Simon Elo vaihtaa puoluetta useammin kuin alushousuja.
Tiedän ettei minun (tai oikeastaan kenenkään muunkaan) pitäisi kirjoittaa
näistä Sinisen tulevaisuuden (ex)edustajista mitään, koska he ovat nykyään
pääasiassa irrelevantteja, mutta heidän julkisen touhuamisensa viihdearvo muistuttaa
usein sirkusbussin syttymistä tuleen – surrealistinen tragedia, johon samalla
yhdistyy omituisesti elementtejä komediasta. Nykyisenä Kokoomuksen jäsenenä Elo
on siis viimeisen 2,5 vuoden aikana kerennyt olemaan jo kolmessa eri
puolueessa, mutta mielenkiintoisena tvistinä hän ilmoittaa Ilta-Sanomille tämän
olevan todellisuudessa todiste hänen arvojensa jämäkkyydestä: ”Minulla on ollut
koko ajan tietty punainen lanka, jolla olen toiminut. Se on tämä tolkun
konservatiivisuus.” Elo itse asiassa oli alun perin Kristillisdemokraateissa,
mistä hän syyskuussa 2009 loikkasi Perussuomalaisiin, joiden kannatus oli
tuplaantunut sitä edeltävän vuoden aikana ja trenditti ylöspäin. Nykyisin
Elolla ei tietenkään ole enää mitään asiaa PS:n listoille, mutta toisaalta
Kokoomus on kyselytutkimuksissa kätevästi kakkosena. PS:n jakautuessa sinisiin
jääminen takasi Elolle eduskuntaryhmän puheenjohtajan paikan. Joku saattaisi
löytää tästä toisenkin punaisen langan.
Poliitikkojen henkilökohtainen vallan tavoittelu tai härski tekopyhyys
tuskin tulee kenellekään suurena uutisena, mutta asiaan liittyy jälleen
vakavampikin pointti. Kun Perussuomalaiset jakaantui vuonna 2017, jäi
puoluetuki alkuperäiselle puolueelle ja Elo totesi jakaantumisen jälkeisinä
päivinä ryhmänsä elävän ”aatteen voimalla, pitkälti
vapaaehtoisvoimin”. Mikä tämä aate oli/on ei liene vieläkään selvinnyt kenellekään,
mutta Elon ehdotus vastauksena rahapulaan oli ”että Suomessa voitaisiin mennä
Yhdysvaltojen malliin, jossa äänestäjät puhuvat aatteen puolesta perinteisen
äänestämisen lisäksi myös lompakollaan.” Ihmiset jotka tuntevat Yhdysvaltain
systeemiä tietävät miten homma siellä toimii: rajaton määrä yksityistä rahaa
politiikassa on muuttanut erityisesti alempien tasojen vaalit käytännössä
huutokaupaksi varakkaimpien lahjoittajien kesken, koska suuremmalla
vaalirahoituksella pystyy yksinkertaisesti hukuttamaan kaikki muut äänet.
Niinpä esimerkiksi kongressinvaaleissa n. 90% valituista poliitikoista käyttää
kampanjaansa enemmän rahaa kuin vastustajansa, mutta yli 70% rahoituksesta
tulee varakkaimman 0,5%:n lompakosta ja tämä luonnollisesti myös tarkoittaa,
että poliitikot työskentelevät lahjoittajiensa puolesta, eivät äänestäjien. Pidempään
blogiani seuranneet tietävät, että tuon usein esiin ihmisiä, jotka uskovat
hulluihin ideoihin ja ovat siksi vaarallisia. Tämä on esimerkki
päinvastaisesta: ihmiset jotka eivät usko yhtään mihinkään ovat vaarallisia,
koska pitääkseen kiinni omasta vallastaan he ovat valmiita myymään pois ihan
mitä tahansa, mukaan lukien demokratian.
 |
| Perussuomalaisten kannatus kasvoi vuosien 2007 ja 2008 välillä n. 4-5%:sta n. 9%:iin. Kuinka helposti se Jeesus vaihtuukaan nakkimukiin ja maahanmuuttokriittisyyteen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti