu työntekijästä maksamaan palkan ja muiden maksujen kautta. Esimerkkeinä olennaisista kilpailijamaista mainitaan usein Ruotsi ja Saksa (joilla siis on mennyt Suomea paremmin), joten käytetäänpä niitä vertailussa. Alla olevassa kuviossa näkyy työvoiman yksikkökustannusten kehitys vuodesta 2010 eteenpäin. Onko Suomen kehitys eriytynyt Ruotsista ja Saksasta?
Lähde [2]

Vastaus on ei. Punaisen viivan päällä näkyvät siis Ruotsi, Suomi ja Saksa vierekkäin, eli työvoiman yksikkökustannusten kehitykset ovat olleet maissa käytännössä samat (erot ovat prosentin kymmenyksissä). Koska työvoiman hinnan nousu ei siis ole voinut olla ongelma, ei sen lasku todennäköisesti myöskään ole ratkaisu. Kikyn vaikutusten kyseenalaisuuteen näyttäisi myös viittaavan se, että viime vuoden 1,9 %:n talouskasvu Suomessa (siis aikana ennen kikyn voimaantuloa) on samoissa lukemissa kuin vuodelle 2018 ennustettu kasvu. [3] Samaan tulokseen siis näytettäisiin pääsevän sekä kikyllä että ilman sitä, mutta tästä huolimatta siis esimerkiksi sosiaaliturvan maksuosuuksia siirretään työnantajilta työntekijöille kikyn mukaisesti vielä vuosia ja perusteena on nimenomaan kilpailukyvyn parantaminen.

Jos vastauksia Suomen talouden vaikeuksiin 2012-2015 alkaisi siis etsimään jostain muualta kuin liian kalliista työvoimasta, niin mistä niitä mahdollisesti löytyisi? Ensimmäisen paikan ei pitäisi aiheuttaa suurta pään raavintaa: kun joukko valtioita, jotka pääasiassa käyvät kauppaa keskenään (esim. EU) alkaa rajusti leikata kulutustaan yhtä aikaa (kuten tehtiin vuodesta 2010 eteenpäin), niin jokainen edes vielä puoliksi järjissään oleva ymmärtää, että tämä tulee aiheuttamaan talousvaikeuksia johtuen yhtäaikaisesta kysynnän laskusta. Siinä missä yksi valtio mahdollisesti voisi leikata itsensä kasvuun viennin kautta, niin kaikkien on tätä mahdotonta tehdä, koska jonkun täytyisi pystyä ostamaankin niitä vientituotteita. Kysynnän yleisellä heikkenemisellä Euroopassa ei siis ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan tai kikyn tarpeellisuuden kanssa.

Euroopan Keskuspankin korkojen lasku vuodesta 2012 eteenpäin (päätyen nollakorkoon 2016) yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa pysäytti pahimman leikkauspolitiikasta aiheutuneen syöksykierteen ja euroalue pääsi suurimmasta kurimuksesta vuoden 2013 aikana siirtyen taas nollan paremmalle puolelle kasvuluvuissa. Tämä näkyy myös Suomen kohdalla:
Lähde [4]


























Kuten näkyy, käyrä lähtee jälleen kasvuun 2013, mutta tyssää myös nopeasti. Miksi? Yksi olennainen syy on 2014 alkanut Krimin kriisi ja sen jälkiseuraukset, jotka ovat tietenkin vaikuttaneet koko Euroopan kaupankäyntiin Venäjän kanssa, mutta erityisesti Suomen. Tämä on johtunut Suomen perinteisesti suuremmasta suhteellisesta volyymistä Venäjän kaupassa ja siinä missä Venäjälle viennin osuus Suomen kokonaisviennistä putosi vuoden 2013 9,43%:sta vuoden 2016 5,64%:iin, niin esimerkiksi Saksassa vastaavat luvut olivat 3,36% ja 1,76% sekä Ruotsissa 2,11% ja 1,19%. [5] Menetettyjen prosenttiyksikköjen määrä on siis Suomessa huomattavasti suurempi kuin Saksassa tai Ruotsissa, mikä on vaikuttanut nousun heikkouteen täällä. Jälleen, tällä ei ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan kanssa.

Edellä mainitut seikat puhuvat tietenkin sen puolesta, että suhdannetarina on uskottavampi kuin kiky-tarina. Kuitenkin myös kotimaisella politiikalla on merkitystä (jonka kyseenalaiseen päätöksentekoon hallituksessa tällä tai edellisellä kaudella kaikki eduskuntapuolueet ovat siis ehtineet osallistua), kuten voimme nähdä seuraavasta kuviosta:
Lähde [6]























Kyseessä on siis vertailu Suomen ja Ruotsin julkisen sektorin rakenteellisesta tasapainosta, josta on poistettu suhdanteiden aiheuttama vaihtelu. Näin nähdään tietoisesti harjoitetun politiikan kiristävyys/elvyttävyys ja käyrän lasku tarkoittaa siis elvyttävyyttä, nousu puolestaan kiristävyyttä. Kuten näkyy, Ruotsi on vuoden 2013 jälkeen (jo porvarihallituksen alla siis) siirtynyt taas selkeästi elvyttävään suuntaan, kun taas Suomi on tehnyt päinvastoin, mikä näkyy myös kasvuluissa; Suomen nolla ja miinusmerkkiset numerot 2013-2015 olivat Ruotsissa 1,2%, 2,7%, ja 4,1%. [7]

Tämän toteaminen on tietenkin nykyilmapiirissä kerettiläisyyttä ja mielenkiintoisesti Suomen mediasta ei löydy halaistua sanaa esimerkiksi siitä, että ongelmamaana pidetty Portugali ei olekaan päätynyt konkurssiin vuonna 2015 valitun vasemmistohallituksen johdolla. Hallitus korotti minimipalkkaa, poisti kriisin aikana tehdyt korotukset regressiivisiin veroihin, palautti julkisen sektorin työntekijöiden palkat ja eläkkeet ennalleen ja nosti köyhimpien sosiaaliturvaa - kaikki toimia, joiden kiristyksen kannattajien mukaan olisi tullut johtaa katastrofiin. Kuten alkaa olla jo tavallista, mainitut ennustajat olivat jälleen täysin väärässä ja Portugalin BKT:n ennustetaan kasvavan tänä vuonna 2,5%, budjetin alijäämä on leikkautunut yli puolet aiemmasta (pienimmilleen 40 vuoteen) ja yritysten investointi kasvanut 13%. [8] Mahdollisesti Portugalin tapahtumat eivät suomalaisia kiinnosta ja siitä syystä asiasta ei ole kirjoitettu, mutta mainittakoon vielä että Helsingin Sanomat uutisoi pari viikkoa sitten jälleen kerran hieman kyseenalaisesti näiden asioiden tiimoilta kirjoittaessaan, että EKP:n johtaja Mario Draghi on monta kertaa toistanut rakenteellisten uudistusten tärkeyttä vastauksena euro-alueen ongelmiin. [9] Niin onkin, mutta hän on myös useaan kertaan toivonut Euroopan valtioilta fiskaalista elvytystä EKP:n toteuttaman rahapoliittisen elvytyksen avuksi [10]; tätä HS ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi mainita. Koska HS on aikaisemminkin uutisoinut elvytykseen liittyvistä asioista vähintäänkin erikoisesti (sivusin asiaa kesällä), niin skeptisempi henkilö voisi alkaa epäillä, että maamme suurimmalla sanomalehdellä on mahdollisesti tarkoituksenmukainen linjaus asiasta.

No, oli tai ei, niin kilpailukykysopimuksen vaikutus talouden nousun moottorina ainakin näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta kaiken edellä esitetyn valossa, mutta toisaalta kiky kyllä kuvastaa hyvin lähes koko EU:n alueella vallitsevaa hyvin saksalaista ajattelua siitä, kuinka taantumasta päästään yli - viennillä. Tältä pohjalta ajateltuna, kunhan on vain riittävästi kilpailua, hinnat kohdallaan ja laatu kunnossa, niin vienti alkaa vetää ja talous korjautuu. Ongelmana tässä ajattelussa on tietenkin jo edellä mainittu seikka, että jollain pitäisi sitten olla vielä rahaa niiden tuotteiden ostamiseenkin ja siinä missä senkin kokoinen valtio, kuin Saksa voi vielä mahdollisesti pyörittää vientiylijäämää koko muuta maailmaa vastaan, niin saman reseptin tarjoaminen koko EU:n mittakaavassa on erittäin kyseenalaista johtuen EU:n suuresta koosta; loppu maailmassa ei yksinkertaisesti ole kysyntää riittävästi tätä projektia varten. Näin erityisesti siksi, että Kiina mahdollisesti on aikeissa supistaa omaa elvytyspolitiikkaansa [11] ja samalla Yhdysvalloissa ollaan huolissaan kauppavajeesta, molemmat siis seikkoja, jotka voivat heikentää kansainvälistä kysyntää entisestään. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää tulevaisuutta EU-projektille, mutta toisaalta tuskin myöskään pysäyttää markkinakultistien periaatteilla tehtyjä linjauksia, sillä ei niitä ole rationaalisuuden tai empiirisen datan valossa ole tehty alun perinkään.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-9842046
[2] https://data.oecd.org/lprdty/unit-labour-costs.htm
[3] https://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3
[5] https://wits.worldbank.org/Default.aspx?lang=en
[6] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf
[7] https://www.focus-economics.com/countries/sweden
[8] https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/aug/24/austerity-lie-deep-cuts-economy-portugal-socialist; https://www.focus-economics.com/countries/portugal
[9] https://www.hs.fi/talous/art-2000005406642.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=6&utm_source=tf-other&share=280f4cb5cd58636346f62ac799e5636d
[10] Esim. http://www.publicfinanceinternational.org/news/2016/11/draghi-calls-european-governments-use-fiscal-policy-boost-growth
[11] https://www.ft.com/content/dc9a3608-fe3b-11e6-96f8-3700c5664d30?mhq5j=e5

torstai 28. syyskuuta 2017

Miksi (melkein) kaikkien pitää kiristää vyötä

Valtiovarainministeri Orpo ilmoittaa, että talouskasvusta huolimatta ns. jakovaraa ei ole, eli kasvua käytetään velan lyhentämiseen,[1] ei esimerkiksi kasvun vakauttamiseen investointien tai tulonsiirtojen kautta. Pääministeri Sipiläkin myöntää jo, että harjoitettu politiikka kepittää vähävaraisempia ja hyödyttää parempi tuloisia,[2] minkä myös Eduskunnan oma tietopalvelu vahvistaa. [3] Pääministeri toteaa tämän johtuvan siitä, että pienituloisethan ne niitä valtion etuuksia saavat, vaikka todellisuudessa veronalaisista sosiaalietuisuuksista 10 % menee rikkaimmalle kymmenykselle, kun taas köyhin kymmenys saa vain 9,4 %. [4] Jakovaraa on siis ollut, mutta ainoastaan ylöspäin. Samaan aikaan Nordean pääkonttori pakenee Ruotsista Suomeen välttääkseen Ruotsiin kaavaillut korkeammat vakaus- ja talletussuojamaksut. [5] Miten viimeksi mainittu seikka liittyy tässä mihinkään?

Tätä ymmärtääkseen on ensin ymmärrettävä, mistä talouskurimus ja koko järjestelmän sakannut talouskriisi ovat lähtöisin. Tästä on olemassa kaksi eri tarinaa. Toinen kertoo siitä, kuinka Euroopan julkiset sektorit piehtaroivat velkaisissa kulutusorgioissa ennen kriisiä ja tästä syystä nyt sekä kansalaisten että valtioiden on kiristettävä vyötä. Toinen on se, mitä oikeasti tapahtui. Kulutusorgiateorian todistaminen vääräksi on itse asiassa äärimmäisen helppoa ja otetaan nyt ensiksi esille ihan vain Suomen valtionvelan kehitys (samantyyppinen kuvio löytyy koko euroalueelta ja suurimmasta osasta sen valtioita) [6]:

Lähde[7] 
Kuten näkyy, velkaa maksettiin tuntuvasti pois kriisiä edeltäneinä vuosina, joten sillä tai sen oletetusti rahoittamalla julkisen sektorin törsäyksellä ei voi olla mitään tekemistä kriisin ja sen puhkeamisen kanssa, koska se kääntäisi kausaliteetin päälaelleen. Todellisuudessa velka alkoi siis kasvaa kriisin seurauksena, ei sitä ennen ja kyseessä on (edelleen) ensin yksityisen sektorin pankkikriisi ja vasta sitten velkakriisi.

Se mitä sitten oikeasti tapahtui on monimutkainen prosessi ja vaikea tiivistää pieneen tilaan, mutta kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia. Sittemmin presidentti Obaman hallinto tietenkin pelasti ja pääomitti vaikeuksissa olevia pankkeja useammalla triljoonalla dollarilla veronmaksajan rahaa, estäen koko pankkisektorin sortumisen ja todennäköisesti vielä pahemman laman. Huomion arvoista tässä on se, että julkisen sektorin kulutuksella, velan otolla tai valtiolla yleensäkään ei ollut mitään tekemistä kriisin alkamisen ja kehittymisen kanssa (muuta kuin löysäämällä pankkien sääntelyä siis) ja valtio kutsuttiin paikalle vasta kun oli aika etsiä joku joka maksaa.

Kriisin saapuessa Eurooppaan osassa maita tapahtui käytännössä täsmälleen samoin kuin Yhdysvalloissa, eli pankkien kyseenalaiset päätökset velkamarkkinoilla siirrettiin yksinkertaisesti suoraan veronmaksajien kirjoihin koko pankkisektorin romahduksen estämiseksi. Seuraukset voi nähdä esimerkiksi Irlannin velkasuhteen muuttumisessa vuoden 2007 12 %:sta vuoden 2012 119 %:in [8] - kaikkien yllätykseksi yksityisen velan muuttaminen valtion velaksi lisää valtion velkaa. Olennaisempaa kun mitä tapahtui periferian maissa, oli kuitenkin mitä tapahtui EU:n suurissa maissa. Vuonna 2008 Ranskan kolmen suurimman pankin koko oli 316 % suhteessa Ranskan valtion bruttokansantuotteeseen, Saksassa kahden suurimman pankin vastaava luku 114 %, Britanniassa neljän suurimman pankin 394 % ja Italiassa kolmen suurimman 115 %. Näiden valtioiden pankkisektorit olivat yksinkertaisesti liian suuria niiden pelastettavaksi yksinään, joten koska pankit kuitenkin erinäisistä syistä haluttiin pelastaa tapahtuipa muuten sitten mitä tahansa, oli talkoisiin kutsuttava muitakin veronmaksajia. Tämän seurauksena on esimerkiksi Kreikan ns. apupakettien kautta kierrätetty veronmaksajien rahaa pari sataa miljardia yksityiselle sektorille (vain 5 % rahoista on mennyt Kreikan valtion budjettiin)[9] ja se on myös olennainen syy siihen miksi Saksan hallitus (yhdessä maailman Petteri Orpojen kanssa) pitää velan maksua kriisin aiheuttaneille pankeille tärkeämpänä kuin mitään muuta asiaa maailmassa.

Eli siinä missä Yhdysvalloissa pankit olivat liian suuria kaatuakseen (too big to fail) Euroopassa ne olivat pitkälti liian suuria pelastettavaksi (too big to bail) ja edelleen vaikeuksissa, kuten viime vuoden Deutsche Bankin ongelmista ja tämän kesän Italian kahden pankin bailoutista näkyy. Olennaista tässä on jälleen, että kriisin aiheuttamisessa ei valtioilla tai julkisella sektorilla ollut juuri osaa tai arpaa, vaan se kasvoi suoraan yksityisten, ylisuurien ja tiukasti toisiinsa kietoutuneiden pankkien toiminnasta. Tähän liittyen voidaankin tarkastella seuraavaa kuviota:
Lähde[10]

Kuvio kertoo siis muutamien Euroopan valtion velkakirjojen korkojen kehityksestä, eli siitä kuinka paljon pankki saa korkoa tietyn valtion ottaessa siltä velkaa ja markkinaolosuhteissa tuotto (eli korko) on tietenkin oletetusti sitä suurempi, mitä suurempi riski on kyseessä (eli kuinka suuri on todennäköisyys, että kyseinen valtio pystyy tai ei pysty maksamaan velan takaisin). Kuvion vasemmasta laidasta voimme nähdä, että vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian velkakirjojen korot olivat selkeästi suurempia kuin matalimmat korot (Saksan velkakirjat), koska niissä arvioitiin olevan enemmän riskiä. Kun euroa alettiin suunnitella, alkoivat korot yhdenmukaistua ja sen käyttöönoton jälkeen ne muuttuvat lähes kokonaan yhdenmukaisiksi. Miksi? Tässä on jälleen kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on, että lainoittajat (eli pankit) alkoivat yhtäkkiä kuvitella, että Kreikka ja kumppanit olivat euron myötä muuttuneet maagisesti Saksaksi ja arvioivat velkakirjojen riskin tällä perusteella. Tämä selitys vaatii tietenkin samalla olettamaan, että pankkiirit tulivat yhtaikaa hulluiksi. Toisen selityksen mukaan kukaan ei kuvitellut Kreikan muuttuneen Saksaksi, vaan pankit ostivat periferian velkakirjoja valtavia määriä siitä huolimatta, että korko ei kuvastanut todellista riskiä. Tästä seuraa jälleen kysymys miksi? No, mitä enemmän pankit ostivat velkakirjoja, sitä suuremmaksi ne kasvoivat ja mitä suuremmaksi ne kasvoivat, sitä todennäköisempää oli, että jos jotain menisi vikaan ne arvioitaisiin systeemisesti tärkeiksi, eli niiden ei annettaisi kaatua, vaikka mitä tapahtuisi ja veronmaksajat kutsuttaisiin pelastajiksi. Tämä on tietenkin täsmälleen mitä tapahtui - jos tietää, että laskun tulee loppujen lopuksi maksamaan joku muu, niin sillä ei ole juuri merkitystä onko riski oikeassa suhteessa tuottoon, vaan riski kannattaa ottaa aina. Näin on siis onnistuttu myös luomaan systeemi, jossa pankit voivat maailman tappiin saakka kiristää veronmaksajaa maksamaan niiden laskut.

Mitä tällä on sitten tekemistä Suomen hallituksen ja Nordean kanssa? No, jakovaraa on kyllä ainakin ollut. Sitä on ollut Euroopan tasolla jo triljoonien eurojen edestä ja Suomenkin tasolla miljardien edestä (pelkästään Kreikan kautta suomalaiset ovat rahoittaneet pankkeja ja muita yksityisiä toimijoita n. 4,5 miljardin edestä). [12] Financial Stability Board puolestaan laittaa Nordean systeemisesti tärkeiden pankkien kategoriaan [12] ja suuremmat vakaus- ja talletussuojamaksut Ruotsissa tarkoittavat siis, että jos Nordea joutuu ongelmiin, niin lasku veronmaksajalle on hieman pienempi. Onneksi tätä ongelmaa ei Suomessa ole ja pääkonttori on tervetullut. Mainittakoon vielä loppuun, että tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa ja jos markkinataloudessa tekee huonoja sijoituksia (esimerkiksi antaa rahaa tahoille, jotka eivät pysty sitä maksamaan takaisin), niin kustannukset ja vastuu kuuluvat ainoastaan huonon sijoituksen tekijälle itselleen. Riskien sosialisointi ja voittojen yksityistäminen puolestaan ovat arkipäivää sosialismia rikkaille -järjestelmässä.



[1] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005317786.html
[2] https://yle.fi/uutiset/3-9831659
[3] [1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3772264-eduskunnan-tietopalvelu-vasemmistoliitolle-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja
[4] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3777659-anna-kontula-oikaisi-paaministeria-sosiaalietuuksia-enemman-rikkaille-kuin-koyhille
[5] https://yle.fi/uutiset/3-9818329
[6] https://tradingeconomics.com/euro-area/government-debt-to-gdp
[7] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Valtionvelka/Valtionvelka_ja_BKT
[8] https://tradingeconomics.com/ireland/government-debt-to-gdp
[9] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000001174959.html
[10] https://aneconomicsense.org/2011/12/12/the-eurozone-crisis-the-much-praised-convergence-as-a-cause/
[11] https://www.aamulehti.fi/raha/kreikalle-maksettujen-lainojen-osuus-45-miljardia-nain-suomi-on-tienannut-23640644/
[12] http://www.fsb.org/wp-content/uploads/r_111104bb.pdf?page_moved=1

maanantai 14. elokuuta 2017

Elvytyksestä

Koska Ylelläkin on ilmeisesti jo siirrytty käsittelemään kiristävän talouspolitiikan kannattajien argumentteja kuin ne olisivat kiistämättömiä totuuksia, lienee syytä vielä oikoa muutamia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja asian tiimoilta. Ylen talouden ja politiikan toimittaja Minna Pantzar aloittaa analyysinsä Suomen taloudellisesta tilanteesta ja velanotosta toteamalla "mutta miten niin tiukkaa talouspolitiikkaa jatketaan? Eihän se mitään tiukkaa ole ollut. Taloutta on elvytetty velalla jo vuosikaudet. Taantumassa se oli paikallaan, mutta talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt väkevästä talouskasvusta huolimatta lisävelanotto jatkuu." [1] Puretaanpa tätä omituisten oletusten sekasotkua.

Kuten viime kerralla kirjoitin ja tilastoista helposti näkee, niin kiristävän talouspolitiikan empiiriset tulokset ovat varsin huonoja. Kiristystä kannattavien ekonomistien vastaus tähän on, että kiristys toimii kyllä huonosti nyt, mutta joskus vuosikymmenien päästä se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Koska tämä kuulostaa normaalin ihmisen korvaan hullulta, on kiristystä kannattavien maallikoiden keksittävä jotain muuta ja yksi tapa väistää kiristyspolitiikan huonot empiiriset tulokset on todeta, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole harjoitettukaan, vaan itse asiassa päinvastoin taloutta on elvytetty velalla. No, onko elvytetty vai kiristetty? Tämä on itse asiassa kyllä mahdollista selvittää. Fiskaalinen elvytys tarkoittaa teknisesti tietenkin väliaikaista verojen alentamista, valtion suorien menojen kasvattamista (esim. infrastruktuuriin) tai molempia. Määritelmä on muuten osuva, mutta koska valtion tuloihin ja menoihin vaikuttavat myös vahvasti yleiset suhdannevaihtelut maailmalla, saadaan tietoisen talouspolitiikan luonne (kiristävää vai elvyttävää) selville poistamalla datasta suhdanteiden vaikutus. Tämän seurauksena harjoitettu talouspolitiikka näyttää Suomessa tältä:













Lähde [2]



Kuten kuviosta näkyy, niin julkisen talouden rakenteellinen tasapaino heikkeni 2008-2010, mikä on siis seurausta Vanhasen II hallituksen elvytyspolitiikasta. Tämän jälkeen suunta muuttuu, eli tietoinen talouspolitiikka muuttuu kiristäväksi. Pantzar ja kumppanit ottavat huomioon ainoastaan alijäämän kokonaiskasvun, mikä suurelta osin johtuu Euroopassa vallitsevasta heikosta taloussuhdanteesta, mikä puolestaan johtuu harjoitetusta kiristyspolitiikasta. Pelkän alijäämän huomioiminen elvytyksen määritelmänä on tietenkin kiristyksen kannattajien näkökulmasta sikäli hyödyllinen, että sen mukaisesti jos kiristys epäonnistuu (alijäämä kasvaa), niin siitä tuleekin silloin määritelmällisesti elvytystä - kiristys itsessään ei voi muuta kuin onnistua. Kuten sanottu, tämä määritelmä on epäilemättä joissain piireissä hyödyllinen, mutta on vaikea nähdä miksi kukaan rehellinen ihminen sitä käyttäisi.

Pantzar kirjoittaa siis myös, että taantumassa elvytys oli paikallaan, mutta että talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt kasvu on väkevää. Elvytys tässä viittaa siis virheellisesti alijäämän kasvuun epäonnistuneen kiristyspolitiikan seurauksena, mutta mitä mainittu talouskäänne tarkoittaa on hieman epäselvää. Mahdollisesti Pantzar viittaa tässä vuoteen 2015, jolloin bruttokansantuotteen kasvu pääsi viimein nollan alta ja on sittemmin pysytellyt sen yläpuolella? Joka tapauksessa kasvun väkevyyden voimme ainakin helposti arvioida saatavilla olevien numeroiden perusteella vertaamalla pitkän ajan keskiarvoa tämän hetkisiin ja ennustettuihin lukuihin. Suomen BKT:n vuosittainen keskivertokasvu 1976-2017 välillä on 2,14 %. [3] Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden kasvu oli 1,9 % ja tämän vuoden ennusteiden keskiarvo on 2,17 %, minkä jälkeen mennään taas reilusti alle kahteen prosenttiin. [4] Eli yksi vuosi keskiarvon mukaista kasvua ja muuten aneemisia alle kahden prosentin lukuja; kuinka tästä saadaan väkevää, on mysteeri tavalliselle kuolevaiselle.

Taloudesta ja elvytyksestä puhuminen ei kuitenkaan olisi mitään ilman pakollista velkahysteriaa ja kuten Pantzar toteaa, niin Suomen valtiolainan korkoihin on kulunut vuodesta 2007 alkaen noin 20 miljardia euroa, mikä on tietenkin varsin suuri summa. Lasketaanpa ihan huvikseen, mitä bruttokansantuotetta leikkaava kiristyspolitiikka on karkeasti ottaen maksanut. Elvytyksen jäljiltä vuoden 2010 BKT kasvu oli 3 % ja vuoden 2011 2,6 %, mutta annetaan oikein reilusti siimaa ja mennään pitkän ajan keskiarvonkin ali tasan 2 %:n oletetussa elvytyksen jatkamisskenaariossa ja lasketaan kuinka paljon kasvua on menetetty 2012-2017 ottaen lähtökohdaksi vuoden 2011 BKT (196,9 miljardia euroa). [5] Lopputuloksena BKT:n menetykset ovat maksaneet suomalaisille melkein 23 miljardia euroa ja tämä siis ainoastaan viidessä vuodessa sekä varsin armollisilla alkuoletuksilla. Tätä on tietenkin mahdoton nähdä, jos ajattelee, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole edes tehty ja se on myös syy siihen, miksi Pantzarin väittämä "Valtion ja kuntien velkaantuminen on heikentänyt Suomen velkasuhdetta" on pääasiassa virheellinen. Asiaa on helppo havainnollistaa parilla kaaviolla. Oletetaan ensin hypoteettinen tilanne A, jossa BKT:n suhde valtion velkaan on 100 %, eli 1:1.
Oletetaan sitten toimia, jotka kutistavat bruttokansantuotetta - kuten leikkaavaa talouspolitiikkaa - jonka kautta saavumme tilanteeseen B, jossa hypoteettinen BKT on laskenut 80 %:in, eli velkasuhde onkin nyt 125 %, koska velan määrä on siis yhtäkkiä 25 % suurempi kuin BKT.
Vaikka velkaa ei siis olisi edes otettu yhtään ainoaa senttiä lisää, niin bruttokansantuotetta kutistavat toimet automaattisesti huonontavat velkasuhdetta - tämä on olennaisin syy velkasuhteen huononemiseen ja velasta pääsee parhaiten eroon kasvattamalla bruttokansantuotetta, ei leikkaamalla sitä.

Edellä esitetyt kuripolitiikan argumentit - vaikka ne ovat virheellisiä - ovat siis jo ilmeisesti muuttuneet niin arkitotuuksiksi, ettei niiden perustaa enää edes kyseenalaisteta. Paljon tässä on kyse tietenkin normaalijärkeen hyvin sopivasta moraalitarinasta, jossa säästäminen on hyvä ja kuluttaminen paha. Näin voikin pääasiassa olla yksittäisessä kotitaloudessa, mutta huolimatta aina silloin tällöin esitettävistä vertauskuvista, valtion talous ei ole analoginen yhteen suureen kotitalouteen, vaan valtion tasolla menot ja tulot ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Tämän ja muiden edellä esitettyjen seikkojen ymmärtämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori ja jos työkseen näistä asioista kirjoittavat henkilöt eivät niitä ymmärrä, se johtuu todennäköisesti ainoastaan siitä, etteivät he halua niitä ymmärtää.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-9764364
[2] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/03/09/miksi-fiskaalinen-elvytys-ei-kelpaa/
[3] https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual
[4] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[5] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Talouskuri ja sen toimivuus

Suomen taloudella menee ainakin bruttokansantuotteella mitattuna paremmin kuin vuosiin. Suomen Pankki hinasi kesäkuussa kasvuennusteen vuodelle 2017 2,1 %:in ja Valtiovarainministeriö nokitti hieman myöhemmin nostamalla omaa ennustettaan 2,4 %:in samalla kun Tilastokeskus puolestaan korjasi vuoden 2016 laskelmaansa tapahtuneelle kasvulle 1,4 %:sta 1,9 %:in. Ennusteiden keskiarvot tuleville vuosille (2018 ennuste 1,67 %, 2019 ennuste 1,27 %) näyttävät taas jo selkeäasti heikommilta, mutta kuitenkin toki paremmilta kuin nolla- tai miinusmerkkiset luvut vuosilta 2012-2015.[1] Tämä oletettavasti todistaa, että sekä tämän että edellisen hallituksen harjoittama leikkaus- ja sopeutuspolitiikka oli sittenkin järkevämpi ratkaisu kuin esimerkiksi talouden elvyttäminen.

No, tarkastellaanpa asiaa ensin ihan leikkaajien omien lukujen ja logiikan valossa. Talousteoreettisesti Suomen leikkauspolitiikka nojaa ns. yleisen tasapainon malleihin, mikä yksinkertaistaen tässä tapauksessa tarkoittaa käytännön puolella sitä, että Valtionvarainministeriössä tai Suomen Pankissa syötetään toimintaskenaarioita asialle omistettuun tietokonejärjestelmään, joka ennaltaohjelmoitujen matemaattisten kaavojen pohjalta laskee kuinka erilaiset muutokset vaikuttavat pitkällä aikavälillä talouteen. Suomen Pankin käyttämä yleisen tasapainon mallia pyörittävä tietokonejärjestelmä on nimeltään Aino ja Valtiovarainministeriön vastaava Kooma, joista jälkimmäisestä Helsingin Sanomat itse asiassa julkaisi kohtuullisen hyvän artikkelin viime vuoden lopulla.[2] Kuten artikkelissa esitettyjen käyrien valossa näkyy, niin Kooma todellakin näyttää ennustavan leikkausten johtavan esimerkiksi BKT:ssa prosentuaalisesti nopeimpaan kasvuun jo vuosien 2021-2022 tienoilla:

Jostain syystä Helsingin Sanomat ei kuitenkaan julkaissut käyrää, joka kertoo eri vaihtoehtojen suhteesta bruttokansantuotteeseen kokonaisuudessaan (ei siis pelkästään prosentuaaliseen kasvuun), joten laitetaanpa se tähän:
Lähde[3]
Kuten näkyy, niin leikkauspolitiikka lyö aloituksessa sellaisen lommon bruttokansantuotteeseen, että suhteessa BKT:n kokonaisuuteen, sitä toimittamalla ei ole elvytystä saatu kiinni edes 2020-luvun lopussa, vaan käyrät leikkaavat itse asiassa vasta vuonna 2034. En ota kantaa siihen, miksi Helsingin Sanomat ei tätä erittäin olennaista kaaviota jutussaan tuonut ilmi, mutta kaikille lienee selvää, miksi poliitikot ja leikkauspolitiikan muut äänitorvet eivät sitä näytä: yksikään selväjärkinen ei kuvittele, ettei globaalissa taloudessa tapahtuisi uutta shokkia ennen vuotta 2034, eli siis sellaista shokkia, joka heittää Kooman pitkän ajan ennustukset taas romukoppaan. Näin siis erityisesti nykyjärjestelmässä, jossa sääntelyn purkamisen aloittamisen jälkeen 1970-80 luvuilla talousromahduksia on tapahtunut kerran noin 10-15 vuodessa.

Leikkauspolitiikka ei siis näytä erityisen toimivalta edes sen omien olettamusten valossa. Koska osa olettamuksista on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaisia, niin tarkastellaanpa seuraavaksi hieman niitä. Eräs olennaisimmista on yleisen tasapainon mallien suosima ricardolainen ekvivalenssi, joka normaalin talousjargonin mukaisesti kuulostaa hienommalta kuin mitä on. Ricardolaisen ekvivalenssin mukaan elvytys ei toimi, koska jos valtio yrittää lisätä kysyntää kasvattamalla omaa kulutustaan, niin kuluttajat puolestaan vähentävät omaa kulutustaan vastaavasti, koska he ennakoivat valtion menojen kasvun johtavan verotuksen nousuun tulevaisuudessa. Mitä tämä suomeksi sanottuna tarkoittaa, on että esimerkiksi tehdessään päätöstä uuden auton ostamisesta kansalaista ei kiinnosta niinkään se onko hänellä työpaikkaa ensi viikolla (joka saattaa lähteä alta leikkausten, laman ja alhaisen kysynnän seurauksena), vaan se mikä on valtion budjetin alijäämä ja mahdollinen veroprosentti kymmenen vuoden päästä. Tietenkin tämä on täysin pähkähullu oletus ihmisten käyttäytymisestä, eikä sille ole mitään empiiristä perustaa, mutta tämä ei estä sitä olemasta yksi olennaisia teorettisia lähtökohtia, joilla vallitsevia talouslinjauksia perustellaan.

Yleisen tasapainon mallien ongelmat liittyvätkin usein kyseenalaisiin oletuksiin ihmisten käyttäytymisestä ja ominaisuuksista (esim. kaikki toimijat markkinoilla ovat yhtä hyvin informoituja, toimijat markkinoilla tekevät päätöksiä rationaalisesti, eivät irrationaalisen laumakäyttäytymisen mukana, jne.), mutta Koomaan ja Ainoon on mahdollisesti suomalaisena erikoisuutena jätetty mukaan ylimääräisiä epäkohtia, joita ei siellä tarvitsisi olla. Kuten Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa Koomasta ja Ainosta Helsingin Sanomien artikkelissa: "Nollakorkoympäristöä ja hystereesiä ei huomioida mitenkään" (hystereesi tarkoittaa tilapäishäiriön muuttumista pysyväksi, eli esim. leikkauksista johtuvan pitkittyvän työttömyyden seurauksena paluu työelämään muuttuu koko ajan vaikeammaksi). Näin ollen on kohtuullista odottaa, että BKT:en kohdistuvan suoran haukkauksen lisäksi leikkauspolitiikka ei todennäköisesti tuo lupaamiaan kasvulukuja tulevaisuudessa, koska esim. hystereesin vaikutuksia ei siis ole mallinnettu käytettyihin ennustusvälineisiin. Toisaalta elvytys politiikan kustannukset puolestaan on yliarviotu, sillä nollakorkoympäristöä ei ole huomioitu. Yleisen tasapainon malleihin nojaavat tietokoneohjelmat voivat matemaattisuudessaan näyttää kovin objektiivisilta, mutta jos niiden laskukaavoihin on ohjelmoitu perättömiä oletuksia ja toisaalta jätetty ohjelmoimatta olennaisia muuttujia, on vaikea nähdä kuinka Kooma tai Aino pystyisivät tuottamaan edes potentiaalisesti luotettavaa tietoa nykymuodossaan. Melkein heräisi epäilys, että halutut tulokset on itse asiassa asetettu ensin ja sen perusteella sitten ohjelmoitu sopivat muuttujat, jotka näitä tuloksia tuottavat. Melkein.

Todettakoon loppuun vielä, että leikkausten ja sopeutuksen aiheuttama lovi BKT:en ei ole hypoteesi, vaan nähtävissä empiirisessä aineistossa. Euro-alueella harjoitettiin pääasiassa elvyttävää talouspolitiikkaa lyhyesti vuosien 2008-2010 välillä, mikä pätee myös Suomeen, kun Vanhasen II hallitus teki suunnitelluista verokevennyksistä pysyviä muuttaen ne talouden alamäessä elvytykseksi. Vuoden 2010 jälkeen sekä Euro-alue että Suomi sen mukana lopettivat elvytyksen siirtyen puolestaan kiristävään talouspolitiikkaan, minkä seuraukset Suomen kohdalla näkyvät alla olevasta kuviosta (Euro-alueen oma kuvio on vastaavanlainen):
Lähde[4]
Kuten näkyy, elvytyksen seurauksena kasvu lähti hyvin nopeasti käyntiin 2007-2008 romahduksen jäljiltä, mutta kiristyspolitiikan vaikutuksesta sittemmin taantui vähintään yhtä nopeasti vuoden 2011 jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, on että harjoitettu politiikka on maksanut Suomen valtiolle ja sen kansalaisille miljardeja euroja menetetyn kasvun kautta. Ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata kuinka puolueet ja henkilöt, jotka ovat ajaneet näitä linjauksia pystyvät edelleen esittämään varsin onnistuneesti itseään vastuullisina talouden pitäjinä. Uusiosanaston maailmassa miljardien viskominen viemäriin on siis kääntynyt vastuullisuudeksi.


[1] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[3] https://www.uutistamo.fi/leikkauspolitiikka-kantaa-hedelmaa-ehka-jo-vuonna-2034/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3

torstai 15. kesäkuuta 2017

Uusliberalismia numeroina

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) uudessa kansalaisten asenteita kartoittavassa raportissa tutkittiin populismia ja sen mahdollisia kasvualustoja Suomessa.[1] Tutkimuksessa populismiksi määritellään muun muassa väite Yhteiskuntamme eliitti ajaa vain omia etujaan eikä välitä tavallisten suomalaisten elinolosuhteista (74 % samaa mieltä, 15 % eri mieltä) ja Tuloerot väestöryhmien välillä ovat maassamme kasvaneet liian suuriksi (70 % samaa mieltä, 19 % eri mieltä) sekä Suomalainen yhteiskunta on antautunut liiaksi sokeiden markkinavoimien ja itsekkään voitontavoittelun ohjattavaksi (62 % samaa mieltä, 19 % eri mieltä). Sitä millä perusteella esimerkiksi nämä näkemykset ovat populismia ei kerrota, mutta ainakin yksi yhteinen nimittäjä näyttäisi olevan, että kansalaisten suuresta saman mielisyydestä huolimatta eliitin edustajat ovat puolestaan täysin päinvastaista mieltä. Mahdollisesti populismi nykyään määritelläänkin kansalaisten enemmistön näkemykseksi ja eliitin oma näkemys sitten taas selväjärkisyydeksi.

Tätä kantaa näyttäisi tukevan ainakin raporttiin liitetty viime vuoden talousnobelisti Bengt Holmströmin haastattelu. Holmström on epäilemättä omalla erityisalueellaan (sopimusteoria) pätevä tutkija, mutta lausunnoissaan hän tuntuu usein (mahdollisesti tahattomasti) kanavoivan todellisesta maailmasta irtautuneen eliitin näkemyksiä ja siihen usein liittyvää ajattelun ristiriitaisuutta. Perustellessaan vähemmän läpinäkyvyyden tarvetta politiikkaan hän muuan muassa toteaa: Tieto on pinnallista, koska nykymaailmassa poliittisen viestin on oltava niin yksinkertainen, että laajat kansanjoukot sen ymmärtävät.[2] Kansalaisten pitäminen tietämättöminä ja päätösten haluaminen pimentoon on odotettua, eikä siitä siis sen enempää, mutta mielenkiintoisempaa Holmströmin näkemyksissä on hänen ilmeinen kyvyttömyytensä nähdä ristiriitoja omassa ajattelussaan. Holmström kannattaa siis markkinoiden tehokkuuteen perustuvaa uusliberaalia talousajattelua, jonka ytimessä puolestaan on ajatus taloudellisen etunsa maksimoimiseen pyrkivästä rationaalisesta yksilöstä. Jos siis oletus tästä yksilöstä ja hänen käyttäytymisestään heitetään roskiin, niin sinne lentävät samalla kaikki teoriat tehokkaista markkinoista. Teorian pätevyydestä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta koska Holmström kumppaneineen tietenkin ottaa sen vakavasti, niin tästä seuraa olennainen kysymys: mitä tapahtuu, jos eliittiä edustava pieni ryhmä tekee päätöksiä läpinäkymättömästi, eikä kansalaisilla ole mahdollisuutta saada tietoa heidän toimistaan? Vastaus ainakin uusliberaalin teorian mukaan on, että he ajavat rationaalisesti omaa etuaan ja maksimoivat taloudellisen hyötynsä välittämättä mistään muusta. Siitä tapahtuuko näin todellisuudessa vai ei, voi jälleen olla mitä mieltä tahansa, mutta samaan aikaan ei voi hyväksyä uusliberaalin teorian perusoletuksia ja olettaa, että kunhan vallanpitäjät vain saavat olla rauhassa julkiselta tarkkailulta, niin yhtäkkiä heistä muodostuukin altruistisia puunhalaajia. Kyky ristiriitaiseen ajatteluun itsensä nimittäneiden parempien ihmisten keskuudessa on joskus hämmentävää.

Toisaalta tämä ei sikäli ole yllättävää, sillä uusliberaalia talousregiimiä on nyt pyöritetty 30-40 vuotta ja tulosten vääntäminen positiivisiksi vaatii väkisin jonkinlaista itsepetosta. Otetaanpa ensin entisen Maailman Pankin ekonomistin, Branco Milanovicin niin sanottu norsukäyrä.
Lähde[3]
Kuva siis kertoo maailman talouskasvusta ja sen jakautumisesta vuosien 1988-2011 välillä. Pystysuora akseli kertoo kasvun määrän ja vaakasuora puolestaan sen jakautumisen eri varallisuusryhmien kesken, vasemmalla siis köyhimmät ja oikealla rikkaimmat. Katkoviiva keskellä on mediaani. Äärivasemmalla (köyhimmät n. 5-10 %) ovat siis ihmisiä paikoissa kuten Zimbabwe, jotka eivät ole juuri lainkaan päässeet kasvuun mukaan. Sen jälkeen tulee norsun pitkä selkä, mikä koostuu pääosin Kiinan ja Intian keski- ja työväenluokasta ja missä kasvu on ollut vahvaa (kohdat n. 10-65 % väestöstä). Tietenkin reaalituloissa kyse on esimerkiksi yhden dollarin tuntipalkan muuttumisesta kahteen dollariin, mutta joka tapauksessa tämä ei muuta sitä seikkaa, että todellista muutosta parempaan on tapahtunut. Noin 65 % kohdalla alkaa kuitenkin jyrkkä pudotus kohti huomattavasti pienempiä kasvulukuja, lähes stagnaatiota, koska kyseessä on kumulatiivinen kasvu. Mitä on kohdassa 65 %? Köyhin ihminen läntisissä teollisuus maissa. Kuopan pohjan (n. 78-90%) muodostavat länsimaiden keski- ja työväenluokka. Kuten näkyy, todellista kasvua alkaa tulla jälleen vasta saavuttaessa top 5 % kohdalle ja top 1 % varallisuus on singonnut stratosfääriin.

Tähän voi tietenkin todeta, että ahneet länsimaalaiset työntekijät (top 1 % ahneutta on epäkohteliasta mainita) eivät halua jakaa vaurautta kehittyviin maihin ja että kasvua on kuitenkin selvästi uusliberaalilla kaudella tapahtunut. Näin voi siis todeta samalla kun toteaa, että 1600-luvun talousjärjestelmä oli hyvä, koska kasvua toki tapahtui. Pointtina siis, että kasvua tapahtuu lähes aina, eikä tähän vetoaminen itsessään kerro yhtään mitään, vaan rehelliset ihmiset haluavat ottaa kasvulle relevantin vertauskohdan. Relevantti vertauskohta uusliberalismin suhteen on sitä edeltävä paljon tiukemman sääntelyn, pääoman kontrollin, hyvätuloisten verotuksen ja demokraattisessa kontrollissa olevien keskuspankkien aika, eli keynesiläinen talousregiimi toisen maailman sodan lopusta 1970-luvun lopulle. Vertailu bruttokansantuotteen kasvussa näyttää tältä:


1960-1980 (%)
1980-2000 (%)
Kehitysmaat
3,0
1,7
Kehittyneet maat
3,2
2,1
Lähde[4]

Neoliberalismin yksi perusargumenteista on, että pienemmän piirakan suuremman jakamisen sijaan pitäisi tehdä suurempaa piirakkaa sen ajamilla talousopeilla. No, kuten data näyttää, niin ainoastaan toinen puoli tästä toteutuu käytännössä piirakkaa toki jaetaan vähemmän (top 1% saa kohtuuttoman paljon), mutta samalla sitä myös syntyy vähemmän jaettavaksi (kasvu hidastuu). Taulukon luvut ovat aggregaatteja, mutta itse asiassa ainoa todellinen poikkeus laskevasta trendistä on Kiina, joka hypestä huolimatta ei ole itse asiassa juuri noudattanut neoliberaalien neuvoja, eikä Maailman kauppajärjestön mukaan ole edes markkinatalous.[5] Joka tapauksessa, jos vaikka ihan vain hyväntahtoisuuttamme oletamme, että Kiina onkin neoliberaalien talousohjeiden ihmelapsi, niin 1/6 maailman väestön parempi menestys tämän talousregiimin alla ei osoita sen toimivuutta, kun loput 5/6 todistavat muuta. Mainittakoon vielä, että taulukon luvut ovat siis uusliberalismin hyvältä” kaudelta, eli ennen talousromahdusta ja kiristyspolitiikkaa. Se että edes tämän valossa ei saatu aikaan parempia lukuja pistää hämmästelemään itsevarmuutta, joilla näitä näkemyksiä edelleen pusketaan.

Mitä tästä nyt voi sitten taas oppia? No, ainakin sen, että jos palataan takaisin Evan raporttiin, niin 62 % suomalaisista, jotka katsovat maan joutuneen liikaa markkinavoimien ja voitontavoittelun riepottelemaksi tietävät vähintään alitajuisesti sen minkä luvutkin näyttävät uusliberalismi ei toimi hyvin. Itse asiassa ainoastaan 19 % kannattaa Bengt Holmströmin ja muiden paremmin tietävien näkemystä markkinoiden roolin lisäämisestä. Tämän takia demokratia koetaan paremmin tietävien keskuudessa aina ongelmana ja kansalaisten halutaan olevan hiljaa se että paremmin tietävien tieto sotii pahasti empiiristä todellisuutta vastaan ei ole ikinä ongelma, kunhan se vain turvaa maailman omistajien etuja. Tämä siis ei ole hyökkäys tiedettä vastaan päinvastoin, ainoastaan tutustumalla faktoihin voimme ymmärtää maailmaa vaan muistutus siitä, kuinka paljon raha vaikuttaa siihen, mikä on salonkikelpoista ja hyväksytään toimenpiteiden ohjenuoraksi. Tämän takia päätöstenteko myös tietenkin halutaan suljettujen ovien taakse jos ihmiset tietävät kuinka heitä vedätetään, on heidän vedättämisensä paljon vaikeampaa.



[1] http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2017/06/eva_raportti_populismi_2_haavisto.pdf
[2] https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/holmstrom%20eva-66304
[3] http://www.smartweek.it/a-hint-on-global-inequality/
[4] https://www.afdb.org/fileadmin/uploads/afdb/News/Chang%20AfDB%20lecture%20text.pdf
[5] https://www.forbes.com/sites/douglasbulloch/2016/12/12/china-doesnt-deserve-its-market-economy-status-by-wto/#7eb3906db937