Näytetään tekstit, joissa on tunniste EU. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste EU. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. elokuuta 2021

Pakkomielle valtionvelkaan estää rationaalisen ajattelun

Jos löytää huonon idean, löytää myös todennäköisesti talouskuriporukan kannattamasta sitä. Niinpä Ylellä kirjoitetaankin jotta ”Valtionvarainministeri Annika Saarikko (kesk.) on sanonut, että Euroopan unionissa tulisi palauttaa 60 prosentin velkasääntö” mihin valtionvarainministeriön budjettipäällikkö Sami Yläoutinen kommentoi ”Se ei ole realistista lyhyellä aikavälillä, mutta nyt on jo valtiovarainministerin suulla todettu, että vanhat mittaristot ovat edelleen päteviä”. EU:n velka- ja budjettisääntöjen (velan suhde BKT:een ei saa ylittää 60%, alijäämä ei saa alittaa 3%) ongelma on, että ne mittaavat kansantalouden toimivuuden näkökulmasta todella omituisia asioita. Kerrataanpa taas perusteita: jokaisessa kansantaloudessa on tietty tuotantokapasiteetti (kaikki tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ja valtion finanssipolitiikan olennaisin tehtävä on pitää tämä kapasiteetti niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, koska jokainen päivä sen alapuolella tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyn BKT:n muodossa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen. Kapasiteetin käyttöaste puolestaan pääasiassa määräytyy kysynnän perusteella ja kysyntä tulee karkeasti kolmelta vaihtoehtoiselta alueelta: 1) yksityiset kuluttajat 2) yksityinen yrityssektori 3) julkinen sektori. Jos kaksi ensimmäistä näistä on tukkeessa (kuten edelleen osittain on), niin talouskurittajien pitää pystyä vastaamaan mistä tarvittava kysyntä tuotantokapasiteetin pyöritykseen tulee, jos ei julkisen sektorin alijäämästä (ja siten velkaantumisesta). Tähän kysymykseen ei ikinä saa järkevää vastausta, koska sellaista ei ole. Joka tapauksessa EU:n taloussäännöillä on taipumus vaikeuttaa järkevää reagointia kysynnän ja tarjonnan muutoksiin ihan normaaleina aikoinakin.

 

Pitäisikö EU:ta sitten pyörittää ilman taloussääntöjä? Ei, vaan velka- ja budjettisäännöt tulisi korvata esim. (symmetrisellä) inflaatiosäännöllä, mikä tarkoittaisi kansantalouksien säätämistä varsinaisen kapasiteetin mukaan. Toisin sanoen symmetrinen inflaatiosääntö estää esim. yli-innokkaita populistihallituksia ylikuumentamasta talouksia (jotka sitten kuplien puhjetessa kaatuvat muiden niskaan) pakottamalla inflaation noustessa liiaksi hillitsemään kysyntää; toisaalta se samalla estää valtioita kampittamasta toisia EU-jäseniä tarkoituksellisella hintakilpailulla pohjalle (kuten Saksa teki vuosituhannen vaihteessa) laukaisemalla esim. automaattisia julkisia investointeja inflaation pudotessa tavoitteen alapuolelle (inflaatiotavoitteen optimaalinen kohta on sitten eri kysymys). Hyvänä puolena tässä reagointi tapahtuisi sen pohjalta niin kuin talous varsinaisesti toimii, vaikkakin velkasääntöjen pudottaminen saattaisi toisaalta vähentää talouskurikommentaattoreilta mahdollisuuksia juttujensa myymiseen esim. mediassa. Mutta eiköhän heillekin uutta työtä löytyisi – metsissä kuulemma riittää risusavottaa.


Harmonisoitu inflaatio suhteessa Euroalueen keskiarvoon 2000-2007. Kuten näkyy, Saksa pyörittää koko ajan keskiarvoa alempaa inflaatiota, kun taas periferiamaat ylikuumentavat talouksiaan; velka- tai alijäämäsäännöt eivät millään tavalla hillitse kumpaakaan kehitystä.

Harmonisoitu inflaatio absoluuttisina numeroina 2013-2020. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa inflaatio (ja siten siis kysyntä) on jatkuvasti tavoitteen alapuolella. Tässä tapauksessa velka- ja alijäämäsäännöt aktiivisesti ohjaavat irrationaaliseen toimintaan estämällä kasvattamasta kysyntää riittävästi, jotta kansantalouksien kapasiteetit voisivat palautua täyskäyttöön. Kun tekee huonoja sääntöjä, saa huonoja lopputuloksia.

torstai 30. toukokuuta 2019

Osa- ja määräaikaisuuksien kasvu on valinta, ei välttämättömyys


Danske Bankin Pasi Kuoppamäki lataa perussetin siitä, kuinka Suomi on oletetun rakennetyöttömyyden riman alapuolella, työntekijöistä on pulaa ja että ”loppuporukka on vaikeammin työllistettävissä”. Samoin ”hallituksen tulisi hyväksyä, että entistä suurempi osa työpaikoista olisi määräaikaisia ja osa-aikaisia”. Pitäisikö asiaa hyväksyä vai ei on eri kysymys, mutta Sipilän hallituskaudella tämä kehitys oli epäilemättä fakta ja vaikka luvuista näkee eri arvioita, niin aikavälillä 2015-2019 työllisyyden rakenne epäilemättä heikkeni (osa- ja määräaikaisia töitä syntyi suhteessa enemmän kuin jatkuvia kokoaikaisia). Vuonna 2018 uusista työsuhteista (työsuhde kestänyt alle vuoden) 51% oli määräaikaisia, vuonna 2017 luku oli 52%, vuonna 2016 54% ja vuonna 2015 56%. Osa näistä muuttui/muuttuu myöhemmin jatkuviksi työsuhteiksi, mutta koska määräaikaisten suhteellinen osuus on myös kasvanut, ovat nämä tapaukset vähemmistössä ja 65% kaikista määräaikaisista haluaisi itse asiassa pysyvän työsuhteen; ongelma on siis pysyvien suhteiden puute. Määräaikaisten palkkakehitys myös laahaa vakituisten perässä ja jos esim. 8 vuoden tarkastelujaksolla henkilö A ja henkilö B työskentelevät vuonna 0 samoissa tehtävissä, mutta A on vakituinen ja B määräaikainen, ovat B:n keskimääräiset vuositulot vielä tarkastelujakson lopullakin vain 75% A:n vastaavista.

Osa-aikaisuuksiin pätevät samansuuntaiset huomiot (tosin kuitenkin vähemmän voimakkaassa muodossa) ja 8 vuoden tarkastelujaksolla sekä osa- että määräaikaissuhteessa vuonna 0 olleille kerääntyi vähemmän työkuukausia kuin vakituisessa työssä olleille – osa- tai määräaikaissuhteessa olemisella on siis taipumus korreloida heikomman työllisyyskehityksen kanssa myös tulevaisuudessa (johtuen esim. työnantajan pienemmistä kannustimista panostaa osa- tai määräaikaisiin työntekijöihin mm. koulutuksen kautta). Erityisen negatiivisia vaikutukset ovat vastentahtoisesti osa-aikaisina oleviin, joiden määrä on ollut nousussa (vuonna 2018 kolmannes osa-aikaisista halusi jatkuvaa työtä) ja näin siis vaikka oletetusti olemme rakennetyöttömyyden alapuolella.

Syy erityisesti osa-aikaisuuksien kasvamiseen liittyy siihen, että töitä on suuressa määrin syntynyt jo ennestään paljon osa-aikaisia käyttäville aloille (esim. tukku- ja vähittäiskaupassa 25% on osa-aikaisia, majoitus- ja ravisemistoiminnassa 38%), mistä palaamme kysymykseen, onko tämä kehitys väistämätöntä? Otetaan yksinkertainen esimerkki: taannoin EU ja Kiina pitivät huippukokouksen, jonka seurauksena Kiina lupasi lopettaa vaatimukset länsimaisille yrityksille teknologianjakamissopimuksista kiinalaisten yritysten kanssa. Tätä juhlittiin EU:n niskavoittona Kiinasta, mutta vähemmälle huomiolle jäi se, että uusi järjestely tekee toimintojen ulkoistamisen Kiinaan huomattavasti kannattavammaksi. Ymmärrän, kuinka tämä on hyödyllistä suuryritysten omistajille, mutta oletetut edut lähes kaikille muille ovat paljon kyseenalaisempia. Joka tapauksessa nämä asiat määräytyvät poliittisten päätösten seurauksena, ei luonnonlakien.


 
Määräaikaisten osuus palkansaajista sukupuolen mukaan vuosina 2004–2018, 15–74-vuotiaat, %.

Osa-aikaisten palkansaajien osuus palkansaajista sukupuolen mukaan vuosina 2004–2018, 15–74-vuotiaat, %.

Palkansaajat, joiden työsuhde oli kestänyt alle vuoden vuosina 2004–2018, 15–74-vuotiaat.



tiistai 24. lokakuuta 2017

Kiky

Odotettua paremmat näkymät taloudessa tälle sekä ensi vuodelle ovat luonnollisesti herättäneet keskustelun siitä, kelle ansio tapahtuneesta kuuluu. Oppositiossa SDP ja Vihreät ovat viimein hypänneet Vasemmistoliiton kelkkaan vastustamaan kikyä ja sieltä todetaankin, että kasvun vahvistuminen pohjaa pääasiassa maailmantalouden vahvistuneeseen suhdanteeseen. Hallitus luonnollisesti ilmoittaa, että kaiken takana on hallituksen politiikka ja kiky, todeten esimerkiksi eurooppa-, kulttuuri-, ja urheiluministeri Terhon (sin.) suulla: "Usein on nostettu esille, että nyt saatu talouskasvu on vain kansainvälistä suhdannemuutosta. On omituista, että kuinka pitkällä viiveellä muutos siirtyi Suomeen." [1] Onko? Pelastiko kiky Suomen vai ovatko aikaisempien vuosien vaikeudet johtuneet jostain muusta kuin liian kalliista työvoimasta?

Kilpailukykysopimuksen pointtihan on, että Suomessa tuotannon kustannukset ovat oletetusti liian korkeat verrattuna kilpailijamaihin, joten kustannuksia päätettiin alentaa leikkaamalla työvoiman hintaa, eli sitä mitä työnantaja joutuu työntekijästä maksamaan palkan ja muiden maksujen kautta. Esimerkkeinä olennaisista kilpailijamaista mainitaan usein Ruotsi ja Saksa (joilla siis on mennyt Suomea paremmin), joten käytetäänpä niitä vertailussa. Alla olevassa kuviossa näkyy työvoiman yksikkökustannusten kehitys vuodesta 2010 eteenpäin. Onko Suomen kehitys eriytynyt Ruotsista ja Saksasta?
Lähde [2]

Vastaus on ei. Punaisen viivan päällä näkyvät siis Ruotsi, Suomi ja Saksa vierekkäin, eli työvoiman yksikkökustannusten kehitykset ovat olleet maissa käytännössä samat (erot ovat prosentin kymmenyksissä). Koska työvoiman hinnan nousu ei siis ole voinut olla ongelma, ei sen lasku todennäköisesti myöskään ole ratkaisu. Kikyn vaikutusten kyseenalaisuuteen näyttäisi myös viittaavan se, että viime vuoden 1,9 %:n talouskasvu Suomessa (siis aikana ennen kikyn voimaantuloa) on samoissa lukemissa kuin vuodelle 2018 ennustettu kasvu. [3] Samaan tulokseen siis näytettäisiin pääsevän sekä kikyllä että ilman sitä, mutta tästä huolimatta siis esimerkiksi sosiaaliturvan maksuosuuksia siirretään työnantajilta työntekijöille kikyn mukaisesti vielä vuosia ja perusteena on nimenomaan kilpailukyvyn parantaminen.

Jos vastauksia Suomen talouden vaikeuksiin 2012-2015 alkaisi siis etsimään jostain muualta kuin liian kalliista työvoimasta, niin mistä niitä mahdollisesti löytyisi? Ensimmäisen paikan ei pitäisi aiheuttaa suurta pään raavintaa: kun joukko valtioita, jotka pääasiassa käyvät kauppaa keskenään (esim. EU) alkaa rajusti leikata kulutustaan yhtä aikaa (kuten tehtiin vuodesta 2010 eteenpäin), niin jokainen edes vielä puoliksi järjissään oleva ymmärtää, että tämä tulee aiheuttamaan talousvaikeuksia johtuen yhtäaikaisesta kysynnän laskusta. Siinä missä yksi valtio mahdollisesti voisi leikata itsensä kasvuun viennin kautta, niin kaikkien on tätä mahdotonta tehdä, koska jonkun täytyisi pystyä ostamaankin niitä vientituotteita. Kysynnän yleisellä heikkenemisellä Euroopassa ei siis ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan tai kikyn tarpeellisuuden kanssa.

Euroopan Keskuspankin korkojen lasku vuodesta 2012 eteenpäin (päätyen nollakorkoon 2016) yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa pysäytti pahimman leikkauspolitiikasta aiheutuneen syöksykierteen ja euroalue pääsi suurimmasta kurimuksesta vuoden 2013 aikana siirtyen taas nollan paremmalle puolelle kasvuluvuissa. Tämä näkyy myös Suomen kohdalla:
Lähde [4]


























Kuten näkyy, käyrä lähtee jälleen kasvuun 2013, mutta tyssää myös nopeasti. Miksi? Yksi olennainen syy on 2014 alkanut Krimin kriisi ja sen jälkiseuraukset, jotka ovat tietenkin vaikuttaneet koko Euroopan kaupankäyntiin Venäjän kanssa, mutta erityisesti Suomen. Tämä on johtunut Suomen perinteisesti suuremmasta suhteellisesta volyymistä Venäjän kaupassa ja siinä missä Venäjälle viennin osuus Suomen kokonaisviennistä putosi vuoden 2013 9,43%:sta vuoden 2016 5,64%:iin, niin esimerkiksi Saksassa vastaavat luvut olivat 3,36% ja 1,76% sekä Ruotsissa 2,11% ja 1,19%. [5] Menetettyjen prosenttiyksikköjen määrä on siis Suomessa huomattavasti suurempi kuin Saksassa tai Ruotsissa, mikä on vaikuttanut nousun heikkouteen täällä. Jälleen, tällä ei ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan kanssa.

Edellä mainitut seikat puhuvat tietenkin sen puolesta, että suhdannetarina on uskottavampi kuin kiky-tarina. Kuitenkin myös kotimaisella politiikalla on merkitystä (jonka kyseenalaiseen päätöksentekoon hallituksessa tällä tai edellisellä kaudella kaikki eduskuntapuolueet ovat siis ehtineet osallistua), kuten voimme nähdä seuraavasta kuviosta:
Lähde [6]























Kyseessä on siis vertailu Suomen ja Ruotsin julkisen sektorin rakenteellisesta tasapainosta, josta on poistettu suhdanteiden aiheuttama vaihtelu. Näin nähdään tietoisesti harjoitetun politiikan kiristävyys/elvyttävyys ja käyrän lasku tarkoittaa siis elvyttävyyttä, nousu puolestaan kiristävyyttä. Kuten näkyy, Ruotsi on vuoden 2013 jälkeen (jo porvarihallituksen alla siis) siirtynyt taas selkeästi elvyttävään suuntaan, kun taas Suomi on tehnyt päinvastoin, mikä näkyy myös kasvuluissa; Suomen nolla ja miinusmerkkiset numerot 2013-2015 olivat Ruotsissa 1,2%, 2,7%, ja 4,1%. [7]

Tämän toteaminen on tietenkin nykyilmapiirissä kerettiläisyyttä ja mielenkiintoisesti Suomen mediasta ei löydy halaistua sanaa esimerkiksi siitä, että ongelmamaana pidetty Portugali ei olekaan päätynyt konkurssiin vuonna 2015 valitun vasemmistohallituksen johdolla. Hallitus korotti minimipalkkaa, poisti kriisin aikana tehdyt korotukset regressiivisiin veroihin, palautti julkisen sektorin työntekijöiden palkat ja eläkkeet ennalleen ja nosti köyhimpien sosiaaliturvaa - kaikki toimia, joiden kiristyksen kannattajien mukaan olisi tullut johtaa katastrofiin. Kuten alkaa olla jo tavallista, mainitut ennustajat olivat jälleen täysin väärässä ja Portugalin BKT:n ennustetaan kasvavan tänä vuonna 2,5%, budjetin alijäämä on leikkautunut yli puolet aiemmasta (pienimmilleen 40 vuoteen) ja yritysten investointi kasvanut 13%. [8] Mahdollisesti Portugalin tapahtumat eivät suomalaisia kiinnosta ja siitä syystä asiasta ei ole kirjoitettu, mutta mainittakoon vielä että Helsingin Sanomat uutisoi pari viikkoa sitten jälleen kerran hieman kyseenalaisesti näiden asioiden tiimoilta kirjoittaessaan, että EKP:n johtaja Mario Draghi on monta kertaa toistanut rakenteellisten uudistusten tärkeyttä vastauksena euro-alueen ongelmiin. [9] Niin onkin, mutta hän on myös useaan kertaan toivonut Euroopan valtioilta fiskaalista elvytystä EKP:n toteuttaman rahapoliittisen elvytyksen avuksi [10]; tätä HS ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi mainita. Koska HS on aikaisemminkin uutisoinut elvytykseen liittyvistä asioista vähintäänkin erikoisesti (sivusin asiaa kesällä), niin skeptisempi henkilö voisi alkaa epäillä, että maamme suurimmalla sanomalehdellä on mahdollisesti tarkoituksenmukainen linjaus asiasta.

No, oli tai ei, niin kilpailukykysopimuksen vaikutus talouden nousun moottorina ainakin näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta kaiken edellä esitetyn valossa, mutta toisaalta kiky kyllä kuvastaa hyvin lähes koko EU:n alueella vallitsevaa hyvin saksalaista ajattelua siitä, kuinka taantumasta päästään yli - viennillä. Tältä pohjalta ajateltuna, kunhan on vain riittävästi kilpailua, hinnat kohdallaan ja laatu kunnossa, niin vienti alkaa vetää ja talous korjautuu. Ongelmana tässä ajattelussa on tietenkin jo edellä mainittu seikka, että jollain pitäisi sitten olla vielä rahaa niiden tuotteiden ostamiseenkin ja siinä missä senkin kokoinen valtio, kuin Saksa voi vielä mahdollisesti pyörittää vientiylijäämää koko muuta maailmaa vastaan, niin saman reseptin tarjoaminen koko EU:n mittakaavassa on erittäin kyseenalaista johtuen EU:n suuresta koosta; loppu maailmassa ei yksinkertaisesti ole kysyntää riittävästi tätä projektia varten. Näin erityisesti siksi, että Kiina mahdollisesti on aikeissa supistaa omaa elvytyspolitiikkaansa [11] ja samalla Yhdysvalloissa ollaan huolissaan kauppavajeesta, molemmat siis seikkoja, jotka voivat heikentää kansainvälistä kysyntää entisestään. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää tulevaisuutta EU-projektille, mutta toisaalta tuskin myöskään pysäyttää markkinakultistien periaatteilla tehtyjä linjauksia, sillä ei niitä ole rationaalisuuden tai empiirisen datan valossa ole tehty alun perinkään.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-9842046
[2] https://data.oecd.org/lprdty/unit-labour-costs.htm
[3] https://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3
[5] https://wits.worldbank.org/Default.aspx?lang=en
[6] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf
[7] https://www.focus-economics.com/countries/sweden
[8] https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/aug/24/austerity-lie-deep-cuts-economy-portugal-socialist; https://www.focus-economics.com/countries/portugal
[9] https://www.hs.fi/talous/art-2000005406642.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=6&utm_source=tf-other&share=280f4cb5cd58636346f62ac799e5636d
[10] Esim. http://www.publicfinanceinternational.org/news/2016/11/draghi-calls-european-governments-use-fiscal-policy-boost-growth
[11] https://www.ft.com/content/dc9a3608-fe3b-11e6-96f8-3700c5664d30?mhq5j=e5

torstai 28. syyskuuta 2017

Miksi (melkein) kaikkien pitää kiristää vyötä

Valtiovarainministeri Orpo ilmoittaa, että talouskasvusta huolimatta ns. jakovaraa ei ole, eli kasvua käytetään velan lyhentämiseen,[1] ei esimerkiksi kasvun vakauttamiseen investointien tai tulonsiirtojen kautta. Pääministeri Sipiläkin myöntää jo, että harjoitettu politiikka kepittää vähävaraisempia ja hyödyttää parempi tuloisia,[2] minkä myös Eduskunnan oma tietopalvelu vahvistaa. [3] Pääministeri toteaa tämän johtuvan siitä, että pienituloisethan ne niitä valtion etuuksia saavat, vaikka todellisuudessa veronalaisista sosiaalietuisuuksista 10 % menee rikkaimmalle kymmenykselle, kun taas köyhin kymmenys saa vain 9,4 %. [4] Jakovaraa on siis ollut, mutta ainoastaan ylöspäin. Samaan aikaan Nordean pääkonttori pakenee Ruotsista Suomeen välttääkseen Ruotsiin kaavaillut korkeammat vakaus- ja talletussuojamaksut. [5] Miten viimeksi mainittu seikka liittyy tässä mihinkään?

Tätä ymmärtääkseen on ensin ymmärrettävä, mistä talouskurimus ja koko järjestelmän sakannut talouskriisi ovat lähtöisin. Tästä on olemassa kaksi eri tarinaa. Toinen kertoo siitä, kuinka Euroopan julkiset sektorit piehtaroivat velkaisissa kulutusorgioissa ennen kriisiä ja tästä syystä nyt sekä kansalaisten että valtioiden on kiristettävä vyötä. Toinen on se, mitä oikeasti tapahtui. Kulutusorgiateorian todistaminen vääräksi on itse asiassa äärimmäisen helppoa ja otetaan nyt ensiksi esille ihan vain Suomen valtionvelan kehitys (samantyyppinen kuvio löytyy koko euroalueelta ja suurimmasta osasta sen valtioita) [6]:

Lähde[7] 
Kuten näkyy, velkaa maksettiin tuntuvasti pois kriisiä edeltäneinä vuosina, joten sillä tai sen oletetusti rahoittamalla julkisen sektorin törsäyksellä ei voi olla mitään tekemistä kriisin ja sen puhkeamisen kanssa, koska se kääntäisi kausaliteetin päälaelleen. Todellisuudessa velka alkoi siis kasvaa kriisin seurauksena, ei sitä ennen ja kyseessä on (edelleen) ensin yksityisen sektorin pankkikriisi ja vasta sitten velkakriisi.

Se mitä sitten oikeasti tapahtui on monimutkainen prosessi ja vaikea tiivistää pieneen tilaan, mutta kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia. Sittemmin presidentti Obaman hallinto tietenkin pelasti ja pääomitti vaikeuksissa olevia pankkeja useammalla triljoonalla dollarilla veronmaksajan rahaa, estäen koko pankkisektorin sortumisen ja todennäköisesti vielä pahemman laman. Huomion arvoista tässä on se, että julkisen sektorin kulutuksella, velan otolla tai valtiolla yleensäkään ei ollut mitään tekemistä kriisin alkamisen ja kehittymisen kanssa (muuta kuin löysäämällä pankkien sääntelyä siis) ja valtio kutsuttiin paikalle vasta kun oli aika etsiä joku joka maksaa.

Kriisin saapuessa Eurooppaan osassa maita tapahtui käytännössä täsmälleen samoin kuin Yhdysvalloissa, eli pankkien kyseenalaiset päätökset velkamarkkinoilla siirrettiin yksinkertaisesti suoraan veronmaksajien kirjoihin koko pankkisektorin romahduksen estämiseksi. Seuraukset voi nähdä esimerkiksi Irlannin velkasuhteen muuttumisessa vuoden 2007 12 %:sta vuoden 2012 119 %:in [8] - kaikkien yllätykseksi yksityisen velan muuttaminen valtion velaksi lisää valtion velkaa. Olennaisempaa kun mitä tapahtui periferian maissa, oli kuitenkin mitä tapahtui EU:n suurissa maissa. Vuonna 2008 Ranskan kolmen suurimman pankin koko oli 316 % suhteessa Ranskan valtion bruttokansantuotteeseen, Saksassa kahden suurimman pankin vastaava luku 114 %, Britanniassa neljän suurimman pankin 394 % ja Italiassa kolmen suurimman 115 %. Näiden valtioiden pankkisektorit olivat yksinkertaisesti liian suuria niiden pelastettavaksi yksinään, joten koska pankit kuitenkin erinäisistä syistä haluttiin pelastaa tapahtuipa muuten sitten mitä tahansa, oli talkoisiin kutsuttava muitakin veronmaksajia. Tämän seurauksena on esimerkiksi Kreikan ns. apupakettien kautta kierrätetty veronmaksajien rahaa pari sataa miljardia yksityiselle sektorille (vain 5 % rahoista on mennyt Kreikan valtion budjettiin)[9] ja se on myös olennainen syy siihen miksi Saksan hallitus (yhdessä maailman Petteri Orpojen kanssa) pitää velan maksua kriisin aiheuttaneille pankeille tärkeämpänä kuin mitään muuta asiaa maailmassa.

Eli siinä missä Yhdysvalloissa pankit olivat liian suuria kaatuakseen (too big to fail) Euroopassa ne olivat pitkälti liian suuria pelastettavaksi (too big to bail) ja edelleen vaikeuksissa, kuten viime vuoden Deutsche Bankin ongelmista ja tämän kesän Italian kahden pankin bailoutista näkyy. Olennaista tässä on jälleen, että kriisin aiheuttamisessa ei valtioilla tai julkisella sektorilla ollut juuri osaa tai arpaa, vaan se kasvoi suoraan yksityisten, ylisuurien ja tiukasti toisiinsa kietoutuneiden pankkien toiminnasta. Tähän liittyen voidaankin tarkastella seuraavaa kuviota:
Lähde[10]

Kuvio kertoo siis muutamien Euroopan valtion velkakirjojen korkojen kehityksestä, eli siitä kuinka paljon pankki saa korkoa tietyn valtion ottaessa siltä velkaa ja markkinaolosuhteissa tuotto (eli korko) on tietenkin oletetusti sitä suurempi, mitä suurempi riski on kyseessä (eli kuinka suuri on todennäköisyys, että kyseinen valtio pystyy tai ei pysty maksamaan velan takaisin). Kuvion vasemmasta laidasta voimme nähdä, että vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian velkakirjojen korot olivat selkeästi suurempia kuin matalimmat korot (Saksan velkakirjat), koska niissä arvioitiin olevan enemmän riskiä. Kun euroa alettiin suunnitella, alkoivat korot yhdenmukaistua ja sen käyttöönoton jälkeen ne muuttuvat lähes kokonaan yhdenmukaisiksi. Miksi? Tässä on jälleen kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on, että lainoittajat (eli pankit) alkoivat yhtäkkiä kuvitella, että Kreikka ja kumppanit olivat euron myötä muuttuneet maagisesti Saksaksi ja arvioivat velkakirjojen riskin tällä perusteella. Tämä selitys vaatii tietenkin samalla olettamaan, että pankkiirit tulivat yhtaikaa hulluiksi. Toisen selityksen mukaan kukaan ei kuvitellut Kreikan muuttuneen Saksaksi, vaan pankit ostivat periferian velkakirjoja valtavia määriä siitä huolimatta, että korko ei kuvastanut todellista riskiä. Tästä seuraa jälleen kysymys miksi? No, mitä enemmän pankit ostivat velkakirjoja, sitä suuremmaksi ne kasvoivat ja mitä suuremmaksi ne kasvoivat, sitä todennäköisempää oli, että jos jotain menisi vikaan ne arvioitaisiin systeemisesti tärkeiksi, eli niiden ei annettaisi kaatua, vaikka mitä tapahtuisi ja veronmaksajat kutsuttaisiin pelastajiksi. Tämä on tietenkin täsmälleen mitä tapahtui - jos tietää, että laskun tulee loppujen lopuksi maksamaan joku muu, niin sillä ei ole juuri merkitystä onko riski oikeassa suhteessa tuottoon, vaan riski kannattaa ottaa aina. Näin on siis onnistuttu myös luomaan systeemi, jossa pankit voivat maailman tappiin saakka kiristää veronmaksajaa maksamaan niiden laskut.

Mitä tällä on sitten tekemistä Suomen hallituksen ja Nordean kanssa? No, jakovaraa on kyllä ainakin ollut. Sitä on ollut Euroopan tasolla jo triljoonien eurojen edestä ja Suomenkin tasolla miljardien edestä (pelkästään Kreikan kautta suomalaiset ovat rahoittaneet pankkeja ja muita yksityisiä toimijoita n. 4,5 miljardin edestä). [12] Financial Stability Board puolestaan laittaa Nordean systeemisesti tärkeiden pankkien kategoriaan [12] ja suuremmat vakaus- ja talletussuojamaksut Ruotsissa tarkoittavat siis, että jos Nordea joutuu ongelmiin, niin lasku veronmaksajalle on hieman pienempi. Onneksi tätä ongelmaa ei Suomessa ole ja pääkonttori on tervetullut. Mainittakoon vielä loppuun, että tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa ja jos markkinataloudessa tekee huonoja sijoituksia (esimerkiksi antaa rahaa tahoille, jotka eivät pysty sitä maksamaan takaisin), niin kustannukset ja vastuu kuuluvat ainoastaan huonon sijoituksen tekijälle itselleen. Riskien sosialisointi ja voittojen yksityistäminen puolestaan ovat arkipäivää sosialismia rikkaille -järjestelmässä.



[1] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005317786.html
[2] https://yle.fi/uutiset/3-9831659
[3] [1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3772264-eduskunnan-tietopalvelu-vasemmistoliitolle-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja
[4] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3777659-anna-kontula-oikaisi-paaministeria-sosiaalietuuksia-enemman-rikkaille-kuin-koyhille
[5] https://yle.fi/uutiset/3-9818329
[6] https://tradingeconomics.com/euro-area/government-debt-to-gdp
[7] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Valtionvelka/Valtionvelka_ja_BKT
[8] https://tradingeconomics.com/ireland/government-debt-to-gdp
[9] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000001174959.html
[10] https://aneconomicsense.org/2011/12/12/the-eurozone-crisis-the-much-praised-convergence-as-a-cause/
[11] https://www.aamulehti.fi/raha/kreikalle-maksettujen-lainojen-osuus-45-miljardia-nain-suomi-on-tienannut-23640644/
[12] http://www.fsb.org/wp-content/uploads/r_111104bb.pdf?page_moved=1

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Maltilliset korporatistit

Euroopan perinteisten vallankäyttäjien keskuudessa kuuluu helpotuksen huokaus, kun uusliberaali Emmanuel Macron vie voiton presidenttikisassa Marine Le Peniä vastaan. Presidentti Niinistö[1] ja pääministeri Sipilä[2] ovat ilmoittaneet olevansa tyytyväisiä tulokseen. Suomen europarlamentaarikoista ainakin Kokoomuksen Henna Virkkunen ja Sirpa Pietikäinen sekä Vihreiden Heidi Hautala odottavat itse asiassa paluuta normaaliin järjestykseen jo viimeistään syksyllä järjestettävien Saksan liittopäivävaalien jälkeen ja kuten entinen EU-suurlähettiläs ja nykyinen suomalaisen lobbausyritys Milttonin johtaja Jan Store toteaa Macronin voitosta: Haluaisin käyttää termiä game changer.[3]

Populismi on siis kukistettu ja mainstream-poliitikot sekä heidän takanaan seisova suurpääoma voivat jatkaa asioiden pyörittämistä vanhaan malliin. Mahdollisesti. Yksi näkemys populismista onkin, että se on syklistä ja aika ajoin kansalaiset murisevat kokemistaan epäkohdista, kunnes sittemmin alistuvat ja asiat palaavat taas entiselleen. Jos tämä näkemys on totta, niin maailman omistajilla ei ole huolen häivää ja systeemi jatkaa nilkuttamistaan hamaan tulevaisuuteen suurimman osan kansalaisista hyväksyessä, että heidän tulevaisuutensa ei ole heidän omissa käsissään, sisältää kasvavaa turvattomuutta ja että asioista oikeasti päättävien virheet tulevat aina heidän maksettavakseen.

Toisen näkemyksen mukaan populismi on rakenteellista ja jos epädemokraattisia instituutioita, pankkiirien riskinoton maksattamista kansalaisilla, työväen asettamista kilpajuoksuun pohjalle, jne. ei korjata, niin populismi tai yleensäkin epävakaus eivät ole menossa minnekään. Jos tämä näkemys on totta, niin Macron ei ole ratkaisu, vaan osa vanhaa järjestelmää, joka on ajanut itsensä kriisiin, eikä halua uudistua sellaiseksi, että se toimisi kaikkien yhteiskunnan jäsenten hyväksi. Itse asiassa Macron onkin luvannut hyökätä työläisiä vastaan (pyrkimällä pidentämään työviikkoa aikana, jolloin työttömyys on ongelma),[4] alentaa yritysveroa[5] (vaikka alhaisen kysynnän aikana vapautunutta pääomaa ei juuri ole järkeä investoida, vaan se todennäköisesti valuu ulos osinkoina) ja ilmoittaa, että Ranska tarvitsee lisää nuoria, jotka haluavat miljonääreiksi[6] (Oxfamin raportin mukaan rikkaimmat kahdeksan henkilöä omistavat maailmassa yhtä paljon kuin köyhin 50 % koko väestöstä; miljonäärien vähäisyys on siis selkeästi polttava ongelma)[7].

Le Pen ei tietenkään ole mikään ratkaisu ja tämä pitäisi ainakin Suomessa olla kohtuullisen selvää kaikille sen jälkeen, kun kotimaiset oikeistopopulistimme Perussuomalaisten muodossa ovat myyneet kaikki hiemankaan järkevät lupauksensa, viimeisimpänä hyväksymällä hallintarekisterin toteuttamisen, joka helpottaa yritysten veronkiertoa ja josta Timo Soini siis vielä vuoden 2015 lopulla totesi näin: Hallintarekisteriä ei viedä eteenpäin. Päätös on oikea ja vastaa Perussuomalaisten linjaa. Tämä on ollut johdonmukainen kantamme jo viime eduskuntakaudella.[8] Samaa johdonmukaista linjaa vetää myös Yhdysvaltain oikeistopopulisti Donald Trump, joka ensimmäisenä päivänään Valkoisessa Talossa nosti keskiluokkaan kohdistuvaa verotusta[9] ja joka nyttemmin suunnittelee puolestaan massiivisia verohelpotuksia miljonääreille ja suuryrityksille (mikä sattumalta hyödyttäisi myös häntä itseään suunnattomasti).[10] Suurin ongelma oikeistopopulisteissa onkin se, että he eivät oikeasti ole populisteja, vaan pelkästään perinteisiä valtavirtaporvareita uudessa kaavussa ja ajavat tuttua työntekijöitä, työttömiä ja köyhiä kurittavaa talouslinjaa, joka samalla hyödyttää kaikkein vauraimpia.

Yläluokka siis toisaalta kyllä puskee uusliberaalejaan vastaehdokkaiksi oikeistopopulisteille, joista se ei erityisemmin pidä, mutta vielä innokkaammin yleensä käy vaihtoehtojen kimppuun, jotka yrittävät oikeasti ajaa oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Yhdysvalloissa Demokraattien esivaaleissa Hillary Clintonin haastajan Bernie Sandersin kampanjaa tietenkin torpedoitiin Demokraattien oman puoluekoneiston toimesta[11] ja häntä maalattiin esimerkiksi naisvihaajaksi, rasistiksi ja kommunistiksi (uusliberaalit korporatistit sen sijaan ovat aina maltillisia).[12] Sandersia vastaava versio Ranskassa on Jean-Luc Melenchon, joka myös yllättävästi nousi suhteellisesta tuntemattomuudesta vakavaksi haastajaksi ja jonka poliittinen liike odotettavasti esimerkiksi YLEssä on sittemmin ilmoitettu lähes kommunistiseksi[13] ja hänen halustaan hajottaa EU voi lukea melkein minkä tahansa lehden sivuilta sen, että hän ei ole kommunisti ja haluaa korjata EU:n nimenomaan estääkseen sen hajoamisen ei anneta päästä hyvän narratiivin tielle.[14] Yksi mielenkiintoinen seikka Sandersissa ja Melenchonissa on, että heidän kannatuksensa on erityisen voimakasta nuorison keskuudessa. Tähän voi tietenkin aina vastata, että nuoret ovat typeriä eivätkä ymmärrä mistään mitään. Toisaalta voi olla, että he ymmärtävät liiankin hyvin joutuvansa suurimmiksi maksumiehiksi harmaahapsisten miljonäärien toteuttamasta ympäristön ja talousjärjestelmän tuhoamisesta, eivätkä ole erityisen mielissään tästä.

Yleinen varoitus siis kuluu: älä heiluta raharikkaiden venettä tai muuten maailma loppuu. Ehkä näin on, ehkä ei. Joka tapauksessa esimerkiksi nuorisotyöttömyys on EU:ssa keskimäärin 18,7 %[15] ja bruttokansantuotteen kasvun keskiarvo viimeisen seitsemän vuoden ajalta pyörii suunnilleen 1 %:n tienoilla, mikä ei ole erityisen hyvin toimiva yhtälö. Lääkkeeksi tarjotaan käytännössä palkkojen leikkauksia ja pakkotyötä, mikä puolestaan lisää suurehkon kansanosan (oikeutettua) ärtymystä entisestään, minkä pohjalta voisi puolestaan odottaa, että syklisen näkemyksen kannattajat ovat todennäköisesti väärässä ja rakenteelliset ongelmat on pakko korjata, että voimme oikeasti siirtyä kriisistä eteenpäin. 1970-luvulla sodan jälkeinen keynesiläinen talousregiimi tuli tiensä päähän korkealla laukkaavan inflaation myötä ja makrotaloudessa painettiin reset-nappia. Sitä seurannut neoliberaali talousregiimi tuli oman tiensä päähän talousromahduksessa 2007-2008, mutta tällä kertaa reset jäi painamatta. Systeemi on edelleen hengityskoneessa, mutta paluuta entiseen ei ole ja toisaalta sillä ei myöskään ole juuri mitään visiota tulevaisuudesta. Käytännössä kysymys on vain siitä, mitä tulee seuraavaksi jotain parempaa vai jotain huonompaa.



[1] http://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005201023.html
[2] http://yle.fi/uutiset/3-9599609
[3] http://yle.fi/uutiset/3-9611198
[4] http://www.reuters.com/article/us-france-election-economy-analysis-idUSKBN1830UW
[5] http://www.ndtv.com/world-news/the-main-points-of-emmanuel-macrons-economic-programme-1691099
[6] http://www.dw.com/en/macron-set-to-lead-france-as-youngest-ever-president/a-38742223
[7] https://www.oxfam.org/en/pressroom/pressreleases/2017-01-16/just-8-men-own-same-wealth-half-world
[8] http://timosoini.fi/2015/12/hallintarekisteri/
[9] https://theintercept.com/2017/01/20/on-his-first-day-in-office-trump-raises-taxes-on-middle-class-homebuyers/
[10] https://www.vox.com/policy-and-politics/2017/5/2/15500882/trump-corporate-tax-cut-wages-kevin-hassett
[11] http://www.huffingtonpost.com/entry/wikileaks-dnc-bernie-sanders_us_579381fbe4b02d5d5ed1d157
[12] https://www.theguardian.com/us-news/2016/jan/22/bernie-sanders-communist-sympathiser-hillary-clinton-us-election-2016
[13] http://yle.fi/uutiset/3-9587396
[14] https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/apr/19/jean-luc-melenchon-french-president-europe
[15] https://data.oecd.org/unemp/youth-unemployment-rate.htm