Sosiaalisen eristäytymisen aiheuttama poikkeuksellinen
tilanne on saanut jotkut kirjoittelemaan todella outoja asioita internettiin.
Tämä ei kuitenkaan päde Juhana Vartiaisen kohdalla – hän on aina kirjoitellut
todella outoja asioita internettiin. Vasemmistoliiton Li Anderson siis teki
ehdotuksen kaikille suomalaisille jaettavasta 100e elvytyssetelistä, joka olisi
käytettävissä kulttuuri- ja palvelualoilla (kuten keikkapaikoilla,
ravintoloissa tai parturikampaamoissa) ja jonka pointti olisi siis ohjata
kulutusta tukemaan näitä aloja, koska ne ovat valtion toteuttamasta
yhteiskunnan sulkemisesta kärsineet mahdollisesti eniten. Vartiainen ei pidä
ehdotuksesta ja hänen vastauksensa toimen elvyttävyyteen (ja sitä kautta
järkevyyteen) on että ”Satasen saa ja satasen antaa sama henkilö, suomalainen.
Taskusta toiseen. […] Jos se menee kokonaan kulutukseen esimerkiksi sinulta,
miksi et ole kuluttanut vastaavaa summaa jo ennen kuin olet saanut itseltäsi Li
Anderson -satasen?” Ensimmäinen vastaus tähän tietenkin on, että ihmiset joilla
satasta ei ollut, eivät kuluttaneet sitä, koska heillä ei ollut sitä. Tämä ei
kuitenkaan itse asiassa ole mitä Vartiainen tarkoittaa, vaan hän viittaa
kommenteillaan ns. velkaneutraliteettiin (tunnetaan myös rikardolaisena
ekvivalenssina). Tämän ajatuksen mukaan Andersonin ehdotuksen kaltaiset toimet
ovat hyödyttömiä, koska ihmiset (oletetusti) uskovat valtion kulutuksen
nykyisyydessä tarkoittavan väistämättömiä veronkorotuksia tulevaisuudessa,
minkä seurauksena he suorittavat laskutoimituksen kohonneesta veroprosenttinsa määrästä
10 vuoden päässä ja vähentävät kulutustaan nykypäivässä vastaavasti. Näin
toimen vaikutukseksi jää +-0.
Ongelma tässä on tietenkin, ettei kukaan oikeasti käyttäydy
näin. Tiedän että velkaneutraliteetti kuulostaa jo ajatuksenakin täysin absurdilta,
mutta asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa euroalueen mittainen koe
ja talouskuriohjelmien mukaisen valtion kulutuksen vähentämisen ei pitänyt
vähentää kokonaiskulutusta ja sitä kautta talouskasvua, koska ihmiset
kompensoisivat tekemällä yllä mainittuja laskutoimituksia ja lisäisivät
henkilökohtaista kulutustaan. Kaikkien suureksi yllätykseksi
velkaneutraliteetin kaltaista täysin epäuskottavaa käyttäytymismallia ei
löytynyt, vaan kävi päinvastoin, mikä ei kuitenkaan ole estänyt ajatusta
elämästä edelleen täysin vakavasti otettavana kuvauksena maailmasta.
Mitä tulee Andersonin ehdotukseen itseensä, niin
koronarajoitusten jälkeisestä ajasta on käytännössä kaksi perustarinaa,
inflaatiotarina ja deflaatiotarina. Inflaatiotarinassa rajoitusten purkaminen
johtaa ryntäykseen palveluiden pariin, joista ihmiset eivät ole voineet nauttia
koronakuukausien aikana (mikä saattaa myös johtaa väliaikaiseen piikkiin
inflaatiossa). Deflaatiotarinassa ihmisten käytös on puolestaan muuttunut
pysyvästi (tai ainakin siihen asti, kunnes koronaan on rokote), eivätkä he
siirry joukoittain julkisille paikoille ennen kuin kokevat olevansa turvassa.
Ensimmäisessä tarinassa elvytyssetelillä on käyttöä, jälkimmäisessä ei. Itse
olen enemmän taipuvainen uskomaan inflaatiotarinaa, mutta toistaiseksi on mahdotonta
tietää, kumpi niistä vastaa enemmän totuutta (tämä ei ole argumentti
elvytystoimia vastaan; tilanteen ainutlaatuisuudesta johtuen on vain vaikea
tietää, mitkä keinot ovat tehokkaimmat). Sen sijaan varmuudella voimme tietää,
ettei asian arvioimiseen tule käyttää fantasiakonsepteja kuten
velkaneutraliteettia, joiden soveltaminen finanssikriisin yhteydessä saattoi
kyllä silitellä joidenkin ideologisia preferenssejä, mutta johti käytännössä katastrofiin
kaikille muille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti