Raimo Sailas kirjoitti viime viikolla
Helsingin Sanomissa: ”Vapaakauppa on vastatuulessa. Trump hyökkäsi rajusti
Yhdysvaltain tekemiä ja vireillä olevia vapaakauppasopimuksia vastaan ja ehti
jo haudata pitkälle neuvotellun Tyynenmeren alueen sopimuksen. Samaan hautaan
taisivat mennä EU:n ja Yhdysvaltain väliset kauppaneuvottelut.”[1]
Hallituksen kanta ei myöskään ole epäselvä: Ulkomaankauppaministeri Kai Mykkänen (kok.) kirjoitti aikaisemmin, että vapaakauppaa ei
saa hylätä populismin alttarille ja että Suomella on paljon voitettavaa
tulevissa vapaakauppasopimuksissa.[2] Pääministeri Sipilä on myös vapaakauppasopimusten
kannalla ja haluaisi itse asiassa, että niiden neuvottelussa EU-komission
roolia vahvistettaisiin (eli päätöksentekoa siirrettäisiin mahdollisimman kauas
äänestäjistä).[3] Kaikissa näissä kannanotoissa on yhteistä se, että
niissä tehdään virheellisiä perusoletuksia ja keskustelu sen jälkeen
raamitetaan tämän pohjalta. Termi ”vapaakauppasopimus” on itsessään sikäli
ongelmallinen, että nämä sopimukset eivät juuri käsittele vapaakauppaa ja ne
ovat hädin tuskin edes sopimuksia, sillä kansalaisten enemmistöllä on taipumus
vastustaa niitä – muilta osin termi on täysin pätevä.
No, mistä niissä sitten on kysymys? Tässä lyhyesti neljä
pääkohtaa:
1. Komentotaloudet. Jokainen on valmis myöntämään, etteivät yritykset
käy itsensä kanssa kauppaa. Sisäisesti ne ovat komentotalouksia ja jos tavaraa
siirretään yrityksen sisällä yhdestä paikasta toiseen (ylitetäänkö tässä
kansallisia rajoja ei vaikuta asiaan mitenkään), kyseessä ei siis ole
kaupankäyminen, vaan liike komentotalouden sisällä. Kuitenkin siitä, mitä
kutsutaan maailmankaupaksi 60 % on tämänkaltaisia transaktiota[4] ja juuri
näiden lisäämiseen ja helpottamiseen niin sanotut vapaakauppasopimukset
pyrkivät – monikansallinen yritys siirtää yhden haarakonttorinsa halpatyövoiman
maahan kokoamaan tuotteitaan, mitkä se sitten siirtää valmiina esimerkiksi Euroopan
konttorilleen suuremman ostovoiman omaaville markkinoille. Kyseessä on siis
funktionaalisesti sama tilanne, jos vanhassa Neuvostoliitossa siirrettiin
tavaraa Moskovasta vaikkapa Kiovaan, eli transaktio komentotalouden sisällä.
Edellä kuvatulla toiminnalla ei siis ole mitään tekemistä kaupan (vapaan tai
minkään muunlaisen) kanssa, mutta sitä kutsutaan kaupaksi ideologisista syistä.
Näiden transaktioiden turvaamiseen pyrkiviä sopimuksia ei tietenkään kutsuta
komentotalouksiensuojelusopimuksiksi (vaikka faktuaalisesti se olisi tarkempi
kuvaus), vaan vapaakauppasopimuksiksi, jotta julkinen keskustelu saadaan
ohjattua halutuille urille. Et kai ole vapautta ja kauppaa vastaan?
2.
Protektionismi. Yksi vapaakauppasopimusten julkilausutuista
päämääristä on protektionismin vähentäminen. Itse asiassa ne kuitenkin
sisältävät useita protektionistisia elementtejä, kuten tuotemerkkien suojelun
vahvistamista ja patenttien keston pidentämistä. Mitä ovat esimerkiksi
patentit? Ne ovat valtion takaamia monopoleja, eli yrityksellä on lainvoimainen
yksinoikeus johonkin tuotteeseen, prosessiin tai muuhun vastaavaan. Monopolin
pitäjän ei tietenkään tarvitse kilpailla markkinoilla (mikä jo itsessään on
vapaakaupan vastaista) ja hän pystyy luonnollisesti pitämään hintoja
keinotekoisesti korkeammalla, kuin tilanteessa, jossa patenttisuojaa ei olisi. Funktionaalisesti
lopputulos on täsmälleen sama, kuin suojatullien kanssa: ne nostavat
kuluttajahintoja. Kuitenkin jostain syystä suojatullit ovat paha, mutta
yksityiset monopolit hyvä asia. Kaikki riippuu tietenkin siitä, ketä halutaan
suojella (yritysten tuloja) ja ketä ei (valtion tuloja). Kuluttajahinnoilla
asiassa ei näyttäisi olevan osaa tai arpaa.
3.
Investointisuoja. Sopimuksiin sisältyvä investointisuoja tarkoittaa
mekanismia, jonka kautta yksityiset yritykset voivat haastaa valtioita
oikeuteen potentiaalisista voittojen menetyksistä. Eli jos Suomen kansalaiset
esimerkiksi tulevat siihen tulokseen, etteivät he halua antaa kaivosyhtiöiden
myrkyttää juomavettään ja säätävät asiasta lain, niin Suomessa toimivat
kansainväliset kaivosyritykset voivat haastaa Suomen valtion oikeuteen
vapaakauppasopimuksen perusteella, koska tämä tuo niille lisäkustannuksia, eli
vähentää voittoja. Sama pätee tietenkin työntekijöiden suojeluun ja muuhun
vastaavaan lainsäädäntöön. Jos asiasta päädytään käymään oikeutta, sitä ei
tehdä kansallisissa tuomioistuimissa, vaan välimiesoikeudessa, jonka välimiehet
(eli asiasta päättävät henkilöt) tulevat pääasiassa samoista piireistä, kuin
mainittujen suuryritysten edustajat. Esimerkiksi tulevassa EU:n ja Kanadan
välisessä sopimuksessa (CETA), välimiesten on nimenomaisesti säädetty tulevan
kaupallisen oikeuden puolelta, pitäen tarkoituksella ulkona esimerkiksi työ- ja
ympäristöoikeuden asiantuntijat.[5] Tietenkin
jo pelkkä potentiaalinen oikeudenkäynnin uhka pitää ”vääränlaisen”
lainsäädännön helposti pois pöydältä. Toisin sanoen kyseessä on siis huomattava
vallansiirto demokraattisesti valituilta elimiltä kansalaisten vaikutuksen
ulottumattomissa oleville komentotaloushierarkioille.
4.
Läpinäkymättömyys. Sopimusneuvotteluja käydään teknisesti salassa,
mutta itse asiassa tämä on vain puoliksi totta, sillä ne eivät ole salaisia
kaikilta, vaan ainoastaan kansalaisilta. Neuvottelut eivät tietenkään ole salaisia
lukuisilta yritysmaailman lobbareilta ja asianajajilta, jotka osallistuvat
oleellisesti sopimusten valmisteluun. Esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltain välisen
vapaakauppasopimuksen (TTIP) neuvotteluissa vuosien 2012 ja 2014 välisenä aikana EU-komission
asiasta vastaava osasto suoritti 597 suljettujen ovien takana pidettyä tapaamista, joissa 88
%:ssa oli vastapuolena yritysmaailman lobbausjärjestö ja vain 9 %:ssa
julkista etua ajava järjestö (esim. ammattiliitto tai ympäristönsuojelujärjestö).[6] Koska
neuvotteluihin ei siis haluta kansalaispalautetta, mutta sitäkin enemmän palautetta
yritysmaailmasta, ei ole vaikea ennakoida kenen etuja ne sorvataan palvelemaan.
Jos neuvotteluiden käymisessä ainoat vaihtoehdot ovat 1) läpinäkymättömyys yhdistettynä sinisilmäiseen luottamukseen
poliitikkoja ja yritysmaailmaa kohtaan ja 2) neuvottelujen lopettaminen, niin
ainoa järkevä vaihtoehto lienee numero kaksi.
Kaikki tämä sanottuna täytyy todeta, että minä en ole
vapaakauppasopimuksia vastaan – minä satun vain olemaan näitä sopimuksia vastaan, edellä esitetyistä syistä. Vaikka usein
toista uskotellaan, markkinat eivät ole luonnonilmiö. Tämän takia asiaan liittyen
nimenomaan tehdään sopimuksia ja sopimukset ovat luonnollisesti poliittisia päätöksiä, eivät taivaalta
tipahtaneita periaatteita. Kysymykseksi nouseekin siis kenen nimissä ja hyväksi mainittuja päätöksiä tehdään. Jos sopimuksista
poistetaan investointisuoja ja tilalle laitetaan vahvat
työntekijöitä suojelevat säännökset, niin voidaan itse
asiassa helposti ehkäistä nykyistä kilpajuoksua pohjalle, joka usuttaa eri maiden työntekijät toisiaan vastaan. Sopimuksiin
on myös rakennettu sisään funktio, joka vie hyviä työpaikkoja ja tuo tilalle huonoja, mutta tämä koskee pääasiassa työväenluokkaa eikä keskiluokkaa (johtuen
siitä, että jälkimmäisellä on enemmän poliittista valtaa).
Tämä puolestaan jälleen kätevästi asettaa työväen ja keskiluokan
vastakkain, mikä on omiaan estämään solidaarisuutta. Kaiken edellä mainitun pohjalta voidaan todeta, että koska sopimukset ovat
tarkoituksella viritetty tekemään tulonsiirtoja alhaalta ylös ja vähentämään demokraattista päätöksentekoa, ne ovat pääosalle osallistuvien
maiden kansalaisia todellisuudessa haitallisia, väittivät poliitikot ja pankkiirit sitten mitä tahansa.
[1] http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005004248.html
[2] http://www.verkkouutiset.fi/politiikka/mykkanen_vapaakauppa-54178
[3] http://www.talouselama.fi/uutiset/eu-n-ja-kanadan-vapaakauppasopimus-jumahti-sipila-cetan-kaatuminen-olisi-iso-takaisku-euroopan-unionille-6592874
[4] http://oecdobserver.org/news/archivestory.php/aid/670/Transfer_pricing:_Keeping_it_at_arms_length.html
[6] https://corporateeurope.org/international-trade/2015/07/ttip-corporate-lobbying-paradise
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti