Pakkomielle valtionvelkaan estää rationaalisen ajattelun

Jos löytää huonon idean, löytää myös todennäköisesti talouskuriporukan kannattamasta sitä. Niinpä Ylellä kirjoitetaankin jotta ”Valtionvarainministeri Annika Saarikko (kesk.) on sanonut, että Euroopan unionissa tulisi palauttaa 60 prosentin velkasääntö” mihin valtionvarainministeriön budjettipäällikkö Sami Yläoutinen kommentoi ”Se ei ole realistista lyhyellä aikavälillä, mutta nyt on jo valtiovarainministerin suulla todettu, että vanhat mittaristot ovat edelleen päteviä”. EU:n velka- ja budjettisääntöjen (velan suhde BKT:een ei saa ylittää 60%, alijäämä ei saa alittaa 3%) ongelma on, että ne mittaavat kansantalouden toimivuuden näkökulmasta todella omituisia asioita. Kerrataanpa taas perusteita: jokaisessa kansantaloudessa on tietty tuotantokapasiteetti (kaikki tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ja valtion finanssipolitiikan olennaisin tehtävä on pitää tämä kapasiteetti niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, koska jokainen päivä sen alapuolella tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyn BKT:n muodossa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen. Kapasiteetin käyttöaste puolestaan pääasiassa määräytyy kysynnän perusteella ja kysyntä tulee karkeasti kolmelta vaihtoehtoiselta alueelta: 1) yksityiset kuluttajat 2) yksityinen yrityssektori 3) julkinen sektori. Jos kaksi ensimmäistä näistä on tukkeessa (kuten edelleen osittain on), niin talouskurittajien pitää pystyä vastaamaan mistä tarvittava kysyntä tuotantokapasiteetin pyöritykseen tulee, jos ei julkisen sektorin alijäämästä (ja siten velkaantumisesta). Tähän kysymykseen ei ikinä saa järkevää vastausta, koska sellaista ei ole. Joka tapauksessa EU:n taloussäännöillä on taipumus vaikeuttaa järkevää reagointia kysynnän ja tarjonnan muutoksiin ihan normaaleina aikoinakin.

 

Pitäisikö EU:ta sitten pyörittää ilman taloussääntöjä? Ei, vaan velka- ja budjettisäännöt tulisi korvata esim. (symmetrisellä) inflaatiosäännöllä, mikä tarkoittaisi kansantalouksien säätämistä varsinaisen kapasiteetin mukaan. Toisin sanoen symmetrinen inflaatiosääntö estää esim. yli-innokkaita populistihallituksia ylikuumentamasta talouksia (jotka sitten kuplien puhjetessa kaatuvat muiden niskaan) pakottamalla inflaation noustessa liiaksi hillitsemään kysyntää; toisaalta se samalla estää valtioita kampittamasta toisia EU-jäseniä tarkoituksellisella hintakilpailulla pohjalle (kuten Saksa teki vuosituhannen vaihteessa) laukaisemalla esim. automaattisia julkisia investointeja inflaation pudotessa tavoitteen alapuolelle (inflaatiotavoitteen optimaalinen kohta on sitten eri kysymys). Hyvänä puolena tässä reagointi tapahtuisi sen pohjalta niin kuin talous varsinaisesti toimii, vaikkakin velkasääntöjen pudottaminen saattaisi toisaalta vähentää talouskurikommentaattoreilta mahdollisuuksia juttujensa myymiseen esim. mediassa. Mutta eiköhän heillekin uutta työtä löytyisi – metsissä kuulemma riittää risusavottaa.

Harmonisoitu inflaatio suhteessa Euroalueen keskiarvoon 2000-2007. Kuten näkyy, Saksa pyörittää koko ajan keskiarvoa alempaa inflaatiota, kun taas periferiamaat ylikuumentavat talouksiaan; velka- tai alijäämäsäännöt eivät millään tavalla hillitse kumpaakaan kehitystä.

Harmonisoitu inflaatio absoluuttisina numeroina 2013-2020. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa inflaatio (ja siten siis kysyntä) on jatkuvasti tavoitteen alapuolella. Tässä tapauksessa velka- ja alijäämäsäännöt aktiivisesti ohjaavat irrationaaliseen toimintaan estämällä kasvattamasta kysyntää riittävästi, jotta kansantalouksien kapasiteetit voisivat palautua täyskäyttöön. Kun tekee huonoja sääntöjä, saa huonoja lopputuloksia.

Talouskurittajia huolettaa ettei edellistä talouskurikatastrofia haluta toistaa

Talouskuriporukka on jälleen varoittamassa valtionvelan kaatumisesta tulevien sukupolvien niskaan. Evan johtaja Emilia Kullas kirjoittaa: ”Ongelma on, miten elää kasvavan velkataakan kanssa. Suomi vanhenee Euroopan nopeinta tahtia. Yhä pienemmän joukon työssäkäyviä on omilla verotuloillaan kyettävä kannattelemaan yhä kasvavaa joukkoa eläkeläisiä ja pientä joukkoa vauvoja.” Ajatellaanpa tämä logiikka läpi. Kullas pelkää siis pääasiassa julkisen sektorin tuottamilla terveydenhoidon ym. vanhustenpalveluiden alueella kysynnän kasvavan väestön ikääntymisen seurauksena niin paljon, ettei vähenevä työvoima pysty siihen enää vastaamaan – tämä on siis tarina liian suuresta kysynnästä suhteessa tarjontaan. Ongelmana kuitenkin on, että siinä missä väestön vanhetessa kysyntä edellä mainituilla sektoreilla kyllä kasvaa, niin samaan aikaan heidän henkilökohtainen kulutuksensa putoaa (vanhempi väki ei ole perustamassa perhettä, ostamassa uutta autoa, omakotitaloa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä itse asiassa laskee. Tämä on siis nimenomaisesti päinvastoin kuin mitä talouskuriporukan tarinassa tapahtuu ja heidän vastauksensa putoavaan kysyntään on pudottaa sitä yksinkertaisesti vielä enemmän. Talouden pyörimiseksi mahdollisimman lähellä maksimikapasiteettiaan ja ihmisten pitämiseksi työllistyneinä on yhteiskunnassa aina oltava läsnä tietty määrä kysyntää ja jos sitä ei ole tulossa yksityiseltä sektorilta, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää julkinen puoli. Tiedän että asia ärsyttää talouskurittajia, mutta sille nyt ei vain voi mitään.

Kirjoitus on myös fantastinen muistutus siitä, kuinka erilaisilla säännöillä ihmiset pelaavat. Kallas toteaa: ”Velkanautiskelijoiden vastapainona ovat talouskonservatiivit, joiden mielestä pitäisi elää enemmän suu säkkiä myöten. Tämä porukka – jota itsekin edustan – tuntuu olevan tällä hetkellä häviöllä.” Jos tarjoilija työssään heittelee lautasia seinille, mätkii sisään tulevia asiakkaita turpiin ja kotiin lähtiessään sytyttää koko ravintolan tuleen, niin hän tuskin kauan enää pystyy toimimaan tarjoilijana. Sen sijaan, kun talouskuriporukka järjestää hellimästään asiasta finanssikriisin jälkeen koko Euroopan mittaisen kokeen ja saa toimillaan aikaan taantuman pitkittymisen useilla vuosilla, miljardien eurojen menetykset menetetyssä kasvussa, ties kuinka monien pitämistä tarpeettomasti työttöminä ja epäilemättä myös useiden elämien pysyvän tuhoutumisen kaiken tämän seurauksena, niin heidät kutsutaan kansalliseen mediaan kolumnisteiksi ilmaisemaan närkästyksensä siitä, ettei heidän anneta pyöräyttää koko kierrosta vielä uudemmankin kerran. Että kaipa tässä tarinassa talouskurittajat ovatkin sitten taas niitä oikeita uhreja.

Työttömyyden kehittyminen euroalueella. Kuten näkyy, jo pelkästään tällä mittarilla vuonna 2010 aloitettu talouskurikokeilu hidasti palautumista taantumasta vähintään puolella vuosikymmenellä...

...Ja täsmälleen sama kehitys tapahtui myös Suomessa. On hienoa, että vaikka elinikäistä oppimista mainostetaankiin nykyään melkein kaikille, niin talouskurittajien ei sentään onneksi tarvitse ikinä oppia mistään mitään.

Perusuomalaisissa haikaillaan uuden talouskurikatastrofin perään

Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra toteaa Verkkouutisten mukaan jotta ”yksikään puolue ei ole kritisoinut sitä, että koronakriisiin otetaan velkaa. Myöskään elvyttämisen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu [...] ennen koronaa hallitus kertoi tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin ei tapahdu.” Elvytyksen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu, koska ilmeisesti muiden puolueiden edustajat eivät yhteiskuntaopin tunneilla kuorsanneet sentään koko oppitunnin läpi. Selitetäänpä. Valtion finanssipolitiikan (suorat menot ja verotus) päätehtävä on kontrolloida sykliä, eli talouden alamäessä alijäämää kasvatetaan paikkaamaan putoavaa kysyntää, kun taas ylikuumenemisen uhatessa toimitaan päinvastoin (jälkimmäisessä tilanteessa alijäämän pyörittäminen ei enää ruoki reaalitaloutta, vaan ainoastaan inflaatiota talouden kapasiteetin ollessa jo täyskäytössä). Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä ja jos tosissaan uskoo talouden olevan tällä hetkellä niin hurjassa nousukiidossa, että ylikuumeneminen odottaa nurkan takana, kannattaa todennäköisesti vähentää meskaliinin käyttöä.

 

Tässä ei myöskään tarvitse uskoa minua tai edes taloustieteen perusteita, sillä kuten tarkimmat saattavat muistaa, asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa lähes koko Euroopan laajuinen koe päinvastaiseen suuntaan. Tiedän että julkinen keskustelu asiasta on sittemmin siirtynyt normaaliin tapaan täysin älyvapaille raiteille, mutta talouskurikokeilun alkuperäinen logiikka oli, että taantumassa voi huoletta supistaa julkista kulutusta, koska tästä seuraava luottamuksen lisääntyminen julkisen talouden kestävyyteen saa yksityiset yritykset ja kuluttajat paikkaamaan aukon kysynnässä, mikä puolestaan sitten itse asiassa kasvattaa taloutta nopeammin kuin haitalliset elvytysprojektit. Jälkikäteen tietenkin tiedämme, että tapahtui nimenomaisesti päinvastoin, mutta tuon ajan talouskurittajien puolustukseksi todettakoon, että heillä sentään oli jonkin verran teoreettista tutkimusta tukemassa kantaansa (ks. esim. Rogoff & Reinhart 2010, jonka talouskuria puoltavat johtopäätökset tosin sittemmin huomattiin olevan seurausta Excel-virheestä). Sen sijaan ne, jotka edelleen ilmoittavat talouskurin olleen fantastinen idea voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: 1) tosiuskovaiset joiden mielipiteeseen talouskurin hyveellisyydestä maailman tapahtumat eivät vaikuta ja jotka ovat käytännössä liittyneet jonkin sortin kulttiin 2) kirjaimia ja numeroita lukemaan oppineet, jotka kyllä ymmärtävät talouskurin haitallisuuden, mutta käyttävät sitä silti mieluusti keppihevosena muiden asioiden ajamiseen 3) mistään mitään ymmärtämättömät. On vaikea sanoa tarkalleen missä ryhmässä Purra on, mutta talouskuriporukkaa ei voi päästää pyörittämään revanssikierrosta omasta suosikkiprojektistaan ja heidän on yksinkertaisesti opittava hoitamaan neuroosejaan jollain muulla tavalla kuin aiheuttamalla julkisia katastrofeja.

 

Inflaatio pyörii nollan tienoilla ja oli huomattavan matalalla jo ennen koronaakin. Talouskuriporukalta edes minimaalisen viitsimisen odottaminen on turhan haikailua.

Talouskurittajien pitää vähentää Lovecraftin lukemista

Talouskurittajien maailma on kuin toisinto H. P. Lovecraftin novelleista, missä talouskurijumalat isoavat syövereissään lisää talouskuriuhrauksia, heidän kunniakseen kirjoitetaan käsittämättömiä tekstejä jotka uhmaavat lukijan mielenterveyttä ja viimeistään tarinan lopussa joku tulee hulluksi. Malttamattomat eivät kuitenkaan jaksa odottaa loppuun asti, vaan tulevat hulluksi jo hyvissä ajoin säästääkseen aikaa. Vesa Vihriälän johtaman taloustieteilijöiden ryhmän taannoin julkistamassa raportissa korona-ajan haasteisiin ehdotettiin siis talouden kiristämistä ja tuntuvia sopeuttamiskeinoja muutaman vuoden päästä. Kaikille tämä ei kuitenkaan riitä. Niinpä esimerkiksi taloustieteen professori Matti Viren toteaa Suomen elvyttäneen koko viime vuosikymmenen ja että ”Talouspoliittisten suositusten osalta Vihriälän toimikunnan ajatuksenjuoksu muistuttaa turhan paljon sitä politiikkaa, mitä Suomessa on harjoitettu viimeiset kymmenen vuotta. Minusta jälki ei ole ollut kovin kehuttavaa.” Björn Wahlroos puolestaan ilmoittaa, että elvytys toimii huonosti ja että ”Runsaan kymmenen viime vuoden aikana meidän bruttokansantuotteen kasvu on ollut kuta kuinkin nolla, kun esimerkiksi Ruotsissa se on kasvanut noin 20 prosenttia”. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia toteamuksia, että niiden todenperäisyys voidaan itse asiassa tarkistaa ja Suomen ja Ruotsin linjaa on mahdollista verrata.

Arvioidessa talouspoliittisten linjausten kiristävyyttä/elvyttävyyttä on olennaista erottaa toisistaan suhdannevaihtelu ja päätösperäinen finanssipolitiikka. Suhdannevaihtelu riippuu pitkälti muiden toimista, kun taas päätösperäinen politiikka on hallituksen omissa käsissä; ainoastaan jälkimmäinen kuuluu linjausten elvyttävyyden arvioimiseen. Onneksemme OECD pitää kirjaa näistä mittareista (Economic Outlook Annex Table 32), mistä voimme siis tarkastaa Suomen ja Ruotsin harjoittamat linjat. Vuosien 2010-2015 välillä Ruotsin rakenteellinen tasapaino heikkeni 0,9 prosenttiyksikköä osuutena potentiaalisesta BKT:sta, kun taas Suomessa se vahvistui 1,7 prosenttiyksikköä (vahvistuminen tarkoittaa kiristämistä, heikkeneminen keventämistä). Nämä ovat siis päinvastaiset lähestymistavat. Samalla aikavälillä Ruotsin BKT kasvoi 10,7%, Suomen BKT taas 0,4%. Nämä ovat siis myös päinvastaiset lopputulokset. Jos haluaa sanoa, että Euroopassa tehtävät päätökset vaikuttavat huomattavasti Suomen kohtaloon (talouskurittajat pystyvät tekemään massiivista tuhoa myös siellä), niin mikäpä siinä, mutta se mitä tämän perusteella *ei* voi sanoa on, että Suomi elvytti koko viime vuosikymmenen tai että elvyttävä linja on Ruotsin esimerkin perusteella huono ajatus – nämä väitökset ovat yksinkertaisesti fantasiamaailmasta. Jälki todellakaan ”ei ole ollut kovin kehuttavaa”, mutta empiirisen maailman perusteella syyt näyttävät olevan päinvastaiset kuin mitä Wahlroos ja Viren ilmoittavat. Toisaalta ei tämä ole ennenkään ketään haitannut ja ainoastaan tulevaisuus näyttää ovatko tähdet oikeassa asennossa talouskurijumalien paluuta varten. Ia Cthulhu!

Ruotsin ja Suomen päätösperäisen finanssipolitiikan suunnat olivat käytännössä päinvastaiset 2010-luvun alkupuolella.

Toisaalta taas talouskurijumalilla on nälkä.

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/kaksi-hyytavaa-arviota-suomesta-vaihtoehtoja-ei-ole-kuin-yksi/a3fc8486-3f78-4507-86c5-1a6f9018676d

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162224

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/meeviren/vain-leikkauksia/

https://www.oecd.org/economy/outlook/economic-outlook-annex-tables.htm

http://www.labour.fi/ty/tylehti/talous-yhteiskunta-22016/talouden-finnkampen/

https://meta-punk.com/2016/11/08/public-service-announcement-vote-cthulhu/

Talouskurin seuraavasta kierroksesta haaveillaan jo

Koska mistään ei voi ikinä oppia mitään, uutta talouskurikierrosta valmistellaan jo tälle vuosikymmenelle. Työ- ja elinkeinoministeriö sekä valtiovarainministeriö ovat asettaneet siis kriisiryhmän (jäseninä Vesa Vihriälä, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo), jonka tehtävä on ”löytää keinot, joilla Suomi palautetaan kasvun, korkean työllisyyden ja kestävän julkisen talouden uralle koronakriisin jälkeen”. Ylen mukaan ryhmää johtava Vihriälä arvioi, että ”inflaatio hoitaa osan velkataakasta, mutta edessä on myös säästöjä ja veronkorotuksia” ja että ryhmä tulee esittämään ”ajatuksia sopeuttamistarpeesta ja ratkaisuista”. Toisaalta hän myös toteaa että ”tämä [kriisi] ei ole välttämättä pitkäaikainen samalla tavalla kuin finanssikriisi”. Ongelma tässä on, että ryhmä ei näytä kokevan viime vuosikymmenen talouskuriohjelmien vaikuttaneen finanssikriisin pituuteen. Lyhyenä kertauksena historiasta todettakoon, että finanssikriisin yhteydessä 2009 taloudet supistuivat voimakkaasti Euroopassa, mutta vuoden mittaisen elvytyksen seurauksena ne käytännössä palautuivat kriisiä edeltävälle tasolle vuonna 2010. Tämän jälkeen aloitetut talouskuriohjelmat kuitenkin jälleen supistivat kysyntää, mikä johti tuotannon ja kasvun hidastumiseen, mikä puolestaan johti työttömyyden kasvuun ja puolen vuosikymmenen mittaiseen tarpeettomaan taantumaan. Koska tämä tarina vastaa suoraan empiiristä dataa, on se myös todennäköisesti totuudenmukainen kuva tapahtumista ja esim. talouskuria alun perin kannattanut IMF:n ex-pääekonomisti Olivier Blanchard on sittemmin julkaissut useampia kirjoituksia talouskurin haitallisuudesta. Tämä on tietenkin, miten tieteen tulisikin toimia – jos teoreettiset oletukset eivät vastaa empiiristä maailmaa, silloin ne lentävät roskiin.

Suomessa luonnollisesti toimitaan päinvastoin. Sekä Uusitalo että Vihriälä olivat Ylen haastattelussa 2014 edelleen vailla kiinnostusta elvyttävää politiikkaa kohtaan, vaikka Suomen talouden käyttöaste putosi sinä vuonna 4,2% potentiaalinsa alapuolelle riittämättömän kysynnän seurauksena. Vihriälä on itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan vaatinut työn tarjonnan lisäämistä ja ilmoittanut rakennetyöttömyyden tulleen vastaan oli työttömyysaste sitten 9,4% (kuten 2015) tai 6,7% (kuten 2019). Vuonna 2016 silloiselle valtiovarainministeri Orpolle toimittamassaan muistiossa Holmström, Korkman ja Vihriälä totesivat talouskurilinjan oikeanlaiseksi, mutta samalla kokivat paradoksaaliseksi, että oikeaoppiset toimet aiheuttivat heikkoja lopputuloksia. Tätä todennäköisesti saadaan katsella tälläkin vuosikymmenellä – aikaisempien heikkojen lopputulosten katsotaan olevan yhdentekeviä talouspoliittisten suositusten kannalta. Tämä voi kuulostaa huonolta reseptiltä järkevään toimintaan, mutta toisaalta aina voi lohduttautua Ylen 2016 Holmströmin kanssa tekemän haastattelun parissa: ”Holmström pitää ongelmallisena sitä, että yhteiskunnassa olemme saavuttaneet pisteen, jossa ihmisillä asiat ovat materiaalisesti hyvin ja elämä hyvin turvattua. Ne ovat johtaneet siihen, että innovointi ja tarmokkuus ovat vähentyneet.” Mahdollisesti talouskurittajat saavatkin lisättyä innovointia ja tarmokkuutta sössimällä asiat myös tällä vuosikymmenellä.

Talouskuriohjelmat supistivat onnistuneesti taloutta koko euroalueen mittakaavassa...

...Ja tekivät samoin myös Suomessa, mutta negatiiviset vaikutukset kestivät n. vuoden pidempään.

https://yle.fi/uutiset/3-11288900

https://www.project-syndicate.org/commentary/eurozone-must-relax-budget-deficit-rules-by-olivier-blanchard-2019-06?barrier=accesspaylog

https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2016/12/31/Expansionary-Austerity-New-International-Evidence-25021

https://www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2013/wp1301.pdf

https://yle.fi/uutiset/3-7545051

https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655

https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kolme-ekonomistia-arvioi-talouspolitiikan-suuntaustarpeita

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/10/bengt-holmstrom-ongelmat-ovat-menestystekija

https://tradingeconomics.com/euro-area/gdp-growth-annual

https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

Talouspolitiikan arviointineuvosto ja kyseenalaiset oletukset

Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut surullista katsella, kuinka helposti aikaisempi (ainakin oletettu) markkinausko on monella vaihtunut yksinkertaisesti taikauskoon, kun omat näkemykset eivät enää vastaa maailman tapahtumia. Niinpä arvioidessaan hallituksen talouspolitiikkaa talouspolitiikan arviointineuvostokin suosittelee lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä, koska oletetusti ”hidastunut kasvu ei näytä olevan suhdanneluontoista, vaan liittyy talouden rakenteisiin” ja työvoimapula on päällä niin Suomessa kuin Euroopassakin. Mielenkiintoisesti esim. EKP näyttää uskovan täysin päinvastaista. Nollakorkopolitiikan ja uudelleen aloitettujen velkakirjojen osto-ohjelmien nimenomainen tarkoitus on stimuloida Euroopan taloutta kysyntää lisäämällä, koska EKP katsoo sen pyörivän systemaattisesti potentiaalinsa alapuolella ja pitävän ihmisiä tätä kautta tarpeettomasti työttöminä. Ongelmana on tietenkin, että korkojen siirtyessä negatiivisiksi (kuten on käynyt) niiden laskemisen teho heikkenee huomattavasti ja osto-ohjelmien vaikutus puolestaan on aina epävarma – itse asiassa viime kesänä kansainväliselle ekonomistipaneelille tehdyssä kyselyssä ainoastaan 20% uskoi EKP:n pystyvän tekemään riittävästi toimia tuotannon pitämisenä vakaana/kasvussa. Suomen kohdalla tietenkin esim. OECD:n mukaan talous on vuodesta 2011 eteenpäin pyörinyt jatkuvasti potentiaalinsa alapuolella (tuotantokuilu negatiivinen, eli resursseja vapaana/alikäytössä) ja ennusteen mukaan tilanne jatkuu myös tulevaisuudessa. Olennaisemmin koska inflaatio on pysyvästi jämähtänyt alhaalle näyttävät talouden fundamentit itse asiassa päinvastaiseen suuntaan kuin arviointineuvoston oletukset – koska hinnat eivät nouse, ei kysyntä ylitä tarjontaa, vaan päinvastoin. Tässä ei siis ole mitään rakenteellista, vaan oletukset kapasiteetin täyskäytöstä ja työvoimapulasta perustuvat fiiliksiin ja Eurooppaa sekä Suomea vaivaa edelleen sama asia mikä niitä on vaivannut finanssikriisistä lähtien, eli talouskurittajien perässään tarpeettomasti kylvämä tuho.

Linjauksia luonnollisesti perustellaan kestävyysvajeella, mikä on sikäli hyödyllistä, että vuoteen 2070 ulottuvia laskelmia on käytännössä mahdotonta empiirisesti vahventaa tai hylätä. Neuvosto itse asiassa suosittelee ennustehorisontin ulottamista vuoteen 2100 asti, mikä tietenkin tekee ennusteista yksinkertaisesti entistä epävarmempia, mutta kertoo jotain olennaista lähtökohdista: tarjontapuolen oppien koetaan olevan ikuisesti päteviä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että suuri osa tarjontapuolen oletuksista (jatkuvasti kireät työmarkkinat, korkea korko-oletus, jne.) näyttäisi pätevän ainoastaan aikakaudella n. 1980-2008, mutta ei sitä ennen tai sen jälkeen; jostain syystä tätä aikaa kuitenkin kohdellaan normina, eikä historiallisena anomaliana, mitä se datan valossa on. Raportissa on täysin aiheellistakin kritiikkiä (esim. valtion omaisuuden myyminen ns. tulevaisuusinvestointien rahoittamiseksi), mutta luonnollisesti jos perusoletukset ovat virheellisiä, silloin sitä on myös suuri osa johtopäätöksistä. Oma ennustukseni (jonka en kuitenkaan oleta olevan pätevä satojen vuosien päähän) onkin että täysin riippumatta maailman tapahtumista myös tulevaisuudessa tullaan jatkuvasti suosittelemaan lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä.

"Arviointineuvosto ei tee omia ennusteitaan, vaan nojaa enimmäkseen valtiovarainministeriön tekemiin ennusteisiin", kuten neuvoston raportissa todetaan. Yllä olevassa kuviossa puolestaan näkyy VM:n ennustevirhe verrattuna todellisuudessa tapahtuneeseen BKT:n kasvuun viime vuosikymmeneltä. Virheellisyyksien suuruudesta johtuen joku saattaisi alkaa pohtimaan käytettyjen pohjaoletusten pätevyyttä puhumattakaan siitä, että niiden voitaisiin olettaa olevan päteviä vuonna 2100.

https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2020/01/Raportti-2019.pdf

http://www.igmchicago.org/surveys/european-fiscal-and-monetary-policy
https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/04/17/hei-me-ennustetaan/

Talouskurittajien kiinnostus empiiriseen maailmaan loppuu, argumentointi jatkuu rinnakkaistodellisuudesta

Kognitiivinen dissonanssi on tila, jossa ihmisen ennakkoasenteet menevät ristiriitaan hänen empiirisestä maailmasta saamien tietojensa kanssa. Jos siis haluaa uskoa, että kynsien leikkaaminen moottorisahalla on erinomainen idea, niin lattialla makaavat irtosormet eivät todista mitään, vaan ne putosivat sinne ihan muista syistä. Viimeisen 10v aikainen talouspoliittinen keskustelu julkisuudessa on pääasiassa koostunut ihmisistä, jotka noustuaan lavalle ovat alkaneet leikata kynsiään moottorisahalla, mutta harvoin kognitiivinen dissonanssi tuijottaa niin pahasti naamaan kuin tässä Ylen jutussa syntyvyyden laskusta. Uutisen mukaan syntyvyyden raju putoaminen 1970-luvun alussa saatiin loppumaan, kun laki velvoitti kunnat järjestämään alle kouluikäisille lapsille päivähoitoa, mikä suuntasi syntyvyyden jälleen nousuun. Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Ilkka Oksala toteaa että nykytilanteesta sen sijaan ei selvitä yhdellä suurella toimella ja että ”Nyt ei ole edes täysin selvää, mistä alhainen syntyvyys johtuu.” Tämän vieressä on Ylen kuvio, joka näyttää syntyvyyden pysyneen vuoden 1975 jälkeen varsin vakaasti 1,6-1,8 lapsessa/äiti, kunnes se lähtee selkeään pudotukseen vuoden 2010 jälkeen. On lähes mahdotonta kuvitella, ettei Oksala tietäisi talouskuriohjelmien alkaneen 2010, mikä johti talouden supistumiseen ja työttömyyden kasvamiseen, mikä puolestaan johti työelämään siirtymisen vaikeutumiseen uuden sukupolven kohdalla ja sitä kautta perheen perustamisen lykkäytymiseen/estymiseen. Koska kuripolitiikka on kuitenkin ennakkoon määritetty viisaudeksi, ei sormien irtoamisen ja moottorisahan välillä voi nähdä mitään yhteyttä.

Oksanen ei tietenkään ole yksin tässä asiassa ja esimerkiksi Etlan Aki Kangasharju kävi taannoin läpi talouskurin ja työn tarjonnan lisäämisen yhteisvaikutuksia viime vuosikymmenellä blogissaan. Koska jo pelkästään Suomen mittakaavassa tuloksena oli hitain palautuminen taantumasta viimeisen 100v aikana ja kymmenien tuhansien pitäminen huvikseen työttömänä, voisi joku odottaa negatiivista arviota harjoitetusta politiikasta, mutta Kangasharjua tuntevat saattavat jo arvata mihin tämä on menossa: hän sen sijaan suosittelee lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä. Kun empiirinen maailma ei enää vastaa talouskurittajien näkemyksiä, näyttää heiltä loppuneen totaalisesti kiinnostus sen tapahtumiin, mikä on sikäli mielenkiintoista, että samaan aikaan heitä kohdellaan julkisuudessa vakavina kommentaattoreina. Tämä on sama kun jos joku ajelisi jatkuvasti bussillaan jalkakäytävillä, minkä seurauksena häntä kutsuttaisiin mediaan bussilla ajamisen eksperttinä. Jotkut toki väittävät, että jalkakäytävillä ajaminen tappaa ihmisiä, mutta toisaalta mikrosimulaatiot osoittavat jalankulkijoiden väistävän bussia, joten auton perässä seuraavista verijäljistä ei voi itse asiassa päätellä mitään. Tämä on tietenkin absurdia, mutta toisaalta olisi lienee kohtuutonta vaatia maan vaikutusvaltaisimpiin ihmisiin kuuluvilta samoja standardeja kuin bussikuskeilta.

Syntyvyyden lasku korreloi suoraan talouskuripolitiikan kanssa.

BKT per capita on palautunut kriisiä edeltävälle tasolle hitaammin kuin koskaan aikaisemmin viimeisen sadan vuoden aikana.

https://yle.fi/uutiset/3-11161683

https://www.etla.fi/ajankohtaista/nollakorot-vetavat-finanssipolitiikankin-solmuun/

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/02/28/taantuman-valitilinpaatos-1/

Ahdistuksen lisääntyminen työpaikoilla on osa pitkää trendiä

Tilastokeskuksen työolotutkimuksen mukaan jaksamisongelmat työpaikalla ovat lisääntyneet huomattavasti vuodesta 2013 ja työuupumuksen kokee selvänä vaarana jo 15% suomalaisista työntekijöistä, ja yli 50% ajattelee uupumusta silloin tällöin. Tähän Helsingin Sanomien haastattelema erikoistutkija Hanna Sutela lisää että ”muutoksen suuruus tässä suhteessa yllätti, ei niinkään suunta.” Niinpä. Aikaisemman THL:n Finterveys-tutkimuksen mukaan työkykyisinä itseään pitävien 30-69-vuotiaiden osuus on laskenut vuodesta 2011 vuoteen 2017 ja syynä ovat olleet nimenomaan psyykkiset syyt. Työterveyslaitoksen mukaan mielenterveysongelmien kustannukset ovat Suomessa itse asiassa jo 5,3% BKT:sta (mikä on EU-alueen korkeimpia) ja mielenterveyssyistä menetetään minimissään 17 miljoonaa työpäivää/vuosi. Normaalin ihmisen näkökulmasta tämä näyttäisi huolestuttavalta trendiltä, mutta kyse on itse asiassa varsin tietoisen (joskin myös varsin harhaisen) politiikan seurauksista. Selitetäänpä.

Ensin mainittakoon, että asiaan tietenkin vaikuttavat HS:nkin mainitsemat työn muutos, nopeatempoisuuden kasvaminen, jne. mutta pitkän ajan trendin kannalta olennaisinta on työn tarjonnan lisäämisen autuaaksi tekevän vaikutuksen hyväksyminen yleisenä ohjenuorana joka ainoaan tilanteeseen. Tämä on olennaista siksi, että työn tarjonnan pitämisen kysyntää suurempana nimenomainen pointti on lisätä työntekijöiden stressiä ja epävarmuutta työpaikastaan (sille löytyy aina toinen ottaja) ja sitä kautta heikentää neuvotteluvoimaa, jotteivat työntekijät voi palkkavaatimuksillaan aiheuttaa inflaatiota. Tämä on ollut linja 1990-luvun lamasta lähtien ja kulkee käsi kädessä esim. irtisanomisen uhan kokemusten kanssa.

Kärjistynyt piikki 2010-luvulla näkyy seurauksena tarjontapolitiikan yhdistämisestä talouskuriin, mikä aiheutti yhtäaikaisen kysynnän supistumisen ja tarjonnan lisääntymisen. Tämä puolestaan näkyy HS:nkin mainitsemana psykologisten ongelmien korostumisena nimenomaan naisvaltaisella kuntasektorilla (julkisen talouden leikkaukset à työtehtävien kuormittuminen pienemmälle porukalle) sekä työmarkkinoille saapuvien nuorten aikuisten keskuudessa (ylitarjonnasta seuraava aseman heikkous à ylisuorittaminen). Tämä on myös jälleen esimerkki siitä, kuinka tarjontapuolenporukka ja talouskurisekoilijat ovat saaneet aikaan pysyvää tuhoa ja joitain elämiä on epäilemättä pysyvästi tuhoutunut näiden toimien seurauksena. Tähän joukkoon eivät luonnollisestikaan kuulu talouskurittajat ja tarjonnan lisääjät itsessään, vaan heidän inkompetenssiaan kaupitellaan itse asiassa suuren viisautena. Asiasta tulee mieleen vanha Dilbert-strippi, jossa todettiin johtokuntaan etenemisen ehdoksi riittävän suuri ymmärtämättömyys ja yläkertaan siirrolla nämä henkilöt saatiin pois varsinaista työtä tekevien ihmisten tieltä. Mahdollisesti kyseessä on sama ilmiö, mutta seuraukset eivät ole yhtä hauskoja.

Irtisanomisen uhan kokemus on kasvanut trendinomaisesti sen jälkeen, kun 1990-luvulla siirryttiin tarjontapuolen työmarkkinapolitiikkaan.

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006339875.html

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/ihmiset-ovat-entista-terveempia-mutta-kokevat-itsensa-entista-sairaammiksi-mika-mattaa-kun-ihminen-ei-pysty-toihin/65f1a5ce-712e-4153-8c7a-03b5e37dbd2e

https://yle.fi/uutiset/3-11092313

https://www.stat.fi/til/tyoolot/2013/tyoolot_2013_2014-11-26_tie_001_fi.html

Kreikkalaisten maihinnousu

Ihmiset jotka ovat seuranneet Eduskunnan budjettikeskustelua ovat saattaneet tulla johtopäätökseen, että kyseessä on jokin parhaalla suomalaisella perinteellä tehty tosi-tv-show, jossa ihmiset juovat änkyräkännit, huutelevat sekavia asioita, haastavat riitaa huvikseen ja lopuksi Sebastian Tynkkynen ulostaa auton ikkunasta. No, tuota viimeistä ainakin sentään saadaan vielä odottaa, mutta sekavia kyllä puhuttiin. Tuttuun tapaan Kokoomus ilmoitti, että velkaa ottamalla viedään leipä tulevien sukupolvien suusta ja Petteri Orpo totesikin hallitukselle että ”Teidän politiikka johtaa ihmisten palvelujen ja suomalaisten hyvinvoinnin osalta katastrofiin, kun jaatte varoja, joita ei ole.” Samoilla linjoilla hän myös totesi että ”Rahat eivät riitä, jos tämä linja jatkuu. Te poraatte reikää suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen […] Ei nyt ole aika niille lisämenoille, hyvät ystävät, ei ole!” Oma suosikkini tuli kuitenkin jo joitain aikoja sitten, kun Orpo ilmoitti että hallituksen talousohjelma "vie Suomen konkurssiin" ja että ”olemme Kreikan tiellä.” Niinpä niin - tulivathan ne kreikkalaisetkin sieltä.

Selitetäänpä taas perusasioita. Finanssipolitiikan (valtion suora kulutus + verot) ensimmäinen velvollisuus on pitää kansantalouden tuotantokapasiteetti (kaikki käytettävissä oleva työvoima, koneet, tuotantolaitokset, jne.) niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, mikä toteutetaan stimuloimalla kysyntää (pyörittämällä alijäämää) niin kauan kunnes tähän tilanteeseen saavutaan – kaikki muu tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyssä kasvussa ja ihmisten pitämistä työttöminä huvikseen. Koska Orpo & kump. ovat sen sijaan asettaneet asiat päälaelleen ja pistäneet velkahysterian ykkösprioriteetiksi (huoli velkaantumisesta pitäisi siis olla alisteinen kapasiteetin täyskäytölle), katsotaanpa kuinka hyvin Kokoomuksen liputtama talouskuri on palvellut Suomea 2010-2018. Tarkastelemalla OECD:n laskelmia Suomen tuotantokuilusta (erotus tuotantokapasiteetin potentiaalin ja toteutuneen käytön välillä, esim. vuonna 2015 luku oli -5,1%)) ja vertaamalla sitä toteutuneeseen BKT:en saamme talouskurikokeilun hintalapuksi pelkästään Suomen kohdalla minimissään n. 50 miljardia euroa menetetyssä kasvussa (viitevuosi 2018). Työttömyys luonnollisesti myös nousi 9,5%:n huippuunsa 2015. Tätä kutsutaan siis vastuulliseksi talouspolitiikaksi.

Erityisen härskejä ovat vetoomukset tulevien sukupolvien hyvinvointiin, sillä talouskuri osui kaikkein voimakkaimmin työmarkkinoilla heikoimmassa neuvotteluasemassa oleviin, mihin kuuluvat luonnollisesti myös juuri työelämään siirtyvät seuraavan sukupolven edustajat. Tämän seurauksena alle 35-vuotiaitten kotitalouksissa käytettävissä olevat tulot eivät ole nousseet lainkaan vuoden 2007 jälkeen, mikä heijastuu myös koko elinkaareen hidastuneessa varallisuus- ja eläkekertymässä. Jostain syystä talouskuriporukan voihkimiseen ja hampaitten kiristelyyn tulevista sukupolvista suhtaudutaan kuitenkin vailla ironiaa ja heiltä jatkuvasti kysellään syitä nuorten taloudellisiin ongelmiin. Tästä voisikin ottaa idean johonkin TV:n poliisisarjaan: alussa poliisit näkevät miehen jäävän auton alle ja loppu jakso käytetään pohtimalla, mikä mysteerinen voima oikein murskasi miehen luut. Lopuksi annetaan palkinto auton kuljettajalle huomautuksesta, ettei se ainakaan hänen autostaan johtunut.

Kuten näkyy, alle 35-vuotiaiden käytettävissä olevat tulot eivät ole kasvaneet lainkaan viimeisen päälle kymmenen vuoden aikana, vaikka muissa ikäryhmissä on tapahtunut enenmmän tai vähemmän liikettä ylöspäin. Mielenkiintoisesti jopa ikäryhmä, jossa suurimman osan edustajista pitäisi olla jo eläkkeellä (64-74-vuotiaat) on mennyt ohi. Mainittakoon tosin, että sekä eläkelläisissä että alle 35-vuotiaissa tuloerot ovat polarisoituneet ja molemmissa ryhmissä on kasvava määrä pienituloisia.

https://www.aamulehti.fi/a/c62906f6-0a80-4682-976b-bb9c91687f82

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/petteri-orpolla-ja-antti-rinteella-yhteenotto-ministerion-paperista-te-ette-osaa-lukea-sita/5b7d4c67-6f18-40a1-8c6b-25e32a2863b4

https://yle.fi/uutiset/3-10919859

http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=51655#

https://www.eurojatalous.fi/fi/2016/artikkelit/pitkittynyt-taantuma-heikentaa-nuorten-sukupolvien-asemaa-suomessa/

https://www.hs.fi/talous/art-2000006168361.html

Kimmo Sasi kertoo talouskurin olleen fantastinen idea, ei katastrofi

Kimmo Sasi järjesti taannoin Verkkouutisten kolumnissaan datalle kidutussession yrittäen saada sen sanomaan talouskurin olleen hyvä idea. Hänen perusteesinsä on ns. luottamusargumentti, eli että leikkaukset valtiontalouteen lisäävät kuluttajien luottamusta taloudenpidon kestävyyteen, mikä saa heidät kuluttamaan enemmän, eivätkä leikkaukset täten itse asiassa supista taloutta, vaan kasvattavat sitä. Sasi ottaa tästä esimerkiksi Suomen talouden vaikeudet 2013-2015, jolloin Sasin mukaan epävarmuus kuluttajien keskuudessa heikensi kasvua. Syytä epävarmuuteen Sasi selittää näin: ”Valtiontaloutta olisi pitänyt jo hallitusohjelmassa tasapainottaa riittävästi […] hallitus joutui tekemään myöhemmin useita säästöpaketteja. Ne osoittivat, että talouden hoito ei ollut hallinnassa ja vahvistivat kuluttajien pelkotiloja.” Eli säästöpaketit heikensivät talouden kehitystä, mutta jos niitä olisi tehty kovempaa ja useammin, olisi käynyt päinvastoin – tämä on niin huono argumentti, että Sasin kannattaisi kysellä Iltalehdestä vakituisen kommentaattorin paikkaa.

Sasin mukaan Sipilän hallituksen etupainotteiset leikkaukset joka tapauksessa viimein vahvistivat luottamusta riittävästi ja korjasivat Suomen tilanteen. Mielenkiintoisesti kotimaisen yksityisen kysynnän elpyminen alkaa itse asiassa vuoden 2014 3. neljänneksellä ja on vuoden 2015 1. neljänneksellä jo hyvässä vauhdissa – kuinka Sipilän hallitus sai tämän oletetun luottamusefektin aikaan n. vuoden ennen muodostumistaan jää historiankirjoittajien selvitettäväksi. Elefantti huoneessa on tietenkin se, että 2010 koko euroalue aloitti merkittävät talouskuriohjelmat, joiden seurauksena paljon odotettu luottamusefekti ei materialisoitunutkaan, vaan kysyntä yksinkertaisesti supistui ja manner ajautui toiseen taantumaan. Sasin kirjoitus on fantastinen esimerkki siitä, kuinka etukäteen asetetusta johtopäätöksestä päätellään taaksepäin.

Tässä vaihtoehtoinen skenaario. Valtioiden toteuttamien kuriohjelmien lisäksi myös Euroopan Keskuspankki päätyi nostamaan ohjauskorkoaan vuonna 2011 1,5%:in ja näiden toimien yhteisseurauksena euroalueen kysyntä supistui riittävästi aiheuttaakseen taantuman. Huomattuaan virheensä EKP kuitenkin alkoi jo 2011 lopussa alentaa korkoja ja 2013 jälkipuoliskolla (jolloin euroalue alkoi elpyä) ohjauskorko oli enää 0,25%, pudoten 2014 jälkipuoliskolla (jolloin Suomen yksityiskysyntä alkoi elpyä) 0,05%:in – EKP:n elvyttävät toimet olivat riittäviä heikentämään talouskuriporukan aiheuttamaa pahinta tuhoa. Toisin kuin Sasin tarina, tämä korreloi suoraan datan kanssa ilman tarvetta hallitusten aikamatkailulle tms. toimille, minkä seurauksena se myös todennäköisesti vastaa paremmin totuutta. 

Yksityinen kulutus lähtee selkeästi nousuun jo vuonna 2014.

 

https://www.verkkouutiset.fi/antti-rinteen-talousohjelma-toistaa-vanhat-virheet/

https://www.suhdanne.fi/kotimainen-talous/yksityinen-kulutus/yksityisen-kulutuksen-kasvu-reilussa-prosentissa-ennustevuosina/

https://www.stat.fi/til/ntp/kat.html

Talouskuri ja työllisyysaste

Lappeenrannan kaupungin elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi toteaa Ylellä: ”Mehän säästämme koko ajan. Tunnolliset työntekijät haluaisivat tehdä työnsä paremmin, mihin meillä on varaa. Samoin asiakkaat haluaisivat, että työt tehtäisiin paremmin. Työntekijät ovat ristipaineessa ja se uuvuttaa.” Niinpä niin. Kuten olen useampaan kertaan sanonut, talouskuripolitiikan suora hintalappu vuodesta 2010 eteenpäin menetetyssä kasvussa on ollut Suomelle n. 43 miljardia euroa, mutta kokonaiskustannuksia on todellisuudessa mahdoton laskea, koska negatiiviset sivuvaikutukset yltävät kaikkialle yhteiskuntaan. Esim. rekrytointikiellot julkisella sektorilla voivat lyhyellä tähtäimellä pienentää paljon pelättyä alijäämää vähentämällä palkoilla olevien määrää, mutta pidemmällä tähtäimellä aiheuttavat ylikuormitusta jäljelle jääneissä työntekijöissä ja vauhdittavat heidän poistumistaan työelämästä normaalia aikaisemmin. Samaan aikaan alalle valmistuvat seuraavan sukupolven edustajat töiden puutteessa ohjautuvat runsaslukuisiin matalan tuottavuuden työpaikkoihin (puhelinmyynti, jne.), missä heidän ammattitaitonsa todennäköisesti jää hyödyntämättä ja ruostuu. Tämä ei ole ”kovaa mutta välttämätöntä politiikkaa”, vaan irrationalismia, jolla silitellään asioista päättävien ideologisia päähänpinttymiä ja kyvyttömyyttä myöntää omia virheitä.

Vertailu muihin Pohjoismaihin tuottaa jälleen mielenkiintoisia tuloksia. Suomessa julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työllisistä on hieman vajaa 25%, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa se on yli 28% ja Norjassa itse asiassa päälle 30%, mikä korreloi varsin hyvin myös näiden maiden Suomea korkeamman työllisyysasteen kanssa. Tämä seikka ei kuitenkaan ikinä näytä nousevan esille keskusteluissa työllisyysasteen nostamisessa muiden Pohjoismaiden tasolle, vaikka sen relevanssin kiistäminen vaatii kohtuullista mentaalista akrobatiaa. Jos haluaa sanoa, että tämä ei ole oikea tapa työllisyysasteen nostamiseen, niin mikäpä siinä, mutta silloin on myös samalla todettava, ettei muiden Pohjoismaiden työllisyys todellisuudessa ole juuri Suomea korkeammalla. Kustannuksista huolissaan oleville todettakoon, että tarpeeton kiristys tuottaa niitä paljon enemmän ja että ihmiset, jotka tekevät tekemistä tarvitsevaa työtä eivät ole yhteiskunnalle kuluerä, vaan resurssi ja sikäli on täysin yhden tekevää ovatko he töissä julkisella vai yksityisellä sektorilla.

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=78408#

http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2019/02/04/muutama-asia-talouteen-liittyen-ohjeita-tulevalle-hallituskaudelle/

Elvytyksestä

Koska Ylelläkin on ilmeisesti jo siirrytty käsittelemään kiristävän talouspolitiikan kannattajien argumentteja kuin ne olisivat kiistämättömiä totuuksia, lienee syytä vielä oikoa muutamia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja asian tiimoilta. Ylen talouden ja politiikan toimittaja Minna Pantzar aloittaa analyysinsä Suomen taloudellisesta tilanteesta ja velanotosta toteamalla "mutta miten niin tiukkaa talouspolitiikkaa jatketaan? Eihän se mitään tiukkaa ole ollut. Taloutta on elvytetty velalla jo vuosikaudet. Taantumassa se oli paikallaan, mutta talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt väkevästä talouskasvusta huolimatta lisävelanotto jatkuu." [1] Puretaanpa tätä omituisten oletusten sekasotkua.

Kuten viime kerralla kirjoitin ja tilastoista helposti näkee, niin kiristävän talouspolitiikan empiiriset tulokset ovat varsin huonoja. Kiristystä kannattavien ekonomistien vastaus tähän on, että kiristys toimii kyllä huonosti nyt, mutta joskus vuosikymmenien päästä se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Koska tämä kuulostaa normaalin ihmisen korvaan hullulta, on kiristystä kannattavien maallikoiden keksittävä jotain muuta ja yksi tapa väistää kiristyspolitiikan huonot empiiriset tulokset on todeta, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole harjoitettukaan, vaan itse asiassa päinvastoin taloutta on elvytetty velalla. No, onko elvytetty vai kiristetty? Tämä on itse asiassa kyllä mahdollista selvittää. Fiskaalinen elvytys tarkoittaa teknisesti tietenkin väliaikaista verojen alentamista, valtion suorien menojen kasvattamista (esim. infrastruktuuriin) tai molempia. Määritelmä on muuten osuva, mutta koska valtion tuloihin ja menoihin vaikuttavat myös vahvasti yleiset suhdannevaihtelut maailmalla, saadaan tietoisen talouspolitiikan luonne (kiristävää vai elvyttävää) selville poistamalla datasta suhdanteiden vaikutus. Tämän seurauksena harjoitettu talouspolitiikka näyttää Suomessa tältä:

Lähde [2]



Kuten kuviosta näkyy, niin julkisen talouden rakenteellinen tasapaino heikkeni 2008-2010, mikä on siis seurausta Vanhasen II hallituksen elvytyspolitiikasta. Tämän jälkeen suunta muuttuu, eli tietoinen talouspolitiikka muuttuu kiristäväksi. Pantzar ja kumppanit ottavat huomioon ainoastaan alijäämän kokonaiskasvun, mikä suurelta osin johtuu Euroopassa vallitsevasta heikosta taloussuhdanteesta, mikä puolestaan johtuu harjoitetusta kiristyspolitiikasta. Pelkän alijäämän huomioiminen elvytyksen määritelmänä on tietenkin kiristyksen kannattajien näkökulmasta sikäli hyödyllinen, että sen mukaisesti jos kiristys epäonnistuu (alijäämä kasvaa), niin siitä tuleekin silloin määritelmällisesti elvytystä - kiristys itsessään ei voi muuta kuin onnistua. Kuten sanottu, tämä määritelmä on epäilemättä joissain piireissä hyödyllinen, mutta on vaikea nähdä miksi kukaan rehellinen ihminen sitä käyttäisi.

Pantzar kirjoittaa siis myös, että taantumassa elvytys oli paikallaan, mutta että talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt kasvu on väkevää. Elvytys tässä viittaa siis virheellisesti alijäämän kasvuun epäonnistuneen kiristyspolitiikan seurauksena, mutta mitä mainittu talouskäänne tarkoittaa on hieman epäselvää. Mahdollisesti Pantzar viittaa tässä vuoteen 2015, jolloin bruttokansantuotteen kasvu pääsi viimein nollan alta ja on sittemmin pysytellyt sen yläpuolella? Joka tapauksessa kasvun väkevyyden voimme ainakin helposti arvioida saatavilla olevien numeroiden perusteella vertaamalla pitkän ajan keskiarvoa tämän hetkisiin ja ennustettuihin lukuihin. Suomen BKT:n vuosittainen keskivertokasvu 1976-2017 välillä on 2,14 %. [3] Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden kasvu oli 1,9 % ja tämän vuoden ennusteiden keskiarvo on 2,17 %, minkä jälkeen mennään taas reilusti alle kahteen prosenttiin. [4] Eli yksi vuosi keskiarvon mukaista kasvua ja muuten aneemisia alle kahden prosentin lukuja; kuinka tästä saadaan väkevää, on mysteeri tavalliselle kuolevaiselle.

Taloudesta ja elvytyksestä puhuminen ei kuitenkaan olisi mitään ilman pakollista velkahysteriaa ja kuten Pantzar toteaa, niin Suomen valtiolainan korkoihin on kulunut vuodesta 2007 alkaen noin 20 miljardia euroa, mikä on tietenkin varsin suuri summa. Lasketaanpa ihan huvikseen, mitä bruttokansantuotetta leikkaava kiristyspolitiikka on karkeasti ottaen maksanut. Elvytyksen jäljiltä vuoden 2010 BKT kasvu oli 3 % ja vuoden 2011 2,6 %, mutta annetaan oikein reilusti siimaa ja mennään pitkän ajan keskiarvonkin ali tasan 2 %:n oletetussa elvytyksen jatkamisskenaariossa ja lasketaan kuinka paljon kasvua on menetetty 2012-2017 ottaen lähtökohdaksi vuoden 2011 BKT (196,9 miljardia euroa). [5] Lopputuloksena BKT:n menetykset ovat maksaneet suomalaisille melkein 23 miljardia euroa ja tämä siis ainoastaan viidessä vuodessa sekä varsin armollisilla alkuoletuksilla. Tätä on tietenkin mahdoton nähdä, jos ajattelee, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole edes tehty ja se on myös syy siihen, miksi Pantzarin väittämä "Valtion ja kuntien velkaantuminen on heikentänyt Suomen velkasuhdetta" on pääasiassa virheellinen. Asiaa on helppo havainnollistaa parilla kaaviolla. Oletetaan ensin hypoteettinen tilanne A, jossa BKT:n suhde valtion velkaan on 100 %, eli 1:1.

Oletetaan sitten toimia, jotka kutistavat bruttokansantuotetta - kuten leikkaavaa talouspolitiikkaa - jonka kautta saavumme tilanteeseen B, jossa hypoteettinen BKT on laskenut 80 %:in, eli velkasuhde onkin nyt 125 %, koska velan määrä on siis yhtäkkiä 25 % suurempi kuin BKT.

Vaikka velkaa ei siis olisi edes otettu yhtään ainoaa senttiä lisää, niin bruttokansantuotetta kutistavat toimet automaattisesti huonontavat velkasuhdetta - tämä on olennaisin syy velkasuhteen huononemiseen ja velasta pääsee parhaiten eroon kasvattamalla bruttokansantuotetta, ei leikkaamalla sitä.

Edellä esitetyt kuripolitiikan argumentit - vaikka ne ovat virheellisiä - ovat siis jo ilmeisesti muuttuneet niin arkitotuuksiksi, ettei niiden perustaa enää edes kyseenalaisteta. Paljon tässä on kyse tietenkin normaalijärkeen hyvin sopivasta moraalitarinasta, jossa säästäminen on hyvä ja kuluttaminen paha. Näin voikin pääasiassa olla yksittäisessä kotitaloudessa, mutta huolimatta aina silloin tällöin esitettävistä vertauskuvista, valtion talous ei ole analoginen yhteen suureen kotitalouteen, vaan valtion tasolla menot ja tulot ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Tämän ja muiden edellä esitettyjen seikkojen ymmärtämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori ja jos työkseen näistä asioista kirjoittavat henkilöt eivät niitä ymmärrä, se johtuu todennäköisesti ainoastaan siitä, etteivät he halua niitä ymmärtää.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9764364

[2] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/03/09/miksi-fiskaalinen-elvytys-ei-kelpaa/

[3] https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

[4] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[5] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html