maanantai 23. heinäkuuta 2018

Irtisanominen ja määräaikaistyöt

Mahdollisesti saadakseen vaihtelua ainaiseen työttömien kepittämiseen, päätti hallitus kevään budjettiriihen yhteydessä palata takaisin myös työtä tekevien kurmottamiseen. Tarkoituksena oli siis helpottaa yksilöllisen irtisanomisen kriteerejä alle 20 hengen yrityksissä sekä tehdä mahdolliseksi alle 30-vuotiaiden palkkaaminen määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita; jälkimmäinen ehdotuksista kerkesi jo kaatua heinäkuun alussa, mutta ensimmäistä yritetään edelleen puskea läpi, [1] joten tarkastellaanpa hieman sen meriittejä. Kuten odottaa saattaa, on hallitus perustellut työsuhdeturvan heikentämistä työllisyyden parantamiseen liittyvänä projektina ja uskollisena työjuhtana tunnettu työministeri Jari Lindström toteaa asiasta muun muassa että "On tilastollisesti todistettu, että tänä päivänä suurin osa työpaikoista syntyy pieniin yrityksiin. Mutta jos on pieni yritys, rekrytointiriski on paljon korkeampi kuin suuressa yrityksessä." [2] Jos haluamme uskoa hallituksen logiikkaa, on kyseessä siis pyrkimys kohdennetusti helpottaa nimenomaan pienyritysten asemaa ja vähentää riskiä rekrytoinnissa. Tässä on kuitenkin se lievä ongelma, että alle 20 hengen yrityksiä koskevana ehdotus koskisi suurin piirtein 270 000 yritystä, eli sen ulkopuolelle jäisi ainoastaan n. 1 % Suomessa toimivista yrityksistä - kohdennettu säädös tämä ei ole. [3]

Jos kuitenkin oletamme, että hallitus tulee edes jossain määrin tolkkuihinsa (mikä mahdollisesti on katteeton oletus) ja veivaa 20 henkilön lukua enemmän tai vähemmän alaspäin, niin miltä hallituksen ehdotus muuten sitten näyttää suhteessa oletettuihin työllisyyttä parantaviin vaikutuksiin? Työnantajien puolella positiivisiin vaikutuksiin ainakin löytyy uskoa ja esim. Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula toteaa asiasta seuraavaa: "Kun katsotaan kansainvälisesti esimerkiksi verrattuna Saksaan, Suomessahan on korkeampi kynnys irtisanoa työntekijä henkilöperusteisella syyllä". [4] Samoilla linjoilla on myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, Aalto-yliopiston dosentti Niku Määttänen: "Oma käsitykseni on, että Suomessa on varsin hankalaa irtisanoa työntekijä vain sillä perusteella, että hän ei osaa tai viitsi tehdä työtään kunnolla". [5] Näiden näkemysten mukaan Suomen työsuhdeturvaa olisi siis ruuvattava alaspäin, koska siellä se on myös matalamman työttömyysprosentin omaavissa maissa ja asioiden välillä oletetaan olevan korrelaatio.


On aina fantastista katsella kuinka paljon mediassa annetaan palstatilaa ihmisille, jotka eivät ilmeisesti ole viitsineet käyttää edes viittä minuuttia sanomisiensa tarkistamiseen. OECD pitää yllä tietokantaa, johon se on kerännyt tietoja jäsenmaidensa työsuhdeturvalainsäädännöstä ja laskenut näiden tietojen perusteella maakohtaiset indeksit työsuhdeturvan eri kategorioille. Seuraavassa näiden indeksien vertailua muutamien eri maiden kohdalla:



Lähde [6]

Ensimmäisenä vasemmalla olevat pylväät kuvaavat siis yleisindeksiä siitä, kuinka vaikeaa irtisanominen esillä olevien maiden keskuudessa on ja kuten näkyy, Suomi on vaikeudessa hännillä, ei kärjessä - eteen kiilaavat myös siis suosikkiverrokit Saksa, Ruotsi ja Tanska. Koska myös kaikkien OECD maiden (34) keskuudessa Suomen sija yleisindeksissä on 12 (siis keskiarvon alapuolella; pienempi sija tarkoittaa helpompaa irtisanomista), [7] ovat väitteet irtisanomisen vaikeudesta täällä yleisesti ottaen vähintään kyseenalaisella pohjalla. Ollaksemme reiluja, niin sekä Makkula että Määttänen kuitenkin viittaavat nimenomaan yksilöllisiin irtisanomisiin ja Suomen yleisindeksisijoitusta laskee huomattavasti kolmannessa pylväskokoelmassa kuvattu erittäin matala suojelu kollektiivisia irtisanomisia vastaan (esim. tuotannollisiin ja taloudellisiin tekijöihin perustuvat irtisanomiset). Kuitenkaan vilkaisu toiseen pylväskokoelmaan vasemmalta ei juuri muuta tilannetta - yksilölliset irtisanomiset ovat sekä Saksassa että Ruotsissa vaikeampia, joskin Tanskassa ne ovat hieman helpompia. Jos kuitenkin halutaan olla erityisen reiluja, niin lisätäänpä tarkasteluun myös viimeinen pylväskokoelma (vaikka Makkula ja Määttänen eivät siihen itse asiassa edes viitanneet), joka kuvaa siis tilapäisten työntekijöiden suojelua - kuten näkyy, tässä kategoriassa Suomi on marginaalisesti Tanskan sekä Saksan yläpuolella ja selkeästi korkeammalla verrattuna Ruotsiin. Jos henkilöperusteisen irtisanomisen arviointiin halutaan laskea mukaan siis myös tilapäisten työntekijöiden suojelu, saadaan Suomen ja Saksan indeksiluvuiksi 4,4, Tanskalle 3,9 ja Ruotsille 3,7.


Mitä tästä nyt sitten voi päätellä? No, itse asiassa hyvin vähän - työsuhdeturvalainsäädännön heikkoudella tai vahvuudella ei näyttäisi empiirisen aineiston perusteella olevan juuri mitään vaikutusta työllisyyden kokonaisasteeseen eikä yleisindeksi tai sen alaindeksit osoita mitään loogista korrelaatiota työttömyyden määrään maiden välillä. Todennäköisin syy on siksi, että vaikka irtisanomisen helpottaminen saattaa lisätä väen virtaamista sisään työpaikan ovista, se myös lisää samalla volyymillä siirtymistä sieltä kortistoon, mikä jättää kokonaisvaikutukseksi pyöreän nollan. Mitä tulee Makkulaan ja Määttäseen, niin todettakoon vielä että a) Makkula on objektiivisesti väärässä väittäessään henkilöperusteisen irtisanomisen olevan helpompaa Saksassa kuin Suomessa - miten tahansa laskettuna indikaattorit näyttävät muuta b) vaikka tilapäisiä työntekijöitä koskeva suojelu on Suomessa vahvempaa kuin Saksassa, Ruotsissa tai Tanskassa, on Suomi tässäkin indeksissä itse asiassa OECD:n keskiarvon alapuolella (suojelu keskivertoa vähäisempää) - jos Määttänen siis viittaa tähän indeksiin ja haluaa sen perusteella sanoa, että henkilöperusteinen irtisanominen on Suomessa "varsin hankalaa", niin ilmeisesti se on sitä myös yli puolessa OECD maista. Vaikka jatkuvan valituksen perusteella voisi toisin luulla, niin työsuhdeturvalainsäädännössä Suomi on pääasiassa kansainvälisesti vertailtuna keskitien kulkija.

Koska työsuhdeturva ei ole täällä siis mitenkään erityisen korkealla, eikä siihen liittyvällä lainsäädännöllä edes ole havaittavaa linkkiä työllisyyden määrään, niin miksi hillitön hinku saada asiaan liittyviä lakeja läpi? Jos jätämme hallituksen hurskaat puheet työllisyyden lisäämisestä omaan arvoonsa (sekä empiirinen että teoreettinen aineisto siis puhuu tätä käsitystä vastaan), niin jäljelle ei oikeastaan jää muita selityksiä kuin ideologinen hulluus tai tarkoituksenmukainen työehtojen heikentäminen. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyviä tarkempia syitä voidaan pohtia esimerkiksi seuraavan kuvan äärellä:
Lähde [8]



















Ehdotus alle 30-vuotiaiden palkkaamisesta määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita siis kaatui, mutta kuten näkyy tietystä näkökulmasta määräaikaisten suhteiden lisäämisessä olisi paljonkin mielekkyyttä, sillä kuvioon liittyvän tarkastelun alussa (vuonna 0) määräaikaisessa työsuhteessa olleet saivat vielä 8 vuoden jälkeenkin vain 70-75 % samankaltaisissa pysyvissä työsuhteissa vuonna 0 olleiden palkasta. Tähän vaikuttaa paitsi määräaikaisen työn epävakaus, niin myös työnantajien haluttomuus investoida määräaikaisiin työntekijöihin esim. työnantajan kustantaman koulutuksen kautta, mikä tarkoittaa, että vaikka määräaikainen työ tulevaisuudessa vaihtuisikin pysyvään, on työpaikan laatu (ja sitä kautta palkka) todennäköisesti heikompi. Määräaikaista työtä lisäämällä palkat pysyvät siis kätevästi matalammalla.

Asialla on myös yhteys hallituksen "työllisyysihmeeseen" (työllisyysasteen odotetaan nousevan hallituksen 72 %:n tavoitteeseen) ja kuten Tilastokeskus meille avuliaasti kertoo, siinä missä jatkuvaan kokoaikatyöhön perustuvien työsuhteiden määrä on viimeisen vuoden aikana kasvanut ainoastaan 4,7 %, on määräaikaisten työsuhteiden määrä puolestaan noussut 11,1 %. [9] Tämän eron seurauksena kokoaikatyötä tekevien prosenttiosuus kaikista työssäkävijöistä on itse asiassa vähentynyt 0,3 %, [10] mikä mahdollisesti antaa myös osviittaa tulevalle - työehtojen heikennyksiä, määräaikaisia työsuhteita ja pienempiä palkkoja. Huomion arvoista tässä tietenkin on, että vaikka usein toisin teeskennellään, ei tämä kehitys ole seurausta luonnonlaeista, työntappajaroboteista tai muista esoteerisista voimista, vaan poliittisista päätöksistä. Työntarjonnan lisääminen ilman sen kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa johtaa auttamatta työntekijöiden neuvotteluvoiman laskemiseen, mikä puolestaan johtaa työtekijöiden kannalta huonompiin työsopimuksiin (esim. määräaikaisuuden muodossa) ja sitä kautta tulonsiirtoon yhteiskunnan alemmilta kerroksilta ylemmille. Päätösten negatiivisia seurauksia kantamaan joutuvat voivat kuitenkin lohduttautua esimerkiksi sillä, että kehitys todennäköisesti luo tulevaisuudessa lisää hyvin palkattuja töitä työryhmiin, joiden tehtävä on arvuutella, missä eriarvoisuuden syyt oikein luuraavat.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-10290376
[2} https://yle.fi/uutiset/3-10192262
[3] https://yle.fi/uutiset/3-10157542
[4] https://yle.fi/uutiset/3-10157640
[5] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/247460-tutkimusjohtaja-irtisanomissuoja-voi-suoraan-vahentaa-joidenkin-intoa-tehda-tyonsa
[6] https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/
[7] https://www.oecd.org/els/emp/Employment-Outlook-2013-chap2.pdf
[8] https://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22017/ty22017pdf/ty22017.pdf
[9] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_013_fi.html
[10] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_014_fi.html