torstai 30. toukokuuta 2019

Osa- ja määräaikaisuuksien kasvu on valinta, ei välttämättömyys


Danske Bankin Pasi Kuoppamäki lataa perussetin siitä, kuinka Suomi on oletetun rakennetyöttömyyden riman alapuolella, työntekijöistä on pulaa ja että ”loppuporukka on vaikeammin työllistettävissä”. Samoin ”hallituksen tulisi hyväksyä, että entistä suurempi osa työpaikoista olisi määräaikaisia ja osa-aikaisia”. Pitäisikö asiaa hyväksyä vai ei on eri kysymys, mutta Sipilän hallituskaudella tämä kehitys oli epäilemättä fakta ja vaikka luvuista näkee eri arvioita, niin aikavälillä 2015-2019 työllisyyden rakenne epäilemättä heikkeni (osa- ja määräaikaisia töitä syntyi suhteessa enemmän kuin jatkuvia kokoaikaisia). Vuonna 2018 uusista työsuhteista (työsuhde kestänyt alle vuoden) 51% oli määräaikaisia, vuonna 2017 luku oli 52%, vuonna 2016 54% ja vuonna 2015 56%. Osa näistä muuttui/muuttuu myöhemmin jatkuviksi työsuhteiksi, mutta koska määräaikaisten suhteellinen osuus on myös kasvanut, ovat nämä tapaukset vähemmistössä ja 65% kaikista määräaikaisista haluaisi itse asiassa pysyvän työsuhteen; ongelma on siis pysyvien suhteiden puute. Määräaikaisten palkkakehitys myös laahaa vakituisten perässä ja jos esim. 8 vuoden tarkastelujaksolla henkilö A ja henkilö B työskentelevät vuonna 0 samoissa tehtävissä, mutta A on vakituinen ja B määräaikainen, ovat B:n keskimääräiset vuositulot vielä tarkastelujakson lopullakin vain 75% A:n vastaavista.

Osa-aikaisuuksiin pätevät samansuuntaiset huomiot (tosin kuitenkin vähemmän voimakkaassa muodossa) ja 8 vuoden tarkastelujaksolla sekä osa- että määräaikaissuhteessa vuonna 0 olleille kerääntyi vähemmän työkuukausia kuin vakituisessa työssä olleille – osa- tai määräaikaissuhteessa olemisella on siis taipumus korreloida heikomman työllisyyskehityksen kanssa myös tulevaisuudessa (johtuen esim. työnantajan pienemmistä kannustimista panostaa osa- tai määräaikaisiin työntekijöihin mm. koulutuksen kautta). Erityisen negatiivisia vaikutukset ovat vastentahtoisesti osa-aikaisina oleviin, joiden määrä on ollut nousussa (vuonna 2018 kolmannes osa-aikaisista halusi jatkuvaa työtä) ja näin siis vaikka oletetusti olemme rakennetyöttömyyden alapuolella.

Syy erityisesti osa-aikaisuuksien kasvamiseen liittyy siihen, että töitä on suuressa määrin syntynyt jo ennestään paljon osa-aikaisia käyttäville aloille (esim. tukku- ja vähittäiskaupassa 25% on osa-aikaisia, majoitus- ja ravisemistoiminnassa 38%), mistä palaamme kysymykseen, onko tämä kehitys väistämätöntä? Otetaan yksinkertainen esimerkki: taannoin EU ja Kiina pitivät huippukokouksen, jonka seurauksena Kiina lupasi lopettaa vaatimukset länsimaisille yrityksille teknologianjakamissopimuksista kiinalaisten yritysten kanssa. Tätä juhlittiin EU:n niskavoittona Kiinasta, mutta vähemmälle huomiolle jäi se, että uusi järjestely tekee toimintojen ulkoistamisen Kiinaan huomattavasti kannattavammaksi. Ymmärrän, kuinka tämä on hyödyllistä suuryritysten omistajille, mutta oletetut edut lähes kaikille muille ovat paljon kyseenalaisempia. Joka tapauksessa nämä asiat määräytyvät poliittisten päätösten seurauksena, ei luonnonlakien.


 
Määräaikaisten osuus palkansaajista sukupuolen mukaan vuosina 2004–2018, 15–74-vuotiaat, %.

Osa-aikaisten palkansaajien osuus palkansaajista sukupuolen mukaan vuosina 2004–2018, 15–74-vuotiaat, %.

Palkansaajat, joiden työsuhde oli kestänyt alle vuoden vuosina 2004–2018, 15–74-vuotiaat.



keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Kikyjä halutaan tehdä hamaan tulevaisuuteen


Etlan Aki Kangasharju katsoo, että edellinen hallituskausi oli vasta lämmittelyä ja että työmarkkinoiden muokkaamisessa tarvitaan ”rajujakin päätöksiä” työllisyyden edistämiseksi. Hänen maailmassaan pehmein näistä olisi kiky kakkonen, jonka sisällön tulee olla sama kuin kiky ykkösen, eli ”palkkojen jäädyttämistä, työajan pidentämistä ja lomarahojen leikkauksia”. Jos haluaa löytää huonon idean, Kangasharju harvoin pettää; selitetäänpä miksi.

Ensiksi, kikyn kaltaisia sisäisiä devalvaatioita vaivaa sama ongelma, kuin perinteisiä ulkoisia devalvaatioita, eli valtion interventio yritysten kustannuksien alentamiseksi poistaa kannustimia korjata kannattavuusongelmia tuottavuutta lisäämällä, mikä pitää yllä tehottomia rakenteita ja kartellijärjestelyjä. Vaikka Kangasharju & kump. ovat jatkuvasti vaatimassa paikallista sopimista ja joustoja palkanmuodostukseen, itse asiassa palkkojen *jäykkyys* alaspäin korreloi kansainvälisesti paremman tuottavuuskehityksen kanssa juuri edellä mainitusta syystä. (ks. esim. Vergeer & Kleinnecht 2007; Messina et al. 2008) Koska tuottavuus on kansantalouden kasvun olennaisin moottori, kiky ei siis ole jotain ikävää, josta on pitkässä juoksussa hyötyä, vaan jotain ikävää, josta on pitkässä juoksussa haittaa ja erona ulkoiseen devalvaatioon kikyn kaltaiset toimet ovat paljon selkeämmin yksinkertaisesti tulonsiirtoja alhaalta ylös, koska ne kohdistuvat varsinaisen vientisektorin lisäksi myös suljettuun sektoriin (yrityksiin, jotka eivät kilpaile kansainvälisesti).

Toiseksi, Suomen vientirakenteen näkökulmasta tarina hintakilpailukykyongelmasta on yksinkertaisesti todellisuuden vastainen. Vienti voidaan jakaa kolmeen eri alueeseen 1) homogeeniset hyödykkeet, joille on selkeät maailmanmarkkinahinnat (esim. öljy) 2) viitehinnan hyödykkeet, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. paperituotteet) 3) heterogeeniset hyödykkeet, joille ei ole viitehintoja, koska hyödykkeet ovat selkeästi erilaisia (esim. elektroniikkatuotteet). Kategorian 1 hyödykkeiden viennissä hinta on määräävä tekijä, kun taas kategorioissa 1 ja 2 sen määrittävät esim. laatu, brändi, jne. Suomen viennissä homogeenisten hyödykkeiden osuus arvonlisäyksestä on keskiarvona n. 6,5%, kun taas heterogeenisten ja viitehintahyödykkeiden puolestaan n. 84,5%. Hinnalla kilpailevien hyödykkeiden osuus on siis ensinnäkin marginaalinen, mutta mahdollisesti vielä olennaisemmin niiden osuus viennistä aikavälillä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin. Kyynisempi voisi sanoa, että kikyn ainoa todellinen pointti olikin edellä mainittu tulonsiirtovaikutus.

Suomen viennin rakenne konservatiivisilla luvuilla laskettuna. Kategoria "Palvelut muut" kuuluu heterogeenisiin hyödykkeisiin.



Suomen viennin rakenne liberaaleilla luvuilla laskettuna. Kategoria "Palvelut muut" kuuluu
heterogeenisiin hyödykkeisiin.


tiistai 14. toukokuuta 2019

Velkahysterian ihmeellinen maailma


Iltalehden Mika Koskinen peräänkuuluttaa ”työntekijöiden kannalta ikäviä ja radikaaleja uudistuksia” vaihtoehtona Antti Rinteen oletetulle velkarallille. En ole varma yrittääkö IL tehdä parodiaa velkakeskustelusta, mutta tämä on yksi absurdeimpia tekstejä, mitä olen koskaan nähnyt. Pelkällä sattumanvaraisella tökkäyksellä todennäköisesti osuu kohtaan, jossa ei ole tolkkua, mutta oma suosikkini on tämä: ”Mitä sitten tehdään, jos taloussuhdanne kääntyy nopeasti huonompaan suuntaan tai korot lähtevät nousuun? Toivottavasti Säätytalon viisikko uhraa edes pienen ajatuksen tällekin tulevaisuudenkuvalle.” Joku saattoi huomata, että nämä ovat päinvastaiset, toisensa poissulkevat skenaariot. Korkojen nousu tarkoittaisi, että EKP pelkkää euroalueen talouden ylikuumenevan liiallisen kysynnän seurauksena ja pyrkii hillitsemään vauhtia korkojen nostolla – tämä tarina on fantastisia uutisia Suomelle, jonka on mahdotonta olla olematta mukana Euroopan mittaisessa buumissa (71% viennistämme menee Eurooppaan) ja käytännössä ainoa ajatus, mikä asialle tarvitsisi uhrata on, että koska avataan samppanjapullot. Taloussuhdanteen kääntyminen huonompaan puolestaan on tarina riittämättömästä kysynnästä, joka voidaan korjata stimuloimalla taloutta suuremman alijäämän kautta. Tiedän että velkahysteerikkojen maailmassa tämä on sietämätön ajatus, mutta se on itse asiassa suoraan kansantalouden ABC:stä ja koska tässä skenaariossa EKP pyrkii myös edelleen elvyttämään pitämällä korot nollassa, eivät korkokustannukset tule aiheuttamaan ongelmaa. Joka tapauksessa meni taloudella hyvin tai huonosti, IL:n vastaus on velkahysteria.

Otetaanpa toinenkin esimerkki: ”Ongelma on siinä, että koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi rahaa ollaan nyt sirottelemassa kaikkeen muuhunkin hyvään ja kauniiseen. Yhtälö ei toimi. Tai toimii, jos velkahanat avataan uudestaan. Työllisyysasteen nostaminen olisi fiksuin tapa kasvattaa valtion verotuloja, joilla hyvinvointipalvelut voidaan rahoittaa.” Jälleen, teksti on ristiriidassa itsensä kanssa. Alijäämän kasvattaminen ottamalla lisävelkaa tarkoittaa määritelmällisesti talouden ekspansiota, mikä tarkoittaa työllisyyden kasvua työvoiman kysynnän lisääntyessä – tämä olisi itse asiassa helpoin tapa nostaa työllisyysastetta ja huomattavasti järkevämpää esim. kuin tunti/viikko töiden lisääminen aktiivimallilla yms. toimilla, joita Koskinen peräänkuuluttaa. Minä en tiedä minkälaista politiikka Rinteen (mahdollinen) hallitus aikoo harjoittaa, mutta jos yrittäisin arvailla aiheita ja kirjoittaa niistä kritiikkiä, saisin tätä parempaa tekstiä aikaan pieraisemalla paperille.



Euroopan Keskuspankki pudotti vuodesta 2012 eteenpäin korkoastettaan yrittäen elvyttää kysyntää ja sitä kautta taloutta. Tämä on yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa jossain määrin toiminut, mutta ongelma korkoelvytyksessä on, ettei nollan alle juuri voi mennä. Joka tapauksessa korot nousevat uudestaan vasta, kun EKP pelkää euroalueen talouden ylikuumenevan, mitä ei ole horisontissa.


71% Suomen viennistä vuonna 2016 meni Eurooppaan.


Pelkästään euroalueen maiden osuus tästä oli n. 40%.

torstai 9. toukokuuta 2019

Hiljaisin lakkovuosikymmen sitten 1930-luvun


Tilastokeskus julkaisi taannoin vuotuisen katsauksensa työtaisteluista, jonka mukaan näiden seurauksena menetettyjen työpäivien määrä kasvoi vuodesta 2017 (menetettyjä päiviä 23 000) huomattavasti vuoteen 2018 (menetettyjä päiviä 214 000). Tämän seurauksena Elinkeinoelämän keskusliitto haluaa Helsingin Sanomien sivuilla tuttuun tapaansa rajoittaa lakko-oikeutta todeten erityisesti poliittisista lakoista että ”niiden vuoksi yksityisellä sektorilla työtaisteluihin osallistuneiden työntekijöiden määrä ja työaikamenetykset yli kymmenkertaistuivat verrattuna edellisvuoteen. Tuotannon menetyksiksi arvioitiin kymmeniä, jopa satoja miljoonia euroja.” Koska suhteellisuuden taju tässä asiassa on päässyt kirpoamaan yhtä pahasti kuin Paavo Väyrysen ote todellisuudesta, tehdäänpä muutama olennainen huomio.

Ensiksi, kuten Helsingin Sanomat mainitsee, lakkoilu (poliittinen tai muuten) on todellakin Ruotsissa huomattavasti harvinaisempaa kuin Suomessa. Mitä HS ei kuitenkaan mainitse, on että lakkojen takia menetetyt työpäivät/1000 työntekijää ovat sekä Norjassa että erityisesti Tanskassa selkeästi Suomea korkeammalla. Pohjoismaisittain Suomi ei siis ole mitenkään erityisen lakkoherkkä (enemmänkin päinvastoin) ja OECD-maidenkin keskuudessa ainoastaan hieman keskitason yläpuolella. Toiseksi, lakkojen takia menetettyä työaikaa tulee itse asiassa kaikissa OECD-maissa erittäin niukasti ja tilastojohtaja Ranskankin kohdalla ainoastaan n. tunti/työntekijä vuodessa (Suomessa n. 20 minuuttia). Samaan aikaan kiky kasvatti työaikaa 30 minuuttia *viikossa*, minkä seurauksena esim. pelkästään teknologiateollisuuden käyttöön on laskennallisesti tullut 840 000 lisätyöpäivää vuodessa.

Mistä puolestaan pääsemmekin kolmanteen pointtiin, eli siihen, että 1990-luvun puolivälin jälkeen lakkoilu on itse asiassa romahtanut kaikissa teollisuusmaissa ja esimerkiksi koko itsenäisen Suomen historiassa ainoastaan 1930-luvulla työpäiviä menetettiin keskiarvona vähemmän kuin 2010-luvulla – näin siis jopa 1910-luvulla, jolloin Suomi oli itsenäinen vain kaksi vuotta. Millään rationaalisilla meriiteillä on siis erittäin vaikea perustella aika ajoin toteutuvaa hampaiden kiristelyä ja tuhkan ripottelua hiuksiin lakkojen pohjalta, mutta toisaalta lakkohelvettitarinat tuovat mukavaa vaihtelua normaaliin velkahysterian lietsontaan ja valitteluun oletusta työvoimapulasta.

Lakkoilun kulta-aikana 1980-luvulla työtunteja menetettiin keskiarvona n. 820 000 vuosittain.

2010-luvulla lakkoilun seurauksena menetetyt päivät ovat keskiarvona enää vain hieman päälle 100 000 vuosittain.