Juhana Vartiainen pelkää työvoiman loppuvan keskellä taantumaa

Juhana Vartiaisella on fantastinen tapa puolustaa hänelle mieluisia asioita tekemällä toteamuksia, jotka usein saavat kyseiset asiat näyttämään itse asiassa vielä huonommilta. Niinpä ottaessaan kantaa puoluetoverinsa Kai Mykkäsen taannoisiin kommentteihin sosiaalietuuksien leikkaamisen tarpeellisuudesta Vartiainen ilmoittaa, ettei nyt sentään *ihan* jokainen Kokoomuksen ehdotus olisi leikkaus: ”Eivätkä kaikki Kokoomuksen ehdotukset ole ’leikkauksia’. Jos poistaisimme saatavuusharkinnan, pienyritysten neuvottelukiellot tai yleiskorotusten yleissitovuuden, mitään ei ’leikattaisi’ keneltäkään.” Selkeimpänä ongelmana tässä tietenkin on, että ns. työvoimatoimina nämäkin ehdotukset itse asiassa ovat leikkauksia ja sellaisia niiden on tarkoituskin olla. Niinpä esimerkiksi saatavuusharkinnasta [1] luopumisen pointti tässä on lisätä kilpailua työpaikoista ja yleiskorotusten yleissitovuudesta luopumisen estää näiden korotusten toteutumista automaattisesti ja siirtää neuvotteluvastuu yksittäiselle henkilölle työpaikalla – yhteinen nimittäjä on siis työnhakijoiden ja työntekijöiden neuvotteluvoiman vähentäminen. Vartiaisen ja kumppaneiden näkökulmasta tämä on loogista ja ainoa toimiva tie, koska – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – heidän näkemyksessään työvoima on Suomessa tälläkin hetkellä vähintäänkin lähellä täyskäyttöä. Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin.

 

Valtiovarainministeriön taannoin julkaistussa raportissa jälleen peräänkuulutettiin alentamaan Suomen rakennetyöttömyyttä ja vaikkei tarkkaa lukua mainitakaan, niin esim. Suomen pankki on ilmoittanut rakennetyöttömyyden kohdaksi 8% (myös VM mainitsee työttömyyden pysytelleen keskiarvona 8%:ssa viime vuosikymmenen, joten mitä ilmeisimmin se käyttää samaa lukua pohjaoletuksena). Rakennetyöttömyys siis tarkoittaa sitä, ettei työttömyys vallitsevien työmarkkinajärjestelyjen puitteissa voi (oletetusti) laskea alemmaksi kiristämättä työmarkkinoita niin, että työnantajien välinen kilpailu työvoimasta alkaa siirtää kasvavia palkkakustannuksia hintoihin ja aiheuttaa sitä kautta inflaatiospiraalin palkkojen ja hintojen noustessa vuorotellen. Työttömyysaste oli joulukuussa 7,8% ja jos tosissaan uskoo työmarkkinoiden olevan jo nyt äärimmäisen kireät, työntarjonnan lisääminen on itse asiassa looginen ratkaisu. Ongelmallista tämän tarinan kannalta on, ettei mikään reaalimaailman indikaattori varsinaisesti tue sitä eikä oikeastaan ole tukenut missään vaiheessa finanssikriisin jälkeen. Pohjainflaatio kävi jo vuonna 2018 varsin historiallisessa 0,0%:ssa (viime keväänä se kävi siellä uudelleen) mikä itse asiassa viittaisi päinvastaiseen – kilpailu työvoimasta on huomattavan vähäistä ja oli sitä käytännössä koko viime vuosikymmenen ja jos ongelma ei ole työntarjonnassa, ei sitä työntarjontaa lisäämällä myöskään voi ratkaista. Vartiaisen ja kumppanien esittämät ideat perustuvat maailmaan, joka katosi jo vähintään 13 vuotta sitten ja ehkä olisi jo aika päivittää omaa oppimista tähän päivään (mitä kaikilta muilta kyllä aina vaaditaan) sen sijaan että kiukuttelee omassa aikakoneessaan.

---

[1] Lyhyesti saatavuusharkinta tarkoittaa, että EU:n/ETA-alueen ulkopuolelta tuleva työntekijä saa työntekijän oleskeluluvan vain, jos hänellä on työpaikka, johon ei löydy suomalaista työvoimaa.

Suomen pohjainflaation kehitys 1960-luvulta eteenpäin. Kuten näkyy, 1990-luvun alusta eteenpäin minkäänlaisia merkkejä inflaatiospiraaleista ei ole ollut näkyvissä (2010-luvulla inflaatio on itse asiassa käytännössä kadonnut) ja ihmiset, jotka uskovat nurkan takana odottavan paluun 1970- tai 1980-luvun tilanteeseen elävät fantasiamaailmassa eikä heillä ole mitään realistista tukea näkemyksilleen.

Aktiivimalli ja tuotantokuilu

Työttömyysturvan aktiivimallin laaja vastustus kansalaisten keskuudessa (asiaan liittyvän kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä) on onnistunut aktivoimaan ainakin kaikki kynnelle kykenevät hallituspolitiikan puolustajat, vaikka heidän keskuudessaan tuntuu olevan suurta hämmennystä mallin sisällöstä. Ministeritasolla Kai Mykkänen (kok) kerkesi jo ilmoittamaan, että aktiivimallin ehtojen täyttämiseen riittää myös palkaton 18 tunnin työkokeilu esimerkiksi yhdistyksessä, säätiössä tai osuuskunnassa. Kuitenkin laki aktiivimallista toteaa, että tehdyn työn palkan on oltava työehtosopimuksen mukainen tai jos alalla ei ole työehtosopimusta, kokoaikatyön palkan olisi oltava vähintään 1 187 euroa kuukaudessa. Toisin kuin ministeri luulee, palkkarajan alittava tai ilmainen työ eivät siis kelpaa. Samoin elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) lupasi, että sanktioita ei tule, jos aktiivisesti hakee töitä. Laki on kuitenkin kiinnostunut vain lopputuloksesta (saako töitä vai ei), eikä ota mitään kantaa siihen, kuinka aktiivisesti niitä on haettu. [1] Jälleen toisin kuin ministeri luulee, laki tulee siis rankaisemaan myös aktiivisia työnhakijoita, koska työpaikkoja tai vaadittavia koulutuspaikkoja ei ole kaikille. 

Tietämättömyys itse säädetyn lain sisällöstä ei tietenkään ole hallituksen ainoa ongelma ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että ajoittain pyöritään jo farssin tienoilla, kun ensin Mykkänen patistaa maaseudun työttömiä muuttamaan kaupunkeihin [2] ja parin päivän jälkeen Juhana Vartianen (kok) puolestaan hätyyttelee kaupunkien työttömiä maaseudulle [3]. Vartiainen ja Perussuomalaisten Tom Packalen [4] myös vaativat työttömiä siirtymään sankoin joukoin puhelinmyyjiksi (missä provisiopalkka saattaa helposti asettua ongelmaksi edellä mainitun palkkarajan alituksen suhteen), eli nimenomaan niihin matalan tuottavuuden työpaikkoihin, joista marraskuussa kirjoitin ja joista poispäin voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävällä talouspolitiikalla voitaisiin halutessa siirtyä. Vartiainen ja hänen puolustajansa myös jatkavat tuttua sotaansa terminologiaa vastaan ja perustelevat aktiivimallia sillä, että lähestymme rakenteellisen työttömyyden rajaa (NAIRU). Tarkemman selostuksen voi lukea marraskuun kirjoituksestani, mutta koska NAIRU nimenomaan tarkoittaa sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ruokkimatta kiihtyvää inflaatiota, voidaan väitteet pisteen lähestymisestä tarkastaa viime vuoden inflaatiosta:

Koska inflaatio on edelleen kaukana EKP:n 2 % tavoitteesta ja trendi itse asiassa alaspäin, ovat väitteet NAIRUn lähestymisestä auttamatta roskaa. Tämä ei siis ole minun mielipiteeni, vaan määritelmällinen kysymys - koska inflaatio ei kasva, emme yksinkertaisesti voi olla siinä työllisyyden pisteessä, jossa se kasvaa.

Kaikki tämä sanottuna, koska esimerkiksi Mykkäsen ja Kokoomuksen ohjelmapäällikön Antti Vesalan [5] esittämä vaatimus kriitikoille aktiivimallille vaihtoehtoisista toimista työllisyyden kasvattamiseksi ei ole millään lailla kohtuuton, niin tässä tulee varsin vaatimaton ja yksinkertainen ehdotus makrotasolla - keskitytään tuotantokuilun sulkemiseen, eikä työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Tuotantokuilu tarkoittaa reaalisen BKT:n erotusta kansantalouden potentiaaliseen bruttokansantuotteeseen, eli siihen BKT:n tasoon, joka saavutettaisiin, jos kansantalouden kapasiteetti olisi täyskäytössä. Negatiivinen luku tarkoittaa vajaa käyttöä ja OECD:n tilastoista [6] voimme nähdä, että Suomen tuotantokuilu on ollut miinusmerkkinen joka vuosi talousromahduksen jälkeen, eli potentiaalisen tuotannon alapuolella. Tämä kertoo myös meille varsin kiistattomasti talouden ongelmien olennaisimman lähteen - riittämätön kysyntä, mikä on siis pitänyt kapasiteetin vajaa käytössä, mikä puolestaan on tarkoittanut rahan kaatamista viemäriin menetetyn kasvun seurauksena.

Suomessa tähän ongelmaan on suhtauduttu nimenomaan viennin kautta (vaikka tässäkin suhteessa tarjontapuolen kilpailukykykonseptin kautta, ei kysynnän riittämättömyytenä ulkomailla), mutta tällöin unohtuu, että suurin osa taloudellisesta toiminnasta on kuitenkin kotimaista, ja että kotimainen kysyntä on viime vuosina ollut Suomessa hieman yli 70 prosenttia kokonaiskysynnästä. Koska vertaaminen Ruotsiin on muodikasta, niin tehdäänpä se tässäkin tapauksessa:

Lähde [7]

Kuten näkyy, siinä missä Ruotsissa on stimuloitu kotimaista kysyntää, täällä taas on tehty päinvastoin ja seuraukset ovat jälleen olleet sen mukaisia. Joku saattaisi vetää tästä joitain johtopäätöksiä valitun kurssin viisaudesta, mutta jos vertaaminen Ruotsiin onkin muodikasta, niin vielä muodikkaampaa on tehdä vertaus, huomata että se ei tue tarjontapuolen oppeja, jättää tämä sivuseikka huomioimatta ja ilmoittaa että todistus tarjontapuolen näkemyksille on löytynyt. Tämän jälkeen sitten markkinakultisteja marssitetaan median eteen pirskottelemaan vuohen verta temppelin nurkkiin ja lukemaan teelehdistä, mitä jumalan lepyttäminen seuraavaksi vaatii.

Hieman vakavammin asioihin suhtautuvat henkilöt saattavat huomauttaa, että OECD:n ennuste Suomen tuotantokuilusta on tälle vuodelle enää hieman negatiivinen (-0, 235 % kun taas 2017 se oli -1,742 %), ja että plussan puolelle siirtyminen luo inflaatiopaineita. Tämä on tietenkin periaatteessa totta, mutta kuten aikaisemmin totesin, inflaatio on edelleen erittäin kaukana tavoitteesta, joten asia ei ole todellinen ongelma. Tuotantokuilun siirtäminen positiiviseksi (kysyntä ylittää tarjonnan) ja sen pitäminen siellä on myös itse asiassa hyödyllistä, koska se kannustaa yrityksiä laajentamaan kapasiteettia (investoimaan) ja kasvattamaan tuottavuutta (mekanisoimaan) - molemmat näistä tekijöistä ovat kansantalouden kannalta huomattavasti olennaisempia seikkoja, kuin ihmisten usuttaminen häiritsemään muita kansalaisia puhelinmarkkinoinnilla. Se, mihin valtion rahoja sitten pitäisi tarkalleen ottaen ohjata, on kokonaan toinen kysymys ja legitiimi puheenaihe, mutta esim. suuremmalla panostuksella liikenneväylien kunnostukseen valtio säästäisi pitkässä juoksussa (korjauskustannukset pahenevat vaurioiden syventyessä) ja sama pätee sekä yrityksiin että yksityishenkilöihin (nopeammat yhteydet, vähemmän vaurioita ja kulumista ajoneuvoille), mikä puolestaan tarkoitaisi, että käytännössä kaikki voittaisivat.

Loppuun on kuitenkin pakko mainita, että esitetty keskittyminen tuotantokuiluun vaihtoehtoisena lähestymistapana työttömyyden hoitamisessa on nykyisessä ilmapiirissä käytännön tasolla mahdotonta. Miksikö? Koska se tarkoittaisi asiaan puuttumista lainarahalla ja sekä Kokoomus että Sipilä-johtoinen Keskusta ovat erittäin tehokkaasti onnistuneet sabotoimaan mahdollisuudet rationaaliseen keskusteluun talouspolitiikasta ja velkakeskustelu muuttuu aina välittömästi hysteeriseksi huutamiseksi. Näin ollen, kun Mykkänen ja Vesala kysyvät vaihtoehtoisia toimia työttömyyden parantamiseen ja sitten valittavat, ettei vastapuolelta sellaisia löydy, niin mitä he oikeasti tarkoittavat on, että kyllä löytyy, mutta emme pidä niistä, joten niitä ei ole.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005513911.html

[2] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mykkanen-lyttaa-aktiivimallin-vastustajat-jos-ei-kotiseudulta-loydy-mitaan-taytyy-lopulta-muuttaa/780415/

[3] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.219281

[4] https://www.aamulehti.fi/uutiset/sinisten-matti-torvinen-ay-liike-ja-vasemmistopuolueet-masinoivat-tyottomien-sahkopostitulvan-200637007/?ref=rns_fb

[5] https://yle.fi/uutiset/3-9997836

[6] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

[7] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

Vapaakauppa ei ole vapaakauppaa

Raimo Sailas kirjoitti viime viikolla Helsingin Sanomissa: ”Vapaakauppa on vastatuulessa. Trump hyökkäsi rajusti Yhdysvaltain tekemiä ja ­vireillä olevia vapaakauppasopi­muksia vastaan ja ehti jo haudata pitkälle neuvotellun Tyynenmeren alueen sopimuksen. Samaan hautaan taisivat mennä EU:n ja Yhdysvaltain väliset kauppaneuvottelut.”[1] Hallituksen kanta ei myöskään ole epäselvä: Ulkomaankauppaministeri Kai Mykkänen (kok.) kirjoitti aikaisemmin, että vapaakauppaa ei saa hylätä populismin alttarille ja että Suomella on paljon voitettavaa tulevissa vapaakauppasopimuksissa.[2] Pääministeri Sipilä on myös vapaakauppasopimusten kannalla ja haluaisi itse asiassa, että niiden neuvottelussa EU-komission roolia vahvistettaisiin (eli päätöksentekoa siirrettäisiin mahdollisimman kauas äänestäjistä).[3] Kaikissa näissä kannanotoissa on yhteistä se, että niissä tehdään virheellisiä perusoletuksia ja keskustelu sen jälkeen raamitetaan tämän pohjalta. Termi ”vapaakauppasopimus” on itsessään sikäli ongelmallinen, että nämä sopimukset eivät juuri käsittele vapaakauppaa ja ne ovat hädin tuskin edes sopimuksia, sillä kansalaisten enemmistöllä on taipumus vastustaa niitä – muilta osin termi on täysin pätevä.

No, mistä niissä sitten on kysymys? Tässä lyhyesti neljä pääkohtaa:

1.       Komentotaloudet. Jokainen on valmis myöntämään, etteivät yritykset käy itsensä kanssa kauppaa. Sisäisesti ne ovat komentotalouksia ja jos tavaraa siirretään yrityksen sisällä yhdestä paikasta toiseen (ylitetäänkö tässä kansallisia rajoja ei vaikuta asiaan mitenkään), kyseessä ei siis ole kaupankäyminen, vaan liike komentotalouden sisällä. Kuitenkin siitä, mitä kutsutaan maailmankaupaksi 60 % on tämänkaltaisia transaktiota[4] ja juuri näiden lisäämiseen ja helpottamiseen niin sanotut vapaakauppasopimukset pyrkivät – monikansallinen yritys siirtää yhden haarakonttorinsa halpatyövoiman maahan kokoamaan tuotteitaan, mitkä se sitten siirtää valmiina esimerkiksi Euroopan konttorilleen suuremman ostovoiman omaaville markkinoille. Kyseessä on siis funktionaalisesti sama tilanne, jos vanhassa Neuvostoliitossa siirrettiin tavaraa Moskovasta vaikkapa Kiovaan, eli transaktio komentotalouden sisällä. Edellä kuvatulla toiminnalla ei siis ole mitään tekemistä kaupan (vapaan tai minkään muunlaisen) kanssa, mutta sitä kutsutaan kaupaksi ideologisista syistä. Näiden transaktioiden turvaamiseen pyrkiviä sopimuksia ei tietenkään kutsuta komentotalouksiensuojelusopimuksiksi (vaikka faktuaalisesti se olisi tarkempi kuvaus), vaan vapaakauppasopimuksiksi, jotta julkinen keskustelu saadaan ohjattua halutuille urille. Et kai ole vapautta ja kauppaa vastaan?

2.       Protektionismi. Yksi vapaakauppasopimusten julkilausutuista päämääristä on protektionismin vähentäminen. Itse asiassa ne kuitenkin sisältävät useita protektionistisia elementtejä, kuten tuotemerkkien suojelun vahvistamista ja patenttien keston pidentämistä. Mitä ovat esimerkiksi patentit? Ne ovat valtion takaamia monopoleja, eli yrityksellä on lainvoimainen yksinoikeus johonkin tuotteeseen, prosessiin tai muuhun vastaavaan. Monopolin pitäjän ei tietenkään tarvitse kilpailla markkinoilla (mikä jo itsessään on vapaakaupan vastaista) ja hän pystyy luonnollisesti pitämään hintoja keinotekoisesti korkeammalla, kuin tilanteessa, jossa patenttisuojaa ei olisi. Funktionaalisesti lopputulos on täsmälleen sama, kuin suojatullien kanssa: ne nostavat kuluttajahintoja. Kuitenkin jostain syystä suojatullit ovat paha, mutta yksityiset monopolit hyvä asia. Kaikki riippuu tietenkin siitä, ketä halutaan suojella (yritysten tuloja) ja ketä ei (valtion tuloja). Kuluttajahinnoilla asiassa ei näyttäisi olevan osaa tai arpaa.

3.       Investointisuoja. Sopimuksiin sisältyvä investointisuoja tarkoittaa mekanismia, jonka kautta yksityiset yritykset voivat haastaa valtioita oikeuteen potentiaalisista voittojen menetyksistä. Eli jos Suomen kansalaiset esimerkiksi tulevat siihen tulokseen, etteivät he halua antaa kaivosyhtiöiden myrkyttää juomavettään ja säätävät asiasta lain, niin Suomessa toimivat kansainväliset kaivosyritykset voivat haastaa Suomen valtion oikeuteen vapaakauppasopimuksen perusteella, koska tämä tuo niille lisäkustannuksia, eli vähentää voittoja. Sama pätee tietenkin työntekijöiden suojeluun ja muuhun vastaavaan lainsäädäntöön. Jos asiasta päädytään käymään oikeutta, sitä ei tehdä kansallisissa tuomioistuimissa, vaan välimiesoikeudessa, jonka välimiehet (eli asiasta päättävät henkilöt) tulevat pääasiassa samoista piireistä, kuin mainittujen suuryritysten edustajat. Esimerkiksi tulevassa EU:n ja Kanadan välisessä sopimuksessa (CETA), välimiesten on nimenomaisesti säädetty tulevan kaupallisen oikeuden puolelta, pitäen tarkoituksella ulkona esimerkiksi työ- ja ympäristöoikeuden asiantuntijat.[5] Tietenkin jo pelkkä potentiaalinen oikeudenkäynnin uhka pitää ”vääränlaisen” lainsäädännön helposti pois pöydältä. Toisin sanoen kyseessä on siis huomattava vallansiirto demokraattisesti valituilta elimiltä kansalaisten vaikutuksen ulottumattomissa oleville komentotaloushierarkioille.

4.       Läpinäkymättömyys. Sopimusneuvotteluja käydään teknisesti salassa, mutta itse asiassa tämä on vain puoliksi totta, sillä ne eivät ole salaisia kaikilta, vaan ainoastaan kansalaisilta. Neuvottelut eivät tietenkään ole salaisia lukuisilta yritysmaailman lobbareilta ja asianajajilta, jotka osallistuvat oleellisesti sopimusten valmisteluun. Esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltain välisen vapaakauppasopimuksen (TTIP) neuvotteluissa vuosien 2012 ja 2014 välisenä aikana EU-komission asiasta vastaava osasto suoritti 597 suljettujen ovien takana pidettyä tapaamista, joissa 88 %:ssa oli vastapuolena yritysmaailman lobbausjärjestö ja vain 9 %:ssa julkista etua ajava järjestö (esim. ammattiliitto tai ympäristönsuojelujärjestö).[6] Koska neuvotteluihin ei siis haluta kansalaispalautetta, mutta sitäkin enemmän palautetta yritysmaailmasta, ei ole vaikea ennakoida kenen etuja ne sorvataan palvelemaan. Jos neuvotteluiden käymisessä ainoat vaihtoehdot ovat 1) läpinäkymättömyys yhdistettynä sinisilmäiseen luottamukseen poliitikkoja ja yritysmaailmaa kohtaan ja 2) neuvottelujen lopettaminen, niin ainoa järkevä vaihtoehto lienee numero kaksi.

Kaikki tämä sanottuna täytyy todeta, että minä en ole vapaakauppasopimuksia vastaan – minä satun vain olemaan näitä sopimuksia vastaan, edellä esitetyistä syistä. Vaikka usein toista uskotellaan, markkinat eivät ole luonnonilmiö. Tämän takia asiaan liittyen nimenomaan tehdään sopimuksia ja sopimukset ovat luonnollisesti poliittisia päätöksiä, eivät taivaalta tipahtaneita periaatteita. Kysymykseksi nouseekin siis kenen nimissä ja hyväksi mainittuja päätöksiä tehdään. Jos sopimuksista poistetaan investointisuoja ja tilalle laitetaan vahvat työntekijöitä suojelevat säännökset, niin voidaan itse asiassa helposti ehkäistä nykyistä kilpajuoksua pohjalle, joka usuttaa eri maiden työntekijät toisiaan vastaan. Sopimuksiin on myös rakennettu sisään funktio, joka vie hyviä työpaikkoja ja tuo tilalle huonoja, mutta tämä koskee pääasiassa työväenluokkaa eikä keskiluokkaa (johtuen siitä, että jälkimmäisellä on enemmän poliittista valtaa). Tämä puolestaan jälleen kätevästi asettaa työväen ja keskiluokan vastakkain, mikä on omiaan estämään solidaarisuutta. Kaiken edellä mainitun pohjalta voidaan todeta, että koska sopimukset ovat tarkoituksella viritetty tekemään tulonsiirtoja alhaalta ylös ja vähentämään demokraattista päätöksentekoa, ne ovat pääosalle osallistuvien maiden kansalaisia todellisuudessa haitallisia, väittivät poliitikot ja pankkiirit sitten mitä tahansa.

---

[1] http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005004248.html

[2] http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/mykkanen_vapaakauppa-54178

[3] http://www.talouselama.fi/uutiset/eu-n-ja-kanadan-vapaakauppasopimus-jumahti-sipila-cetan-kaatuminen-olisi-iso-takaisku-euroopan-unionille-6592874

[4] http://oecdobserver.org/news/archivestory.php/aid/670/Transfer_pricing:_Keeping_it_at_arms_length.html

[5] https://corporateeurope.org/sites/default/files/attachments/great-ceta-swindle.pdf s. 9

[6] https://corporateeurope.org/international-trade/2015/07/ttip-corporate-lobbying-paradise