Näytetään tekstit, joissa on tunniste OECD. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste OECD. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. joulukuuta 2020

Helsingin Sanomat ei katso tuloeroja ongelmaksi

Helsingin Sanomat ottaa pääkirjoituksessaan kantaa tuloerokeskusteluun ilmoittaen, etteivät tuloerot ole Suomessa tällä vuosituhannella juuri kasvaneet tai jos ovatkin, niin ei se ainakaan ongelma ole. Juttu on maksumuurin takana, mutta HS aloittaa siis kirjoittamalla että ”Suomen tuloeroja koskevan pohdinnan ongelma on se, että globaalit trendit vetäistään usein suoraan Suomen trendeiksi: kun yleisesti on näin, niin täytyy olla myös Suomessa” ja jatkaa myöhemmin ”Tuloerot kasvoivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen kehitys tyssäsi, jos mittaukseen käytetään yleisintä mittaria, Gini-kerrointa. On hedelmätöntä perustella tulevia ratkaisuja viittaamalla siihen, että tuloerot ovat kasvaneet – joskus menneisyydessä.” Gini-kertoimen laskemiseen liittyvästä metodologiasta voi lukea monesta paikasta (esim. Riihelä & Tuomala 2019), mutta tähän liittyen olennaista on, että Gini on erityisen herkkä tulonjakauman keskivaiheilla tapahtuville muutoksille, kun taas mitä suurempiin tuloihin mennään, sitä pienemmän painon tulonlisäykset saavat. Jos siis tuloerojen kasvaminen tapahtuu kaikkein varakkaimpien kasvattaessa omaa tulo-osuuttaan muiden kustannuksella, liikauttaa tämä Gini-kerrointa itse asiassa vain suhteellisen vähän, vaikka hyppy tulojen yläpäässä olisi huomattavan suurikin. Tämä on nimenomaisesti mitä on tapahtunut ja esim. siinä missä keskiluokan (tulojakauman väli 20-80%) käytettävissä olevat tulot 1995-2007 nousivat 36%, top 1% kasvatti tulojaan 158%. Jostain syystä tuloeroasia tupataan usein esittämään kuin lääkärit tms. asiantuntijat olisivat vetäisseet huomattavan kaulan muihin ja siitä keskustelussa olisi kysymys. Ei ole – top 1% on ottanut huomattavan kaulan kaikkiin muihin, mikä on paitsi globaali trendi niin myös Suomen trendi ja se on jatkunut myös tälle vuosituhannelle.

 

HS:n mukaan myös ”se on selvää, että Suomen nykyinen hidas talouskasvu ei ole tuloerojen syytä.” Jos tällä tarkoitetaan tätä nimenomaista hetkeä, niin kyseessä on epäilemättä totuus (talouskasvua hidastaa korona), mutta jos tarkoitus on kuvata yleistä asiain tilaa, asia ei ole lainkaan selvä. Ongelmana tulojen ohjaamisessa suuremmassa määrin rikkaille on se, että suuri osa näistä ei palaudu enää takaisin kiertoon (varakkaat käyttävät tuloistaan pienemmän prosentin kuin muut) ja esim. OECD arvioi Suomen talouskasvun olleen n. 20% hitaampaa 1990-2010 kuin mitä se olisi ollut ilman tuloerojen kasvua. Koska finanssikriisin jälkeen taloutta on jatkuvasti vaivannut liian vähäinen kysyntä, ovat tuloerot kiistatta hidastaneet kasvua myös viime vuosikymmenellä ja tulevat tekemään sitä saman kanavan kautta tulevaisuudessakin. Tiedän että varakkaamman väen puolustaminen on aina suosittu bisnesmalli, mutta toivottavasti HS parempana lehtenä jättää tulevaisuudessa tätä tonttia enemmän iltapäivälehdistön ns. kansanmiehille ja ”populisteille”.


Tuloerojen vaikutus kasvuun 1990-2010 eräissä maissa OECD:n arvion mukaan. Vaalea pylväs kuvaa siis arvioitua talouskasvua, jos tuloerot eivät olisi suurentuneet, musta piste todellisesti tapahtunutta talouskasvua ja tumma pylväs tuloerojen vaikutusta. Kuten näkyy, lähes kaikissa mitatuissa maissa vaikutus oli negatiivinen.


maanantai 7. syyskuuta 2020

Kaipolan tehtaan sulkeminen ja irtisanomisen helppous/vaikeus

UPM:n Kaipolan tehtaan sulkemista Ylen Ykkösaamussa kommentoidessaan pääministeri Marin siis paitsi kritisoi päätöstä, niin myös nosti esiin Suomen irtisanomissuojan ja kysyi, onko irtisanominen täällä liian helppoa. Tähän puolestaan sitten esim. Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen totesi seuraavaa: ”Syvä huokaus. Pääministeri Sanna Marin antaa miljarditolkulla investoivalle UPM:lle neuvoja siihen, mihin investoida, ja haikailee työllisyyslääkkeeksi irtisanomisen vaikeuttamista. Tällä tiellä yrityksillä on tässä maassa kylmä kyyti”. Irtisanomisen vaikeudesta/helppoudesta on ollut tämän asian tiimoilta (jonkin verran ihan hyvääkin) uutisointia, mutta kaikissa jutuissa näytetään lähinnä ripottelevan yksittäisiä tiedonmuruja vähän sinne sun tänne, mikä tekee kokonaiskuvan muodostamisesta vaikeaa. Koska vastaukseen kysymyksestä pitäisikö irtisanomista vaikeuttaa/helpottaa/pitää ennallaan on mahdotonta sanoa mitään järkevää tietämättä Suomen suhteellista asemaa muiden maiden keskuudessa, niin tehdäänpä lyhyt katsaus siihen.

 

Irtisanomissuojan arviointi voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan: a) kollektiiviset irtisanomiset (joukkoirtisanomiset taloudellisista ja tuotannollisista syistä, eli työ vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi) b) yksilölliset irtisanomiset (yksittäisten henkilöiden irtisanomiset normaaleista työsuhteista) c) tilapäisiä työntekijöitä koskevat säännökset (määräaikaiset ym. epätavalliset työsuhteet). Katsotaanpa näitä kaikkia OECD:n vuoden 2019 datan pohjalta ottaen pääviiteryhmäksi normaali Ruotsi, Tanska, Norja + Saksa. Kuten mahdollisesti monet tietävätkin, kategoriassa a irtisanominen on Suomessa äärimmäisen helppoa eikä pelkästään pääviiteryhmän keskuudessa vaan kaikkien OECD-maiden ja Suomea helpompaa se on ainoastaan Uudessa-Seelannissa ja Chilessä (maita yhteensä 37). Tästä asiasta ei siis ole epäselvyyttä enkä ole kenenkään muuta nähnyt väittävänkään.

 

Kategoriassa b pääviiteryhmästä ainoastaan Tanskassa irtisanominen on helpompaa ja Suomessa se yleensäkin on OECD:n keskiarvoa helpompaa (Suomen arvo 2, OECD:n keskiarvo 2,11 – pienempi luku tarkoittaa kasvavaa helppoutta). Kategoriassa c Suomea helpompaa pääviiteryhmässä on Ruotsissa ja Saksassa ja Suomi jälleen OECD:n keskiarvon helpommalla puolella (Suomi 1,56, keskiarvo 1,69). Kategorioiden b ja c sijoitukset ovat sikäli erikoisia, että ne ovat ristiriidassa ei-niin-harvinaisten väitösten kanssa suomalaisen irtisanomisen vaikeudesta. Jos kollektiiviset irtisanomiset jätetään pois, niin itse asiassa tämä näyttäisi olevan oikeastaan juuri sitä mitä Suomessa voi odottaakin: tasaisen harmaata keskitien puurtamista, josta toivottavasti saa palkkioksi pullon kossua. Koska kaikilla asiaa kommentoivilla on käytössään samat luvut, onkin hieman epäselvää kuinka tämä yleinen keskustalaisuus on saatu niin usein luettua jonkin sortin villiksi radikalismiksi. Maailma on ihmeellinen paikka.


Yksilölliset irtisanomiset

Määräaikaisia koskevat säännökset.


maanantai 8. kesäkuuta 2020

Kokoomus ja Perusuomalaiset ratsastavat jälleen tulevilla sukupolvilla


Oppositiosta ilmoitetaan, että nyt ollaan taas tulevien sukupolvien taskuilla ja että mukulat oikeasti vaativat tiukkaa budjettikuria. Kun minä olin penska, saatettiin kesällä toivoa vaikkapa uusia nappulakenkiä, mutta nykyään tenavat ilmeisesti kinuavat ainoastaan leikkauslistoja. Niin se maailma muuttuu. Joka tapauksessa kommentoidessaan hallituksen uutta 5,5 miljardin lisäbudjettia Kokoomuksen Petteri Orpo siis kirjoittaa että ”Nuoret sukupolvet joutuvat maksamaan tämän tuhlailun korkeampina veroina ja kasvavana velkana. Tätä vastuutonta rahalinkoa emme voi hyväksyä”. Hänen puoluetoverinsa Jukka Kopra säestää toteamalla että ”Lapsikin osaa kyllä jakaa rahaa eri suuntiin. Vaan lapsille hallitus onkin varannut maksajan roolin.” Perussuomalaisten Vilhelm Junnila on samoilla linjoilla: ”Tässä ei ajatella tulevia sukupolvia: ensin törsätään ja sitten korotetaan veroja.” Ja niin edelleen. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia toteamuksia, että on itse asiassa mahdollista katsoa tekikö talouskurikokeilu viime vuosikymmenellä nykyisistä ja tulevista suomalaisista rikkaampia vai köyhempiä.

Ensin jotain itsestään selvää. Valtion finanssipolitiikan ensimmäinen velvollisuus on pitää talous pyörimässä niin lähellä maksimipotentiaaliaan kuin mahdollista lisäämällä kysyntää resurssien (tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ollessa vajaakäytössä ja jokainen päivä vajaakäyttöä tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyssä kasvussa sekä ihmisten pitämistä työttöminä huvin vuoksi. Tätä potentiaalia mitataan tuotantokuilulla, jonka OECD kertoo olleen Suomessa negatiivinen koko ajan vuodesta 2011 eteenpäin (eli resursseja vajaakäytössä riittämättömän kysynnän seurauksena). Tätä kautta menetetyn BKT:n kasvun summaksi tulee n. 40 miljardia euroa pelkästään Suomessa (EU-tasolla 1000-2000 miljardia). Tämä on siis minimihintalappu, eikä ota huomioon esim. tekemättä jääneiden investointien kautta hukattua tuottavuuden kasvua tai kykyjen ruostumista ja joidenkin elämien pysyvää tuhoutumista tarpeettomasti pitkittyneen työttömyyden johdosta. Negatiiviset seuraukset ovat myös kohtuuttomasti kasautuneet heikomman neuvotteluvoiman omaaville työelämään siirtyville uusille sukupolville ja heidän elinkaariansionsa ovat talouskuriporukan ansiosta nyt pysyvästi pienemmät. Uusiokielessä tämä on ristitty vastuullisuudeksi ja huolenkantamiseksi tulevista sukupolvista.

Loppuun vielä kommentti Kokoomuksen Sinuhe Wallinheimolta, joka ilmoittaa valtion tänä vuonna arviolta ottaman velkamäärän (18,8 miljardia) tekevän 7500e/työtätekevä suomalainen: ”Kauanko sinulta kestäisi tuon 7500e lainan lyhentäminen omasta pussistasi?” Tätä logiikka käyttäen voisi kysyä, kauanko talouskuriporukalta kestää n. 15000e/työtätekevä summan maksaminen, jonka he ovat toimillaan suomalaisille kustantaneet, ja koska he edes aikovat aloittaa maksamisen?

Tuotantokuilu oli Suomessa negatiivinen koko viime vuosikymmenen vuodesta 2011 eteenpäin. 40 miljardin lukuun päästään vertaamalla tuotantokuilua toteutuneeseen bruttokansantuotteeseen käyvillä hinnoilla.


https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#
http://tilastokeskus.fi/til/vtp/2019/vtp_2019_2020-03-16_tau_001_fi.html

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Verkkouutiset kertoo ettei Suomessa ole rikkaita tai jos onkin niin ei heillä rahaa ole

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan taannoinen tutkimus Suomen varakkaimpien kyseenalaisesta ajatusmaailmasta herätti kriittistä keskustelua ja luonnollisesti myös tarpeen kutsua tutut tahot kertomaan, kuinka markkinasääntöjen järjestäminen niin, että ne ohjaavat enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän muille, on itse asiassa fantastinen idea. Verkkouutisten puolustuspuhe ei ala erityisen vakuuttavasti Kasperi Summasen todetessa, ettei tuloeroissa ”ole tapahtunut juurikaan muutosta 2000-luvun aikana.” Tämä väite on yksinkertaisesti väärä. Köyhimmän 20% tulot kasvoivat aikavälillä 1995-2007 15% ja keskiluokan (tulodesiilit 20%-80%) 36%, kun taas puolestaan rikkaimman 1% tulot kasvoivat 158% ja rikkaimman promillen 252%. Kehitys jatkui myös aina finanssikriisin ovelle saakka ja Suomessa selkeästi suurin selittäjä tapahtuneelle on vuoden 1993 veroreformi, joka eriytti ansio- ja pääomaverotuksen toisistaan suosien pääomaa (rikkaimman promillen tuloista n. 70% on pääomatuloja). Kehitys on kuitenkin kulkenut samaan suuntaan kaikissa teollisuusmaissa ja esim. IMF toteaa 15% tuloerokehityksestä tulevan työvoiman tarjontaa lisäävistä ja työnsuojelua heikentävistä reformeista, joiden kaupittelemisesta palstoilla ja pellonpientareilla on tullut normaalia ajanvietettä. Mainittakoon myös ettei mikään sinällään pakota valtiota tekemään tällaisia interventioita markkinoille, vaan niitä tehdään koska niitä halutaan tehdä.

Jos faktuaaliset virheet jätetään sikseen, niin mielenkiintoista on myös Summasen ohjeistus paremmasta suunnasta: ”[Ongelmia] ei ratkaista lisäämällä kituliaan kansan ja talouden verotusta, vaan kasvattamalla tuloja.” Ongelma tässä on, että markkinasääntöjen muuttaminen niin, että varakkaiden tulot kasvavat on itse asiassa pois muilta (vaikka usein muuta väitetään). Asia on helppo ymmärtää seuraavasti. Kansantaloudessa tuotetaan per vuosi tietty määrä vaurautta (usein tätä mitataan BKT:lla tai kansantulolla), joka sitten jakautuu kansalaisille. Jos oletetaan, että top 1% saa alkutilanteessa tästä 20% ja sitten sääntöjä muutetaan niin, että se saakin 25%, niin tämä objektiivisesti tarkoittaa, että muille jää nyt ainoastaan 75% entisen 80% sijaan. Ainoa tie tämän ympäri on, jos varallisuuden siirto huipulle oikeasti vauhdittaisi kasvua itseään, mutta tässä törmätään taas empiiriseen maailmaan, joka sanoo päinvastaista ja esim. sekä IMF että OECD ovat viime vuosina suositelleet tuloeroja tasaavia linjauksia, koska päinvastainen tuppaa haittaamaan kansantalouksia. Tai näin siis, jos joku olisi oikeasti kiinnostunut kansantaloudesta – jos sen sijaan tarkoitus on yksinkertaisesti ohjata enemmän rahaa rikkaille, niin se on sitten eri asia.

Käytettävissä olevien tulojen kasvu, indeksi 1995=100. Ylimmän promillen 252%:n tulojen kasvu ei mahdu kuvion skaalaan.



https://www.imf.org/en/Publications/FM/Issues/2017/10/05/fiscal-monitor-october-2017

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Palkkoja halutaan taas laskea

Työttömyydestä huolissaan olevat voivat viimein huokaista helpotuksesta, sillä Juhana Vartiainen ja Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen ovat löytäneet sekä ongelman juuren että ratkaisun: työehtosopimusjärjestelmä takaa ihmisille liian suuret palkat, joten sitä on muutettava. Tai kuten Pentikäinen asian laittaa: ”Koko systeemi seisoo tässä mielessä savijaloilla ja kulkee kohti romahdusta, jos sitä ei uudisteta […]  Nykymallin hedelmänä Suomessa on lähes maailman jäykin palkanmuodostus, mikä sopii huonosti markkinatalouteen.” Selvennykseksi todettakoon, että koska nykyinen järjestelmä sallii joustot ylöspäin, niin ainoa suunta mihin joustoja voi vaatia on alas – tässä toivotaan siis mahdollisuutta maksaa pienempiä palkkoja. Pentikäinen ei kerro mihin hänen arvionsa jäykästä palkanmuodostuksesta pohjautuu, mutta olettaisin hänen viittaavan WEF:n raporttiin asiasta, koska SY on viitannut siihen aiemminkin. Raportin metodologiaan tutustuneet tietävät, että WEF:n luokitus tässä perustuu yksinkertaisesti yritysjohtajille suunnattuun kysymykseen, eli se kertoo vain rajoitetusti todellisesta palkanmuodostuksesta ja enemmän siitä, että suomalaiset yritysjohtajat eivät pidä TES-järjestelmästä. Jos asiasta haluaa objektiivisempaa kansainvälistä näkemystä, niin esim. OECD ei Going for Growth -raporteissaan tarjoa Suomelle huomautuksia liian jäykästä palkanmuodostuksesta tai suosittele muitakaan muutoksia työehtosopimusjärjestelmään (vrt. esim. Belgia, Ruotsi, Slovenia, Alankomaat, Ranska ja Espanja).

Ehkä olennaisemmin oletus alaspäin vievän palkkajoustavuuden positiivisesta suhteesta työllisyyteen on kyseenalainen ja empiirinen tutkimus Suomesta (esim. Böckerman, Kosonen, Maczulskij & Keränen 2017) tai maailmalta (esim. Avdagic & Salardi 2013) antaa erittäin vähän tukea näiden näkemysten pohjaksi (tai työntekijöitä suojelevien instituutioiden heikennyksille yleensä). Sama pätee vaatimuksiin paikallisen sopimisen lisäämisestä. OECD lukee Suomen keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maihin ja työllisyysaste oli ensimmäisellä neljänneksellä 72,7%. Hajautetun työmarkkinajärjestelmän OECD-maita, joissa on matalampi työllisyysaste ovat Latvia, USA, Unkari, Irlanti, Israel, Slovakia, Puola, Luxemburg, Etelä-Korea, Kolumbia, Chile, Meksiko ja Turkki – jos haluaa sanoa, että paikallinen sopiminen vähentää työttömyyttä, niin tämän perusteella pitäisi sitten myös sanoa, että se samalla pudottaa varsinaista työllisyysastetta. Todellisuudessa työehtojärjestelmän keskittyneisyydellä tai hajautuksella ei siis näyttäisi olevan mitään korrelaatiota työllisyysindikaattoreiden kanssa, mutta tämä ei tietenkään periaatteessa estä Vartiaista tai Pentikäistä uskomasta päinvastaista. Toisaalta on myös yhtä hyvin mahdollista, etteivät he erityisesti välitä työllisyydestä, vaan yksinkertaisesti haluaisivat laskea palkkoja.


Työllisyysasteen vertailussa Suomi pärjää huomattavasti paremmin kuin monet enemmän hajautettuun sopimiseen suuntautuneet maat. Tämä ei siis sinällään osoita mihinkään suuntaan hajautetun tai keskitetyn työehtosopimusjärjestelmän paremmuudesta ja itse asiassa ainoa indikaattori, joka näyttää vakuuttavia korrelaatioita on työmarkkinajärjestöjen välinen palkkakoordinaatio, jossa suurempi koordinaatio tuottaa parempia työllisyystuloksia.



sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Kreikan tie ja muita satuja

Jos viime aikojen julkinen keskustelu toimii minkäänlaisena ennusteena, saadaan seuraavan neljän vuoden aikana kuulla loputtomia vuodatuksia siitä, kuinka velkaralli pyörii, karvaisia käsiä työnnetään tulevien sukupolvien taskuun, Suomi on Kreikan tiellä ja että tämä on Sparta. No, ehkä ei tuota viimeistä. Petteri Orpo joka tapauksessa lämmitteli näitä tuttuja aiheita taannoin toteamalla että ”hallitusohjelman talouden pohja on erittäin hutera” ja ”että tämä tulee johtamaan siihen, että Suomi velkaantuu uudelleen.” Ymmärrän, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velka paha), mutta koska realismi on satuja parempi poliittisten linjausten lähtökohta, selitetäänpä mikä velassa on ongelma ja mikä ei.

Ensiksi, valtionvelka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä aiheutuvat kulut, eli korot, koska ne potentiaalisesti ohjaavat resursseja pois tuottavammista kohteista. Tämän mahdollisen ongelman olemassa oloa voimme tarkastella valtionvelan efektiivisen kustannusprosentin kautta, joka sattuu olemaan matalampi kuin koskaan mitatussa historiassa (n. 1%). Kuten olen sanonut vuosia, korot eivät myöskään tule nousemaan merkittävästi hyvään aikaan, koska Euroopan keskuspankki nostaa niitä ainoastaan talouden ylikuumenemisen estämiseksi, mitä ei ole näköpiirissä – korkokustannustarinassa ei ole tolkkua.


Toinen mahdollinen ongelma liittyy kansantalouden kapasiteettiin (kaikki työntekijät, koneet, tuotantolaitokset, jne.). Jos kapasiteetti pyörii täydellä teholla, alijäämän pyörittäminen (velkaantuminen) ruokkii ainoastaan inflaatiota, ei reaalitaloutta (liikaa kysyntää verrattuna tarjontaan). Paras reaaliaikainen mittari tälle on pohjainflaatio, joka huhtikuussa oli edelleen epänormaalin matalalla (0,7%). Koska hinnat eivät nouse markkinoiden peruslakien mukaan kapasiteetti ei ole täyskäytössä ja sekä työllisyyttä että taloutta voidaan huoletta kasvattaa yksinkertaisesti lisäämällä kysyntää. Joku voi tähän todeta, että kyllä kapasiteetista kuitenkin tulevaisuudessa muodostuu ongelma. Onneksemme OECD mittaa tätä tuotantokuilun kautta (negatiiviset arvot tarkoittavat kansantalouden pyörimistä vajaateholla), jonka arviot täksi ja ensivuodeksi näyttävät -0,6 ja -0,3. OECD on myös jatkuvasti arvioinut tuotantokuilua liian pieneksi, joten todelliset luvut saattavat olla enemmän negatiivisia (OECD arvioi aikaisemmin tuotantokuilun sulkeutuvan jo vuonna 2018). Ongelmia on siis vaikea löytää täältäkään, mutta se tuskin tulee velkahysterian kauppaajia kiinnostamaan ja mopo jatkaa keulimista.



OECD:n uusimmat tuotantokululaskelmat.

torstai 9. toukokuuta 2019

Hiljaisin lakkovuosikymmen sitten 1930-luvun


Tilastokeskus julkaisi taannoin vuotuisen katsauksensa työtaisteluista, jonka mukaan näiden seurauksena menetettyjen työpäivien määrä kasvoi vuodesta 2017 (menetettyjä päiviä 23 000) huomattavasti vuoteen 2018 (menetettyjä päiviä 214 000). Tämän seurauksena Elinkeinoelämän keskusliitto haluaa Helsingin Sanomien sivuilla tuttuun tapaansa rajoittaa lakko-oikeutta todeten erityisesti poliittisista lakoista että ”niiden vuoksi yksityisellä sektorilla työtaisteluihin osallistuneiden työntekijöiden määrä ja työaikamenetykset yli kymmenkertaistuivat verrattuna edellisvuoteen. Tuotannon menetyksiksi arvioitiin kymmeniä, jopa satoja miljoonia euroja.” Koska suhteellisuuden taju tässä asiassa on päässyt kirpoamaan yhtä pahasti kuin Paavo Väyrysen ote todellisuudesta, tehdäänpä muutama olennainen huomio.

Ensiksi, kuten Helsingin Sanomat mainitsee, lakkoilu (poliittinen tai muuten) on todellakin Ruotsissa huomattavasti harvinaisempaa kuin Suomessa. Mitä HS ei kuitenkaan mainitse, on että lakkojen takia menetetyt työpäivät/1000 työntekijää ovat sekä Norjassa että erityisesti Tanskassa selkeästi Suomea korkeammalla. Pohjoismaisittain Suomi ei siis ole mitenkään erityisen lakkoherkkä (enemmänkin päinvastoin) ja OECD-maidenkin keskuudessa ainoastaan hieman keskitason yläpuolella. Toiseksi, lakkojen takia menetettyä työaikaa tulee itse asiassa kaikissa OECD-maissa erittäin niukasti ja tilastojohtaja Ranskankin kohdalla ainoastaan n. tunti/työntekijä vuodessa (Suomessa n. 20 minuuttia). Samaan aikaan kiky kasvatti työaikaa 30 minuuttia *viikossa*, minkä seurauksena esim. pelkästään teknologiateollisuuden käyttöön on laskennallisesti tullut 840 000 lisätyöpäivää vuodessa.

Mistä puolestaan pääsemmekin kolmanteen pointtiin, eli siihen, että 1990-luvun puolivälin jälkeen lakkoilu on itse asiassa romahtanut kaikissa teollisuusmaissa ja esimerkiksi koko itsenäisen Suomen historiassa ainoastaan 1930-luvulla työpäiviä menetettiin keskiarvona vähemmän kuin 2010-luvulla – näin siis jopa 1910-luvulla, jolloin Suomi oli itsenäinen vain kaksi vuotta. Millään rationaalisilla meriiteillä on siis erittäin vaikea perustella aika ajoin toteutuvaa hampaiden kiristelyä ja tuhkan ripottelua hiuksiin lakkojen pohjalta, mutta toisaalta lakkohelvettitarinat tuovat mukavaa vaihtelua normaaliin velkahysterian lietsontaan ja valitteluun oletusta työvoimapulasta.

Lakkoilun kulta-aikana 1980-luvulla työtunteja menetettiin keskiarvona n. 820 000 vuosittain.

2010-luvulla lakkoilun seurauksena menetetyt päivät ovat keskiarvona enää vain hieman päälle 100 000 vuosittain.



maanantai 23. heinäkuuta 2018

Irtisanominen ja määräaikaistyöt

Mahdollisesti saadakseen vaihtelua ainaiseen työttömien kepittämiseen, päätti hallitus kevään budjettiriihen yhteydessä palata takaisin myös työtä tekevien kurmottamiseen. Tarkoituksena oli siis helpottaa yksilöllisen irtisanomisen kriteerejä alle 20 hengen yrityksissä sekä tehdä mahdolliseksi alle 30-vuotiaiden palkkaaminen määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita; jälkimmäinen ehdotuksista kerkesi jo kaatua heinäkuun alussa, mutta ensimmäistä yritetään edelleen puskea läpi, [1] joten tarkastellaanpa hieman sen meriittejä. Kuten odottaa saattaa, on hallitus perustellut työsuhdeturvan heikentämistä työllisyyden parantamiseen liittyvänä projektina ja uskollisena työjuhtana tunnettu työministeri Jari Lindström toteaa asiasta muun muassa että "On tilastollisesti todistettu, että tänä päivänä suurin osa työpaikoista syntyy pieniin yrityksiin. Mutta jos on pieni yritys, rekrytointiriski on paljon korkeampi kuin suuressa yrityksessä." [2] Jos haluamme uskoa hallituksen logiikkaa, on kyseessä siis pyrkimys kohdennetusti helpottaa nimenomaan pienyritysten asemaa ja vähentää riskiä rekrytoinnissa. Tässä on kuitenkin se lievä ongelma, että alle 20 hengen yrityksiä koskevana ehdotus koskisi suurin piirtein 270 000 yritystä, eli sen ulkopuolelle jäisi ainoastaan n. 1 % Suomessa toimivista yrityksistä - kohdennettu säädös tämä ei ole. [3]

Jos kuitenkin oletamme, että hallitus tulee edes jossain määrin tolkkuihinsa (mikä mahdollisesti on katteeton oletus) ja veivaa 20 henkilön lukua enemmän tai vähemmän alaspäin, niin miltä hallituksen ehdotus muuten sitten näyttää suhteessa oletettuihin työllisyyttä parantaviin vaikutuksiin? Työnantajien puolella positiivisiin vaikutuksiin ainakin löytyy uskoa ja esim. Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula toteaa asiasta seuraavaa: "Kun katsotaan kansainvälisesti esimerkiksi verrattuna Saksaan, Suomessahan on korkeampi kynnys irtisanoa työntekijä henkilöperusteisella syyllä". [4] Samoilla linjoilla on myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, Aalto-yliopiston dosentti Niku Määttänen: "Oma käsitykseni on, että Suomessa on varsin hankalaa irtisanoa työntekijä vain sillä perusteella, että hän ei osaa tai viitsi tehdä työtään kunnolla". [5] Näiden näkemysten mukaan Suomen työsuhdeturvaa olisi siis ruuvattava alaspäin, koska siellä se on myös matalamman työttömyysprosentin omaavissa maissa ja asioiden välillä oletetaan olevan korrelaatio.


On aina fantastista katsella kuinka paljon mediassa annetaan palstatilaa ihmisille, jotka eivät ilmeisesti ole viitsineet käyttää edes viittä minuuttia sanomisiensa tarkistamiseen. OECD pitää yllä tietokantaa, johon se on kerännyt tietoja jäsenmaidensa työsuhdeturvalainsäädännöstä ja laskenut näiden tietojen perusteella maakohtaiset indeksit työsuhdeturvan eri kategorioille. Seuraavassa näiden indeksien vertailua muutamien eri maiden kohdalla:



Lähde [6]

Ensimmäisenä vasemmalla olevat pylväät kuvaavat siis yleisindeksiä siitä, kuinka vaikeaa irtisanominen esillä olevien maiden keskuudessa on ja kuten näkyy, Suomi on vaikeudessa hännillä, ei kärjessä - eteen kiilaavat myös siis suosikkiverrokit Saksa, Ruotsi ja Tanska. Koska myös kaikkien OECD maiden (34) keskuudessa Suomen sija yleisindeksissä on 12 (siis keskiarvon alapuolella; pienempi sija tarkoittaa helpompaa irtisanomista), [7] ovat väitteet irtisanomisen vaikeudesta täällä yleisesti ottaen vähintään kyseenalaisella pohjalla. Ollaksemme reiluja, niin sekä Makkula että Määttänen kuitenkin viittaavat nimenomaan yksilöllisiin irtisanomisiin ja Suomen yleisindeksisijoitusta laskee huomattavasti kolmannessa pylväskokoelmassa kuvattu erittäin matala suojelu kollektiivisia irtisanomisia vastaan (esim. tuotannollisiin ja taloudellisiin tekijöihin perustuvat irtisanomiset). Kuitenkaan vilkaisu toiseen pylväskokoelmaan vasemmalta ei juuri muuta tilannetta - yksilölliset irtisanomiset ovat sekä Saksassa että Ruotsissa vaikeampia, joskin Tanskassa ne ovat hieman helpompia. Jos kuitenkin halutaan olla erityisen reiluja, niin lisätäänpä tarkasteluun myös viimeinen pylväskokoelma (vaikka Makkula ja Määttänen eivät siihen itse asiassa edes viitanneet), joka kuvaa siis tilapäisten työntekijöiden suojelua - kuten näkyy, tässä kategoriassa Suomi on marginaalisesti Tanskan sekä Saksan yläpuolella ja selkeästi korkeammalla verrattuna Ruotsiin. Jos henkilöperusteisen irtisanomisen arviointiin halutaan laskea mukaan siis myös tilapäisten työntekijöiden suojelu, saadaan Suomen ja Saksan indeksiluvuiksi 4,4, Tanskalle 3,9 ja Ruotsille 3,7.


Mitä tästä nyt sitten voi päätellä? No, itse asiassa hyvin vähän - työsuhdeturvalainsäädännön heikkoudella tai vahvuudella ei näyttäisi empiirisen aineiston perusteella olevan juuri mitään vaikutusta työllisyyden kokonaisasteeseen eikä yleisindeksi tai sen alaindeksit osoita mitään loogista korrelaatiota työttömyyden määrään maiden välillä. Todennäköisin syy on siksi, että vaikka irtisanomisen helpottaminen saattaa lisätä väen virtaamista sisään työpaikan ovista, se myös lisää samalla volyymillä siirtymistä sieltä kortistoon, mikä jättää kokonaisvaikutukseksi pyöreän nollan. Mitä tulee Makkulaan ja Määttäseen, niin todettakoon vielä että a) Makkula on objektiivisesti väärässä väittäessään henkilöperusteisen irtisanomisen olevan helpompaa Saksassa kuin Suomessa - miten tahansa laskettuna indikaattorit näyttävät muuta b) vaikka tilapäisiä työntekijöitä koskeva suojelu on Suomessa vahvempaa kuin Saksassa, Ruotsissa tai Tanskassa, on Suomi tässäkin indeksissä itse asiassa OECD:n keskiarvon alapuolella (suojelu keskivertoa vähäisempää) - jos Määttänen siis viittaa tähän indeksiin ja haluaa sen perusteella sanoa, että henkilöperusteinen irtisanominen on Suomessa "varsin hankalaa", niin ilmeisesti se on sitä myös yli puolessa OECD maista. Vaikka jatkuvan valituksen perusteella voisi toisin luulla, niin työsuhdeturvalainsäädännössä Suomi on pääasiassa kansainvälisesti vertailtuna keskitien kulkija.

Koska työsuhdeturva ei ole täällä siis mitenkään erityisen korkealla, eikä siihen liittyvällä lainsäädännöllä edes ole havaittavaa linkkiä työllisyyden määrään, niin miksi hillitön hinku saada asiaan liittyviä lakeja läpi? Jos jätämme hallituksen hurskaat puheet työllisyyden lisäämisestä omaan arvoonsa (sekä empiirinen että teoreettinen aineisto siis puhuu tätä käsitystä vastaan), niin jäljelle ei oikeastaan jää muita selityksiä kuin ideologinen hulluus tai tarkoituksenmukainen työehtojen heikentäminen. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyviä tarkempia syitä voidaan pohtia esimerkiksi seuraavan kuvan äärellä:
Lähde [8]



















Ehdotus alle 30-vuotiaiden palkkaamisesta määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita siis kaatui, mutta kuten näkyy tietystä näkökulmasta määräaikaisten suhteiden lisäämisessä olisi paljonkin mielekkyyttä, sillä kuvioon liittyvän tarkastelun alussa (vuonna 0) määräaikaisessa työsuhteessa olleet saivat vielä 8 vuoden jälkeenkin vain 70-75 % samankaltaisissa pysyvissä työsuhteissa vuonna 0 olleiden palkasta. Tähän vaikuttaa paitsi määräaikaisen työn epävakaus, niin myös työnantajien haluttomuus investoida määräaikaisiin työntekijöihin esim. työnantajan kustantaman koulutuksen kautta, mikä tarkoittaa, että vaikka määräaikainen työ tulevaisuudessa vaihtuisikin pysyvään, on työpaikan laatu (ja sitä kautta palkka) todennäköisesti heikompi. Määräaikaista työtä lisäämällä palkat pysyvät siis kätevästi matalammalla.

Asialla on myös yhteys hallituksen "työllisyysihmeeseen" (työllisyysasteen odotetaan nousevan hallituksen 72 %:n tavoitteeseen) ja kuten Tilastokeskus meille avuliaasti kertoo, siinä missä jatkuvaan kokoaikatyöhön perustuvien työsuhteiden määrä on viimeisen vuoden aikana kasvanut ainoastaan 4,7 %, on määräaikaisten työsuhteiden määrä puolestaan noussut 11,1 %. [9] Tämän eron seurauksena kokoaikatyötä tekevien prosenttiosuus kaikista työssäkävijöistä on itse asiassa vähentynyt 0,3 %, [10] mikä mahdollisesti antaa myös osviittaa tulevalle - työehtojen heikennyksiä, määräaikaisia työsuhteita ja pienempiä palkkoja. Huomion arvoista tässä tietenkin on, että vaikka usein toisin teeskennellään, ei tämä kehitys ole seurausta luonnonlaeista, työntappajaroboteista tai muista esoteerisista voimista, vaan poliittisista päätöksistä. Työntarjonnan lisääminen ilman sen kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa johtaa auttamatta työntekijöiden neuvotteluvoiman laskemiseen, mikä puolestaan johtaa työtekijöiden kannalta huonompiin työsopimuksiin (esim. määräaikaisuuden muodossa) ja sitä kautta tulonsiirtoon yhteiskunnan alemmilta kerroksilta ylemmille. Päätösten negatiivisia seurauksia kantamaan joutuvat voivat kuitenkin lohduttautua esimerkiksi sillä, että kehitys todennäköisesti luo tulevaisuudessa lisää hyvin palkattuja töitä työryhmiin, joiden tehtävä on arvuutella, missä eriarvoisuuden syyt oikein luuraavat.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-10290376
[2} https://yle.fi/uutiset/3-10192262
[3] https://yle.fi/uutiset/3-10157542
[4] https://yle.fi/uutiset/3-10157640
[5] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/247460-tutkimusjohtaja-irtisanomissuoja-voi-suoraan-vahentaa-joidenkin-intoa-tehda-tyonsa
[6] https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/
[7] https://www.oecd.org/els/emp/Employment-Outlook-2013-chap2.pdf
[8] https://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22017/ty22017pdf/ty22017.pdf
[9] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_013_fi.html
[10] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_014_fi.html

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Uusfeodalismiin

Yhdysvalloissa vuonna 2013 varakkaan perheen 16-vuotias poika nimeltä Ethan Couch törmäsi humaltuneena autollaan toiseen maantien reunalle pysähtyneeseen autoon tappaen neljä ihmistä ja vahingoittaen yhtätoista muuta. Oikeudenkäynnissä hänen asianajajansa onnistuneesti argumentoi, että poikaa vaivasi ”afluenssa”, eli hänen varakkaat vanhempansa ja etuoikeutettu kasvuympäristö olivat opettaneet hänelle, ettei hänen teoillaan ole negatiivisia seurauksia ja että kaikki ongelmat voidaan aina kuitenkin ratkaista rahalla. Tuomari päätti antaa hänelle opetuksen siitä, että tämä käsitys oli aivan oikea ja tuomitsi hänet pelkästään 10 vuodeksi ehdonalaiseen. Maksimirangaistus olisi ollut 20 vuotta vankilassa.[1] Vuonna 2015 Conrad Hilton (paremmin tunnettu Paris Hiltonin veljenä) puolestaan riehui väkivaltaisesti lentokoneessa, poltti siellä pilveä, laittoi palohälyttimen pois toimintakunnosta ja uhkasi tappaa koneen miehistön. Hän sai toimistaan 5000 dollaria sakkoa ja noin viiden kuukauden ajaksi yhdyskuntapalvelua. Jälleen maksimirangaistus olisi ollut 20 vuotta vankilassa.[2]

Mitä näillä tapauksilla nyt sitten on tekemistä minkään kanssa, erityisesti Suomessa? No, ensiksi huomioitakoon, että kyseessä ei ole mikään kolmannen maailman kleptokratia, jossa yläluokka saa vapaasti tappaa köyhälistöä, vaan maailman rikkain maa ja oletettu oikeusvaltio, eli Yhdysvallat, jossa kuitenkin varallisuuserot ovat täysin lähteneet käsistä viimeisen 30-40 vuoden aikana. Vaikka lähes kaikissa OECD-maissa (eli maailman rikkaimmissa valtioissa) varallisuuserot ovat nykyisin suuremmat kuin pitkiin aikoihin,[3] niin Yhdysvallat on länsimaiden keskuudessa tässä suhteessa pitkälti omassa sarjassaan.[4] Niinpä samalla kun esimerkiksi kaikista maassa syntyneistä lapsista noin 40 % viettää vähintään vuoden köyhyysrajan alapuolella ennen täysi-ikäisyyttä,[5] niin toisaalta top 0,1 % väestöstä omistaa varallisuutta suurin piirtein yhtä paljon kuin alimmat 90 %.[6]

Pointtina oli siis, että tältä näyttää oikeusjärjestelmäkin yhteiskunnassa, joka on vakavasti jakautunut niihin, jotka omistavat kaiken ja niihin jotka eivät omista mitään. Paitsi että Conrad Hilton avoimesti kutsui kanssamatkustajiaan talonpojiksi ja syytti miehistöä asettumisesta näiden puolelle, niin hän myös totesi, että hänen isänsä oli aikaisemmin hankkiutunut samanlaisesta tapauksesta eroon 300 000 dollarilla. Ethan Couchin tuominnut tuomari puolestaan oli aikaisemmin tuominnut samankaltaisesta kuolemantuottamuksesta 14-vuotiaan pojan 10 vuodeksi vankilaan, mutta samalla antoi siis Couchille vain 10 vuotta ehdonalaista.[7] Eikä kyse ole edes välttämättä siitä, että esimerkiksi mainittu tuomari olisi jotenkin erityisen paha ihminen, vaan siitä että kun hän katsoo Ethan Couchia, hän näkee oman lapsenlapsensa, hän näkee jonkun, joka ei tarkoita pahaa, vaan on yksinkertaisesti tehnyt virheen. Kun sama tuomari katsoo 14-vuotiasta katujen kasvattia, hän näkee vaarallisten luokkien edustajan, joka jo luontonsa/kulttuurinsa pohjalta on epäilyttävä tai väkivaltainen ja hänestä on tehtävä esimerkki muille, etteivät nämä ole vaaraksi yhteiskunnalle ja sen kunniallisille edustajille. Kyse on siis yläluokan sulkeutumisesta kartanoihin ja kultaisiin häkkeihin, joissa kaikki kosketus tavallisen kansalaisen elämään on kadonnut. Tämän seurauksena joidenkin ajatusmaailmat myös helpommin muuttuvat varsin viheliäisiksi.

Mutta eihän mitään tällaista ole Suomessa tapahtumassa. Eikö? Presidentti Niinistö myönsi puheessaan elokuussa, että Suomi on jakautumassa taloudellisten linjojen pohjalta,[8] eikä tämä itse asiassa ole ainakaan ihan tuulesta temmattu väite, sillä maamme on viimeisen 30 vuoden aikana ollut niiden OECD-yhteiskuntien joukossa, joissa tuloerot ovat kasvaneet kaikkein voimakkainta vauhtia.[9] Näin asiat myös koetaan kansalaisten keskuudessa: 74 % ihmisistä uskoo, että hyvän elämän edellytykset ovat heikentyneet viime vuosina ja 82 % että eriarvoistuminen uhkaa suomalaista yhteiskuntaa.[10] Esimerkiksi vuonna 2015 toteutettu Helsingin Sanomien köyhyyskysely puolestaan kertoo siitä, että ainakin osa varakkaista on jo liihottelemassa omaan kuplaansa. Kuten eräs vastaajista asian tiivistää: ”Halveksin köyhiä, koska heiltä puuttuvat lähes kaikki terveen ja onnistuneen ihmisen piirteet.” Vastaus voi olla äärilaidalta, mutta itseasiassa joka neljäs varakkaista vastaajista suhtautui köyhiin vihamielisesti, ylimielisesti tai halveksuen. Samoin 34 % rikkaista katsoi, että ”kaikkien pitää parantaa omaa asemaansa itse työtä tekemällä, kouluttautumalla tai kehittämällä itseään tai että kaikilla on jo siihen tasavertaiset mahdollisuudet”.[11] Kouluttautumisessa tai itsensä kehittämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa (päinvastoin), mutta suomeksi käännettynä näiden ihmisten mielestä mitään rakenteellisia ongelmia ei siis ole olemassakaan ja esimerkiksi Suomen työttömien kaikki ongelmat ratkeaisivat, kunhan kaikki 380 000 ymmärtäisivät vain survoutua 68 000 avoimeen työpaikkaan.[12]

Suomi ei tietenkään ole Yhdysvallat ja samanlaisesta jaosta ryöväriparoneihin ja talonpoikiin ollaan vielä kaukana, mutta haluttu suunta näyttää tulleen valituksi, eikä kurssin muutoksesta ole merkkejä. Hallituspuolueet ja niiden edustajat antavat jo esimerkkejä uuden ajan ajatusmaailmasta: Elina Lepomäen (kok.) mielestä veronkierto on moraalisesti oikein, kunhan se vain tehdään lakiin jätettyjen reikien kautta;[13] Keskustan pitkäaikainen kansanedustaja Jukka Vihriälä tuomittiin korkeimmassa oikeudessa törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta, mutta samalla viikolla myöhemmin hänet kutsuttiin Keskustan kunniajäseneksi;[14] ulkoministeri Soini ilmoitti kesällä (mahdollisesti  jo kuntavaaleja ennakoiden), että valheet eivät ole valehtelijan vika, vaan median.[15] Ja niin edelleen. Kaikki tämä on siis täysin julkista, mikä näyttäisi viittaavan siihen, että korruptio, valehtelu ja muut vastaavat käytännöt ovat ilmeisesti siirtymässä julkisesti hyväksyttäviksi käytännöiksi. Ei siinä, etteikö mainituilla käytännöillä olisi pitkä historia niin täällä kuin muuallakin, mutta muistini mukaan joskus vanhempina aikoina niitä sentään ymmärrettiin hävetä, jos tieto sattui vuotamaan julkisuuteen. Niin maailma muuttuu, Eskoseni, ja siinä missä työttömyystuella elävä köyhä on nykyään sosiaalipummi, niin miljoonia euroja valtiolta ja Suomen kansalaisilta huijaava verosuunnittelija on suoraselkäinen yhteiskunnan tukipylväs.



[1] http://news.nationalpost.com/news/teen-who-killed-four-while-driving-three-times-over-the-limit-gets-off-because-his-rich-parents-papered-him
[2] http://www.independent.co.uk/news/people/conrad-hilton-sentenced-after-threatening-airline-crew-and-calling-passengers-peasants-10325080.html; http://edition.cnn.com/2015/02/04/entertainment/conrad-hilton-assaulting-intimidating-flight-attendants-charge/
[3] http://money.cnn.com/2015/05/21/news/economy/worst-inequality-countries-oecd/
[4] http://www.huffingtonpost.com/2013/08/15/income-inequality-wall-street_n_3762422.html
[5] http://www.cbsnews.com/news/the-shocking-reach-of-us-child-poverty/
[6] https://www.theguardian.com/business/2014/nov/13/us-wealth-inequality-top-01-worth-as-much-as-the-bottom-90
[7] http://www.dailymail.co.uk/news/article-2524108/Judge-let-spoiled-rich-teen-killed-DUI-previously-boy-aged-fourteen-prison-TEN-YEARS.html
[8] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/201972-suomi-jakautumassa-presidentti-niinisto-hatkahti-raporttia-yhteiskunnan-tilasta
[9] https://www.oecd.org/els/soc/Focus-Inequality-and-Growth-2014.pdf
[11] http://www.hs.fi/sunnuntai/a1450417337441
[12] http://yle.fi/uutiset/3-9113543
[13] http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/2671438/Lepomaki+verosuunnittelusta+Totta+kai+se+on+moraalisesti+oikein
[14] http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016060921700843_uu.shtml
[15] http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/soini-huomenta-suomessa-brexit-toteutuu-varmasti-myos-fixit-mahdollinen/5964882

tiistai 13. syyskuuta 2016

Joka vitsaa säästää…

Matalapalkkatyötä on lisättävä, eli tuloeroja kasvatettava sanoivat muun muassa Valtiovarainministeriön ylin virkamies Martti Hetemäki ja Sammon konsernijohtaja Kari Stadigh elokuussa (sivuhuomiona Stadigh sai palkkaa ja bonuksia viime vuonna 4,3 miljoonaa euroa).[1] Syy tähän kannanottoon on mitä ilmeisimmin herrojen palava rakkaus vähäosaisia kohtaan, koska heidän mukaansa talous ja työllisyys eivät ilman mainittuja toimia parannu. Väite ei ole uusi, mutta ennen kuin käsitellään sitä yleisemmin, niin vilkaistaanpa hieman ensin miesten argumentoinnin tarkempia perusteita. Hetemäelle vallitsevan politiikan ja tuloerojen kasvun oikeuttaa se, että ”meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen.” Paitsi ettei ole: Suomen työllisyysaste on 68,5 %, EU:n keskiarvo 64 %, Espanjan 58% ja Italian 56%.[2] Yli kymmenen prosentin heitto jäi sattumalta huomaamatta – mahdollisesti vahingossa, mahdollisesti pelottelutarkoituksessa, jotta haluttua politiikkaa voidaan estoitta jatkaa ”pakon edessä”. Joka tapauksessa harhaanjohtavaa argumentointia. Tämä ei silti tietenkään muuta sitä seikkaa, että Suomen talous ei ole kunnossa, mutta jos julkisuudessa esittää itsevarmana vahvoja näkemyksiä erityisesti virkamies asemasta käsin, niin kannattaa joko ensin selvittää edes asiaan liittyvät perusfaktat tai vaihtoehtoisesti jättää kertomatta liian helposti tarkastettavia valheita. Tosin ei sillä nyt suurta väliä ole, sillä on erittäin epätodennäköistä, että Hetemäki asiasta mitään sanktioita saa. Tämä siis huolimatta siitä, että hän on korkea-arvoinen virkamies, joka johtaa julkisesti kansalaisia harhaan. Ei se ketään kiinnosta.

Stadighin tapaus on toisaalta tavanomaisempi ja toisaalta mielenkiintoisempi. Tavanomainen se on siksi, että mies toistaa väitteelleen normiperustelun siitä, että investointeja ja työpaikkoja tulee, jos rikkaille annetaan lisää ja muille vähemmän. Koska argumentti on ala-arvoinen ja olen sitä jo aikaisemmin käsitellyt, niin ei siitä sen enempää. Mielenkiintoinen puoli tulee vastaan miehen puhuessa tarkemmin palkkaeroista, jotka Stadigh varsin asiallisesti toteaa Suomessa verrannollisesti katsoen suhteellisen pieniksi, vaikka tässäkin asiassa hajonta on kyllä kasvanut viimeisen 20 vuoden aikana, eli keskipalkkaisten määrä on laskenut iso- ja pienipalkkaisten määrän kasvaessa.[3] Joka tapauksessa pienet palkkaerot osaltaan perustelevat Stadighin käsityksessä niiden kasvattamista.

Olennaistahan tässä onkin juuri sanavalinta, eli puhuminen palkkaeroista, eikä tuloeroista (tai varallisuuseroista) joiden kasvu puolestaan on Suomessa viime vuosikymmeninä ollut teollisuusmaiden suurinta luokkaa johtuen pääasiassa vuoden 1993 verouudistuksesta, joka jakoi tuloveron ansiotuloihin ja pääomatuloihin.[4] Ansiotulovero on progressiivinen, pääomatulovero taas (melkein)[5] tasavero, eli siinä missä esimerkiksi 1500e/kk palkan veroprosentti on ensi vuonna 15,6 % ja 7500e/kk palkan 42,9 %,[6] niin tuhannen euron osingosta maksetaan 30 % veroa ja miljoonan euron osingosta vain 34 %. Pääomatuloveron olematon progressio kannustaa varakkaita muuttamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat tulot pääomatuloiksi, koska sitä kautta pystyy kätevästi kiertämään veroja ja tätä on myös varsin hartaasti tehty. Tuloerojen kasvu kuitenkin pysähtyi 2000-luvun alkupuolella, mutta sen sijaan varallisuuserojen kasvu sen kuin jatkuu. Varallisuuteen kuuluvat siis esimerkiksi talot, autot, osakkeet, talletukset sekä muut vastaavat ja siinä missä kolmen ylimmän tulokymmenyksen varallisuus kasvoi vuosina 2009-2013 11,8 %, niin muissa tuloryhmissä se puolestaan pieneni yhteensä noin 1,5 %. Kuten myös odottaa saattaa, niin ylimmän kymmenyksen varallisuuden kasvu oli täysin omaa luokkaansa.[7] Stadighin puheet palkkaeroista kelpaavat siis toiminnan perusteluiksi ainoastaan mielikuvitusmaailmassa, jos sielläkään.

Se että valtaa pitävien ryhmien edustajat ja heidän papukaijamaiset komissaarinsa käyttävät argumentteja ja perusteluja, joiden kytkentä todelliseen maailmaan on parhaimmillaankin hatara ei liene yllätä ketään (asiaa voi havainnoida lähes joka kerta kun julkisuudessa puhutaan Suomen valtionvelasta), mutta tämä ei tietenkään sinällään kumoa alkuperäistä pointtia siitä, että talous korjaantuu tuloeroilla. No, korjaantuuko se? Ei, mutta tuskinpa sekään ketään erityisesti kiinnostaa. OECD – ei siis mikään erityinen radikaalimarxistien tukikohta – löytää tutkimuksessaan, että tuloerojen kasvu on itse asiassa haitallista taloudelliselle kasvulle ja että esimerkiksi Suomessa tämä on leikannut lähes yhdeksän prosenttiyksikköä maan talouskasvusta. Lisäksi olennaista ei ole pelkästään varsinaisen köyhyyden ehkäisy, vaan sen varmistaminen, että yhteiskunnan alin 40 % ei putoa kelkasta pois – eli toisin sanoen juuri se ryhmä, jota hallitus uudella budjetillaan aikoo kepittää.[8] Kääntäen tutkimus puolestaan toteaa, että kunhan ne on suunniteltu oikein, niin verot ja sosiaalietuudet puolestaan eivät ole haitallisia taloudelle – eli toisin sanoen ne asiat budjetissa, joiden kimppuun hallitus innokkaasti hyökkää.[9] Musta on valkoista, ylhäällä on alhaalla, sota on rauhaa ja orjuus vapautta.

Mitä tästä sitten voi oppia? Ainakin sen, että julkisuudessa ei joudu enää naurunalaiseksi, vaikka laukoisi minkälaisia älyttömyyksiä tahansa, kunhan sanomisesi vain toimivat yhteiskunnan omistajien palveluksessa. Miljonäärit ja heidän juoksupoikansa antavat ”neuvoja”, jotka omituisen sattuman kautta päätyvät toteutuessaan hyödyttämään juuri miljonääriluokkaa. Sen verran täytyy kuitenkin todeta, että tietyssä mielessä mainittu ohjeistaminen on kyllä oikeastaan turhaa työtä. Jaa, miten niin? No, pääministerin pallillahan istuu jo miljonääri – tuskin hän erityisiä neuvoja asiassa kaipaa.




[1] http://www.hs.fi/talous/a1459488690318; http://www.hs.fi/kotimaa/a1470717307811; http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2016/08/10/sammon-stadigh-on-hetemaen-linjoilla-aiempaa-useampien-pitaisi-tehda-toita-pienella-palkalla/20168386/12
[2] http://www.kauppalehti.fi/uutiset/suomessa-etela-euroopan-tyollisyysaste-brotherus-hetemaelle-ei-nyt-aivan/TFSWw5n4
[3] http://www.stat.fi/artikkelit/2014/art_2014-05-26_002.html?s=0
[4] https://www.vatt.fi/file/vatt_publication_pdf/j52.pdf sivut 43-44.
[5] Vuosina 1993-2011 täysin tasavero, sen jälkeen kaksi luokkaa joiden veroprosentit 30 ja 32-34. http://www.taloussuomi.fi/verotus/ansiotulo-vai-paaomatulo
[6] http://yle.fi/uutiset/veroale_tulee__nain_se_nakyy_kukkarossasi/9130536
[7] http://blogit.utu.fi/tita/wp-content/uploads/sites/45/2016/09/policybrief-niemela-jousilahti.pdf
[8] http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2014/12/09/nain-tuloerot-vaikuttivat-suomen-talouskasvuun/201416998/12
[9] http://www.oecd.org/newsroom/inequality-hurts-economic-growth.htm