Keskuskauppakamarissa muistellaan haikeana aktiivimallia

Taannoin oli paljon porua siitä, minkä ministeriön lukemia pitäisi käyttää puoliväliriihessä esitettyjen työllisyystoimien arviointiin ja olivatko yhdet numerot liian pieniä tai toiset liian suuria. Nyt Keskuskauppakamari ottaa asiaan myös kantaa toteamalla pääekonomistinsa Mauri Kotamäen kautta, että kaikki luvut ovat itse asiassa liioiteltuja, koska niissä ei oteta huomioon tehtyjen päätösten negatiivisia vaikutuksia: ”On koko lailla omituista, että edelleenkään hallitus ei ota laskelmissaan huomioon negatiivisia vaikutuksia aiheuttavia työllisyystoimia.” Negatiivisina työllisyystoimina mainitaan mm. aktiivimallin purkaminen, perusturvan ja muiden etuuksien tasokorotukset sekä perhevapaauudistus ja esimerkiksi Keskuskauppakamarin kotisivuilta löytyvien lukujen mukaan jo pelkästään aktiivimallin poisto yksinään heikentää työllisyyttä 2050 – 12000 henkilöllä. Tämä on tietenkin jo sikäli uutisen arvoista, koska näköjään jostain on löytynyt Juhana Vartiaisen lisäksi toinenkin taho, joka edelleen vannoo aktiivimallin nimeen ja ilmoittaa, että jopa 12000 ihmistä enemmän saattaisi saada töitä, jos heitä vain ymmärrettäisiin auttaa lyömällä pampulla päähän.

Vakavammin kyseinen lista negatiivisista työvoimatoimista kertoo ikävä kyllä mitä kovin usein tarkoitetaan, kun puhutaan työllisyyttä parantavista rakenteellisista uudistuksista: tukien leikkauksia, työajan pidentämistä, työnantajan neuvotteluvoiman lisäämistä, jne. Näiden hyveellisestä vaikutuksesta on n. 40v vallinnut vankka konsensus, vaikkakin erityisesti viime vuosina on alkanut kuulua myös soraääniä. Niinpä esimerkiksi Dosi et al. (2017, 2018) vertaavat mitä on tapahtunut siirtymässä ”fordistisesta mallista” – systeemi, jossa työsuhdeturva on hyvä ja palkat sidottu sekä yrityskohtaisen että kokonaistalouden tuottavuuden kehitykseen – malliin, jossa työsuhdeturvaa on heikennetty ja työmarkkinat ovat avoimet ja kilpailulliset. Tiivistettynä tuloksista voi sanoa, että siirtymän seurauksena työntekijöiden neuvotteluvoima heikkenee, mikä puolestaan alentaa palkkoja ja sitä kautta kokonaiskysyntää. Tämä vähentää yritysten investointeja T&K-toimintaan, mikä puolestaan näkyy matalampana tuottavuuden kasvuna ja sitä kautta jälleen matalammissa palkoissa, mutta myös pitkällä aikavälillä lisääntyneissä konkursseissa. Voittajina toimivat muutamat harvat yritykset sekä niiden omistajat ja funktionaalinen tulonjako työn ja pääoman välillä muuttuu epätasa-arvoisemmaksi. Lopputilanteessa tuottavuuden ja talouden kasvu on hitaampaa, työttömyys korkeammalla, tuloerot suurempia ja palkat matalampia. Olennaista tässä on, että erilaisia lukuja laskettaessa työllisyystoimille oletus on käytännössä päinvastainen, eli että näin *ei* ole tapahtunut, vaikka moni edellä esitetyistä seikoista pätee myös Suomeen. Sinällään erilaisten työllisyystoimien arviointi ei ole hyödytöntä, mutta niitä pitäisi arvioida niiden kokonaistaloudellisen vaikutuksen kautta, ei irrallisina toimina, ja yksittäisille luvuille sinetin vaatimista Valtionvarainministeriöstä (tai mistään muualtakaan) on käytännössä yhtä hyödytöntä kuin yrittää kammeta Paavo Väyrystä ulos politiikasta.

Keskuskauppakamarin laskelmat työllisyystoimien vaikuttavuudesta.

Työmarkkinoiden kerrotaan jälleen olevan erittäin kireät

Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä peräänkuuluttaa rakenteellisia työllisyystoimia ja katsoo niihin kuuluvan olennaisesti myös ”työntekijöiden heikennyksiksi kokemia uudistuksia”, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys tai tason lasku, todeten että ”on yksinkertaisesti epärealistista olettaa, että työllisyysastetta pystyttäisiin nostamaan julkista taloutta vahvistavalla tavalla ilman tämän tapaisia toimia”. Olennainen osa tätä ajatuksen juoksua on siis oletus, ettei Suomessa työllisyys voi parantua tietyn pisteen tuolle puolen, koska yhteiskunnalliset rakenteet tulevat vastaan ja Vihriälän kirjoituksia tarkemmin seuraavat saattavat muistaa hänen ilmoittaneen viime vuonna kyseisen pisteen nimenomaisesti tulleen vastaan (”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä”). Samaa mieltä on esim. Valtiovarainministeriö, joka kesän talouskatsauksessaan arvioi Suomen tuotantokuiluksi viime vuonna +1,6%, mikä ei siis pelkästään tarkoittaisi täyskäyttöä, vaan työmarkkinoiden ylikuumenemista. Tämä sinällään näyttäisi puhuvan tarjontareformien tarpeellisuuden puolesta.

Ongelma tietenkin on, ettei mikään reaalitaloudessa tue näitä oletuksia ja asia näkyy helposti vertaamalla tämän syklin loppua sitä edeltävän syklin loppuun finanssikriisin edellä. Työmarkkinoiden kireyttä mittaa pohjainflaatio, joka siis käytännössä kuvaa palkkakilpailun aiheuttamaa hintojen nousua (eli markkinaehtoista työvoimapulaa). Vuoden 2008 joulukuussa pohjainflaatio oli 2,6%. Vuoden 2019 joulukuussa se oli 0,5%. Ensimmäisessä tapauksessa on mahdollista väittää työmarkkinoiden olevan kireät, jälkimmäisessä ei. Jostain syystä Vihriälä, VM ja monet muut näyttävät kuitenkin jääneen elämään ikuiseen vuosituhannen vaihteeseen ja huutelevat aikakoneestaan kyseenalaisia ohjeistuksia muille.

Mahdollisesti vielä omituisempaa on suositeltujen toimien oletetun tarpeellisuuden peruste, joka Vihriälän mukaan on ”julkisen talouden rahoitustasapainon parantaminen hyvinvointivaltion rahoituksen varmistamiseksi”. Hyvinvointivaltion pointti on taata kaikille kohtuullinen elanto, mihin kuuluu myös ajatus, ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan mistä tahansa hinnasta. Tarjontapuolen reformien nimenomainen pointti puolestaan on tarjontaa lisäämällä vähentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotta näiden palkkavaatimukset eivät aiheuttaisi kasvavaa inflaatiota. Tarjontapuolen reformit tuppaavat siis puskemaan hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan ja ainoa tapa miten ensimmäisillä voi oletetusti pelastaa jälkimmäisen on käyttää logiikka, mikä sisältyy erään yhdysvaltalaisupseerin raportoituun lentävään lauseeseen Vietnamin sodan ajalta: ”Pelastaaksemme kylän, meidän täytyi ensin tuhota se.”

Jos asiaan haluaa historiallista perspektiiviä, niin kuten näkyy 1970- ja 1980-luvun jälkeen työmarkkinat eivät itse asiassa ole enää missään vaiheessa ole olleet kireät, ne vain ovat (tai eivät ole) sitä normaalin 2% inflaatiotavoitteen näkökulmasta. Joka tapauksessa tästäkään perspektiivistä kenelläkään ei ole mitään meriittejä väittää työmarkkinoiden olleen missään vaiheessa kireät vuodesta 2012 eteenpäin.

Keskusta haluaa jo ennakkoon sipilöidä työllisyyspolitiikasta järjen ulos

Urbaanisanakirja määrittelee sipilöinnin olevan ”hutiloinnin aiheuttamaa vatulointia” tai yksinkertaisemmin vain ”tohelointia”. Nimikkomiehenä ex-pääministeri itse kerkesi jo toteamaan valtiovarainministerin mahdollisesta pestistä, että tehtävät ”kansakunnan kusitolppana” eivät enää kiinnosta (hänen aikakaudellaan se lorottelu saattoi kyllä mennä enemmänkin päinvastaiseen suuntaan), mutta sipilöinnin kulttuuri näyttää ainakin viime aikojen perusteella juurtuneen Keskustaan laajemminkin. Paavo Väyrynen ei ole sentään vielä kerennyt ilmoittamaan saapuvansa (jälleen) pelastamaan Keskustaa, mutta nurmijärveläisen lautakasan takaa viimein löytyi vakaa käsi Valtiovarainministeriön ruoriin. Tai näin ainakin oletetusti, sillä Matti Vanhasen aloitus ei lupaa erityisen hyvää. Taloudellisista linjauksista hän siis toteaa että ”Kestävyystiekartta laaditaan budjettiriihen yhteydessä, ja työllisyyttä vahvistavat toimet ovat sen keskeinen osa. Tavoittelemme tilannetta, jossa työn riittämätön kysyntä ei rajoita työllisyyden kasvua” mihin Valtiovarainministeriön tiedote puolestaan jatkaa toteamalla asiasta että "Siksi tarvitaan myös työn tarjontaa vahvistavia uudistuksia.” Puretaanpa tätä jargonia hieman.

Työn tarjontaa lisäävät reformit ovat siis usein sellaisia, joiden tarkoitus on heikentää työttömien taloudellista asemaa ja neuvotteluvoimaa (aktiivimalli jne.), jotta he ottaisivat vastaan myös heikommin palkattua/huonommilla työehdoilla varustettua työtä ja lisäisivät työllisyyttä sitä kautta. Koska tarkoitus on luoda uusia työpaikkoja alentamalla työntekijäkustannuksia, voivat syntyneet työt olla määritelmällisesti ainoastaan äärimmäisen matalan tuottavuuden ja palkan töitä, mikä tekee niistä erityisen huonon kohteen johon ohjata resursseja, mutta fantastisesti tämä irrationaalisuus ei ole tässä tapauksessa edes ehdotusten suurin ongelma. Työntarjontaa lisäävät reformit voivat toimia edes mitenkään järkevästi, jos työmarkkinoilla on pulaa tarjonnasta eikä kysynnästä, mutta tässä tapauksessa sekä Vanhanen että VM jo etukäteen myöntävät ettei näin ole (tai edes tule olemaan). Tämän seurauksena suunnitelluilla linjauksilla on myös 0%:n mahdollisuus toimia mitenkään järkevästi, koska ne ilmeisen tiedostetusti on suunnattu väärään suuntaan – kiinnostus tätä seikkaa kohtaan yksinkertaisesti näyttää vain loppuneen. Samaa linjaa kokeiltiin itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan ja huonosti se toimi silloinkin, mutta toisaalta jos on jo yli kymmenen vuotta sitten päättänyt etukäteen olevansa oikeassa, mitäpä sitä enää mieltään muuttamaan. Asian voi jokainen mielensä mukaan arkistoida joko peräänantamattomaksi sisuksi tai vaihtoehtoisesti hulluksi pakkomielteeksi, joka on toki sipilöitynyt paljon laajemmallekin alueelle kuin vain Matti Vanhaseen, Keskustaan tai edes Valtiovarainministeriöön.

Kestävyysvajeesta

Valtiovarainministeriö kerkesi taas vaatimaan lisää työttömien kepittämistä, verokiilan siirtämistä ylhäältä alas sekä ihan vain yleisesti 2 miljardin sopeutusta. Syy vaaditulle linjalle on kaikille tuttu – kestävyysvaje. HelsinginSanomat käsitteli taannoin kestävyysvajeesta esitettyä kritiikkiä ja VM:n vastausta siihen, mutta koska jutusta jäi myös olennaisia asioita pois, niin katsotaanpa argumentteja tarkemmin.

Kritiikistä HS tuo esille sen, mitä minä sanoin jo tammikuussa – VM:n kestävyysvajelaskelmissa käyttämä korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella virheellinen. VM siis olettaa valtionvelan nimellisen keskikoron nousevan nykyisestä 1%:sta 4%:n vuoteen 2031 mennessä ja perustelee näkemystään sillä että ”Talousteorian mukaan pitkällä aikavälillä reaalinen korkotaso ylittää reaalisen talouskasvun.” Ongelma tässä on teorian ristiriita empiirisen maailman kanssa ja toisen maailman sodan jälkeisenä aikana korkoasteet ovat 1980- ja 1990-lukua lukuun ottamatta pysyneet koko ajan BKT:n kasvuprosenttia pienempinä. (Barrett 2018) Tähän VM toteaa, ettei asialla loppujen lopuksi ole juuri merkitystä, sillä jos korko-oletusta alennetaan, pitää ”alentaa myös oletusta pitkän aikavälin talouskasvusta sekä oletusta valtion, kuntien ja työeläkelaitosten saamista korkotuloista.” Tässä on paha virhepäätelmä, sillä VM olettaa valtion velkakirjojen koron seuraavan muiden sijoitustuotteiden (esim. osakkeiden) tuottoa, mikä yksinkertaisesti 2010-luvulla ei ole ollut totta ja osinkotuotot ovat kasvaneet, vaikka korot ovat laskeneet. (Farhi & Gourio 2019) HS ei tuo tätä esille, mutta julkisyhteisöjen tuotot voivat siis kasvaa, vaikka korot laskisivatkin ja VM on kiistatta väärässä.

Olennaista on myös VM:n oletus, etteivät julkiset menot vaikuta pitkän aikavälin talouskasvuun, mikä viittaisi siihen, että laskelmissa käytetään rikardolaista ekvivalenssia. Rikardolaisen ekvivalenssin mukaan elvyttävällä politiikalla ei ole vaikutusta talouden kasvuun, koska kansalaiset reagoivat valtion alijäämään ennakoimalla sen kattamiseksi 10 vuoden päästä tapahtuvia veronkorotuksia ja laskevat omaa kulutustaan sen mukaisesti. Minä olisin voinut jo etukäteen kertoa, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin, mutta asiaa joka tapauksessa kokeiltiin Euroopan mittakaavassa ihmiskokeella nimeltä talouskuri ja kaikkien yllätykseksi rikardolaista ekvivalenssia ei löytynyt reaalimaailmasta; tämä ei kuitenkaan estä VM:ä käyttämästä sitä. On pelottavaa ajatella, että nämä ihmiset ovat edelleen ruorissa.

Valtiovarainministeriön aikaisempi ja nykyinen arvio korkotason kehityksestä, reaalisesti tapahtunut kehitys ja markkinoiden tämänhetkinen arvio kehityksestä (30 v. velkakirjojen tuotto).

https://www.hs.fi/talous/art-2000006027169.html

https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kestavyysvajelaskelmien-kritiikki-ei-osu-maaliin

http://www.labour.fi/ty/tylehti/talous-yhteiskunta-1-2019/kestavyysvaje-johtaa-talouspolitiikan-harhapoluille/

https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2018/04/11/Interest-Growth-Differentials-and-Debt-Limits-in-Advanced-Economies-45794

https://www.labour.fi/ptblogi/2019/03/15/julkisesta-velasta-on-hyotya/

https://www.bis.org/review/r150219b.pdf

https://www.brookings.edu/wp-content/uploads/2019/03/On-Falling-Neutral-Real-Rates-Fiscal-Policy-and-the-Risk-of-Secular-Stagnation.pdf

https://voxeu.org/article/accounting-macro-finance-trends

Talouskuri ja sen toimivuus

Suomen taloudella menee ainakin bruttokansantuotteella mitattuna paremmin kuin vuosiin. Suomen Pankki hinasi kesäkuussa kasvuennusteen vuodelle 2017 2,1 %:in ja Valtiovarainministeriö nokitti hieman myöhemmin nostamalla omaa ennustettaan 2,4 %:in samalla kun Tilastokeskus puolestaan korjasi vuoden 2016 laskelmaansa tapahtuneelle kasvulle 1,4 %:sta 1,9 %:in. Ennusteiden keskiarvot tuleville vuosille (2018 ennuste 1,67 %, 2019 ennuste 1,27 %) näyttävät taas jo selkeäasti heikommilta, mutta kuitenkin toki paremmilta kuin nolla- tai miinusmerkkiset luvut vuosilta 2012-2015.[1] Tämä oletettavasti todistaa, että sekä tämän että edellisen hallituksen harjoittama leikkaus- ja sopeutuspolitiikka oli sittenkin järkevämpi ratkaisu kuin esimerkiksi talouden elvyttäminen.

No, tarkastellaanpa asiaa ensin ihan leikkaajien omien lukujen ja logiikan valossa. Talousteoreettisesti Suomen leikkauspolitiikka nojaa ns. yleisen tasapainon malleihin, mikä yksinkertaistaen tässä tapauksessa tarkoittaa käytännön puolella sitä, että Valtionvarainministeriössä tai Suomen Pankissa syötetään toimintaskenaarioita asialle omistettuun tietokonejärjestelmään, joka ennaltaohjelmoitujen matemaattisten kaavojen pohjalta laskee kuinka erilaiset muutokset vaikuttavat pitkällä aikavälillä talouteen. Suomen Pankin käyttämä yleisen tasapainon mallia pyörittävä tietokonejärjestelmä on nimeltään Aino ja Valtiovarainministeriön vastaava Kooma, joista jälkimmäisestä Helsingin Sanomat itse asiassa julkaisi kohtuullisen hyvän artikkelin viime vuoden lopulla.[2] Kuten artikkelissa esitettyjen käyrien valossa näkyy, niin Kooma todellakin näyttää ennustavan leikkausten johtavan esimerkiksi BKT:ssa prosentuaalisesti nopeimpaan kasvuun jo vuosien 2021-2022 tienoilla:

Jostain syystä Helsingin Sanomat ei kuitenkaan julkaissut käyrää, joka kertoo eri vaihtoehtojen suhteesta bruttokansantuotteeseen kokonaisuudessaan (ei siis pelkästään prosentuaaliseen kasvuun), joten laitetaanpa se tähän:

Lähde[3]

Kuten näkyy, niin leikkauspolitiikka lyö aloituksessa sellaisen lommon bruttokansantuotteeseen, että suhteessa BKT:n kokonaisuuteen, sitä toimittamalla ei ole elvytystä saatu kiinni edes 2020-luvun lopussa, vaan käyrät leikkaavat itse asiassa vasta vuonna 2034. En ota kantaa siihen, miksi Helsingin Sanomat ei tätä erittäin olennaista kaaviota jutussaan tuonut ilmi, mutta kaikille lienee selvää, miksi poliitikot ja leikkauspolitiikan muut äänitorvet eivät sitä näytä: yksikään selväjärkinen ei kuvittele, ettei globaalissa taloudessa tapahtuisi uutta shokkia ennen vuotta 2034, eli siis sellaista shokkia, joka heittää Kooman pitkän ajan ennustukset taas romukoppaan. Näin siis erityisesti nykyjärjestelmässä, jossa sääntelyn purkamisen aloittamisen jälkeen 1970-80 luvuilla talousromahduksia on tapahtunut kerran noin 10-15 vuodessa.

Leikkauspolitiikka ei siis näytä erityisen toimivalta edes sen omien olettamusten valossa. Koska osa olettamuksista on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaisia, niin tarkastellaanpa seuraavaksi hieman niitä. Eräs olennaisimmista on yleisen tasapainon mallien suosima ricardolainen ekvivalenssi, joka normaalin talousjargonin mukaisesti kuulostaa hienommalta kuin mitä on. Ricardolaisen ekvivalenssin mukaan elvytys ei toimi, koska jos valtio yrittää lisätä kysyntää kasvattamalla omaa kulutustaan, niin kuluttajat puolestaan vähentävät omaa kulutustaan vastaavasti, koska he ennakoivat valtion menojen kasvun johtavan verotuksen nousuun tulevaisuudessa. Mitä tämä suomeksi sanottuna tarkoittaa, on että esimerkiksi tehdessään päätöstä uuden auton ostamisesta kansalaista ei kiinnosta niinkään se onko hänellä työpaikkaa ensi viikolla (joka saattaa lähteä alta leikkausten, laman ja alhaisen kysynnän seurauksena), vaan se mikä on valtion budjetin alijäämä ja mahdollinen veroprosentti kymmenen vuoden päästä. Tietenkin tämä on täysin pähkähullu oletus ihmisten käyttäytymisestä, eikä sille ole mitään empiiristä perustaa, mutta tämä ei estä sitä olemasta yksi olennaisia teorettisia lähtökohtia, joilla vallitsevia talouslinjauksia perustellaan.

Yleisen tasapainon mallien ongelmat liittyvätkin usein kyseenalaisiin oletuksiin ihmisten käyttäytymisestä ja ominaisuuksista (esim. kaikki toimijat markkinoilla ovat yhtä hyvin informoituja, toimijat markkinoilla tekevät päätöksiä rationaalisesti, eivät irrationaalisen laumakäyttäytymisen mukana, jne.), mutta Koomaan ja Ainoon on mahdollisesti suomalaisena erikoisuutena jätetty mukaan ylimääräisiä epäkohtia, joita ei siellä tarvitsisi olla. Kuten Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa Koomasta ja Ainosta Helsingin Sanomien artikkelissa: "Nollakorkoympäristöä ja hystereesiä ei huomioida mitenkään" (hystereesi tarkoittaa tilapäishäiriön muuttumista pysyväksi, eli esim. leikkauksista johtuvan pitkittyvän työttömyyden seurauksena paluu työelämään muuttuu koko ajan vaikeammaksi). Näin ollen on kohtuullista odottaa, että BKT:en kohdistuvan suoran haukkauksen lisäksi leikkauspolitiikka ei todennäköisesti tuo lupaamiaan kasvulukuja tulevaisuudessa, koska esim. hystereesin vaikutuksia ei siis ole mallinnettu käytettyihin ennustusvälineisiin. Toisaalta elvytys politiikan kustannukset puolestaan on yliarviotu, sillä nollakorkoympäristöä ei ole huomioitu. Yleisen tasapainon malleihin nojaavat tietokoneohjelmat voivat matemaattisuudessaan näyttää kovin objektiivisilta, mutta jos niiden laskukaavoihin on ohjelmoitu perättömiä oletuksia ja toisaalta jätetty ohjelmoimatta olennaisia muuttujia, on vaikea nähdä kuinka Kooma tai Aino pystyisivät tuottamaan edes potentiaalisesti luotettavaa tietoa nykymuodossaan. Melkein heräisi epäilys, että halutut tulokset on itse asiassa asetettu ensin ja sen perusteella sitten ohjelmoitu sopivat muuttujat, jotka näitä tuloksia tuottavat. Melkein.

Todettakoon loppuun vielä, että leikkausten ja sopeutuksen aiheuttama lovi BKT:en ei ole hypoteesi, vaan nähtävissä empiirisessä aineistossa. Euro-alueella harjoitettiin pääasiassa elvyttävää talouspolitiikkaa lyhyesti vuosien 2008-2010 välillä, mikä pätee myös Suomeen, kun Vanhasen II hallitus teki suunnitelluista verokevennyksistä pysyviä muuttaen ne talouden alamäessä elvytykseksi. Vuoden 2010 jälkeen sekä Euro-alue että Suomi sen mukana lopettivat elvytyksen siirtyen puolestaan kiristävään talouspolitiikkaan, minkä seuraukset Suomen kohdalla näkyvät alla olevasta kuviosta (Euro-alueen oma kuvio on vastaavanlainen):

Lähde[4]

Kuten näkyy, elvytyksen seurauksena kasvu lähti hyvin nopeasti käyntiin 2007-2008 romahduksen jäljiltä, mutta kiristyspolitiikan vaikutuksesta sittemmin taantui vähintään yhtä nopeasti vuoden 2011 jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, on että harjoitettu politiikka on maksanut Suomen valtiolle ja sen kansalaisille miljardeja euroja menetetyn kasvun kautta. Ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata kuinka puolueet ja henkilöt, jotka ovat ajaneet näitä linjauksia pystyvät edelleen esittämään varsin onnistuneesti itseään vastuullisina talouden pitäjinä. Uusiosanaston maailmassa miljardien viskominen viemäriin on siis kääntynyt vastuullisuudeksi.

---

[1] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[3] https://www.uutistamo.fi/leikkauspolitiikka-kantaa-hedelmaa-ehka-jo-vuonna-2034/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3