Näytetään tekstit, joissa on tunniste rikardolainen ekvivalenssi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rikardolainen ekvivalenssi. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Juhana Vartiainen kysyy miksi et kuluta rahaa (jota sinulla ei ole)


Sosiaalisen eristäytymisen aiheuttama poikkeuksellinen tilanne on saanut jotkut kirjoittelemaan todella outoja asioita internettiin. Tämä ei kuitenkaan päde Juhana Vartiaisen kohdalla – hän on aina kirjoitellut todella outoja asioita internettiin. Vasemmistoliiton Li Anderson siis teki ehdotuksen kaikille suomalaisille jaettavasta 100e elvytyssetelistä, joka olisi käytettävissä kulttuuri- ja palvelualoilla (kuten keikkapaikoilla, ravintoloissa tai parturikampaamoissa) ja jonka pointti olisi siis ohjata kulutusta tukemaan näitä aloja, koska ne ovat valtion toteuttamasta yhteiskunnan sulkemisesta kärsineet mahdollisesti eniten. Vartiainen ei pidä ehdotuksesta ja hänen vastauksensa toimen elvyttävyyteen (ja sitä kautta järkevyyteen) on että ”Satasen saa ja satasen antaa sama henkilö, suomalainen. Taskusta toiseen. […] Jos se menee kokonaan kulutukseen esimerkiksi sinulta, miksi et ole kuluttanut vastaavaa summaa jo ennen kuin olet saanut itseltäsi Li Anderson -satasen?” Ensimmäinen vastaus tähän tietenkin on, että ihmiset joilla satasta ei ollut, eivät kuluttaneet sitä, koska heillä ei ollut sitä. Tämä ei kuitenkaan itse asiassa ole mitä Vartiainen tarkoittaa, vaan hän viittaa kommenteillaan ns. velkaneutraliteettiin (tunnetaan myös rikardolaisena ekvivalenssina). Tämän ajatuksen mukaan Andersonin ehdotuksen kaltaiset toimet ovat hyödyttömiä, koska ihmiset (oletetusti) uskovat valtion kulutuksen nykyisyydessä tarkoittavan väistämättömiä veronkorotuksia tulevaisuudessa, minkä seurauksena he suorittavat laskutoimituksen kohonneesta veroprosenttinsa määrästä 10 vuoden päässä ja vähentävät kulutustaan nykypäivässä vastaavasti. Näin toimen vaikutukseksi jää +-0.

Ongelma tässä on tietenkin, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin. Tiedän että velkaneutraliteetti kuulostaa jo ajatuksenakin täysin absurdilta, mutta asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa euroalueen mittainen koe ja talouskuriohjelmien mukaisen valtion kulutuksen vähentämisen ei pitänyt vähentää kokonaiskulutusta ja sitä kautta talouskasvua, koska ihmiset kompensoisivat tekemällä yllä mainittuja laskutoimituksia ja lisäisivät henkilökohtaista kulutustaan. Kaikkien suureksi yllätykseksi velkaneutraliteetin kaltaista täysin epäuskottavaa käyttäytymismallia ei löytynyt, vaan kävi päinvastoin, mikä ei kuitenkaan ole estänyt ajatusta elämästä edelleen täysin vakavasti otettavana kuvauksena maailmasta.

Mitä tulee Andersonin ehdotukseen itseensä, niin koronarajoitusten jälkeisestä ajasta on käytännössä kaksi perustarinaa, inflaatiotarina ja deflaatiotarina. Inflaatiotarinassa rajoitusten purkaminen johtaa ryntäykseen palveluiden pariin, joista ihmiset eivät ole voineet nauttia koronakuukausien aikana (mikä saattaa myös johtaa väliaikaiseen piikkiin inflaatiossa). Deflaatiotarinassa ihmisten käytös on puolestaan muuttunut pysyvästi (tai ainakin siihen asti, kunnes koronaan on rokote), eivätkä he siirry joukoittain julkisille paikoille ennen kuin kokevat olevansa turvassa. Ensimmäisessä tarinassa elvytyssetelillä on käyttöä, jälkimmäisessä ei. Itse olen enemmän taipuvainen uskomaan inflaatiotarinaa, mutta toistaiseksi on mahdotonta tietää, kumpi niistä vastaa enemmän totuutta (tämä ei ole argumentti elvytystoimia vastaan; tilanteen ainutlaatuisuudesta johtuen on vain vaikea tietää, mitkä keinot ovat tehokkaimmat). Sen sijaan varmuudella voimme tietää, ettei asian arvioimiseen tule käyttää fantasiakonsepteja kuten velkaneutraliteettia, joiden soveltaminen finanssikriisin yhteydessä saattoi kyllä silitellä joidenkin ideologisia preferenssejä, mutta johti käytännössä katastrofiin kaikille muille.


keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Kestävyysvajeesta


Valtiovarainministeriö kerkesi taas vaatimaan lisää työttömien kepittämistä, verokiilan siirtämistä ylhäältä alas sekä ihan vain yleisesti 2 miljardin sopeutusta. Syy vaaditulle linjalle on kaikille tuttu – kestävyysvaje. HelsinginSanomat käsitteli taannoin kestävyysvajeesta esitettyä kritiikkiä ja VM:n vastausta siihen, mutta koska jutusta jäi myös olennaisia asioita pois, niin katsotaanpa argumentteja tarkemmin.

Kritiikistä HS tuo esille sen, mitä minä sanoin jo tammikuussa – VM:n kestävyysvajelaskelmissa käyttämä korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella virheellinen. VM siis olettaa valtionvelan nimellisen keskikoron nousevan nykyisestä 1%:sta 4%:n vuoteen 2031 mennessä ja perustelee näkemystään sillä että ”Talousteorian mukaan pitkällä aikavälillä reaalinen korkotaso ylittää reaalisen talouskasvun.” Ongelma tässä on teorian ristiriita empiirisen maailman kanssa ja toisen maailman sodan jälkeisenä aikana korkoasteet ovat 1980- ja 1990-lukua lukuun ottamatta pysyneet koko ajan BKT:n kasvuprosenttia pienempinä. (Barrett 2018) Tähän VM toteaa, ettei asialla loppujen lopuksi ole juuri merkitystä, sillä jos korko-oletusta alennetaan, pitää ”alentaa myös oletusta pitkän aikavälin talouskasvusta sekä oletusta valtion, kuntien ja työeläkelaitosten saamista korkotuloista.” Tässä on paha virhepäätelmä, sillä VM olettaa valtion velkakirjojen koron seuraavan muiden sijoitustuotteiden (esim. osakkeiden) tuottoa, mikä yksinkertaisesti 2010-luvulla ei ole ollut totta ja osinkotuotot ovat kasvaneet, vaikka korot ovat laskeneet. (Farhi & Gourio 2019) HS ei tuo tätä esille, mutta julkisyhteisöjen tuotot voivat siis kasvaa, vaikka korot laskisivatkin ja VM on kiistatta väärässä.

Olennaista on myös VM:n oletus, etteivät julkiset menot vaikuta pitkän aikavälin talouskasvuun, mikä viittaisi siihen, että laskelmissa käytetään rikardolaista ekvivalenssia. Rikardolaisen ekvivalenssin mukaan elvyttävällä politiikalla ei ole vaikutusta talouden kasvuun, koska kansalaiset reagoivat valtion alijäämään ennakoimalla sen kattamiseksi 10 vuoden päästä tapahtuvia veronkorotuksia ja laskevat omaa kulutustaan sen mukaisesti. Minä olisin voinut jo etukäteen kertoa, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin, mutta asiaa joka tapauksessa kokeiltiin Euroopan mittakaavassa ihmiskokeella nimeltä talouskuri ja kaikkien yllätykseksi rikardolaista ekvivalenssia ei löytynyt reaalimaailmasta; tämä ei kuitenkaan estä VM:ä käyttämästä sitä. On pelottavaa ajatella, että nämä ihmiset ovat edelleen ruorissa.


Valtiovarainministeriön aikaisempi ja nykyinen arvio korkotason kehityksestä, reaalisesti tapahtunut kehitys ja markkinoiden tämänhetkinen arvio kehityksestä (30 v. velkakirjojen tuotto).






sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:
Lähde [2]

















Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.


Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.


HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.


Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:





Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313
[2] https://findikaattori.fi/fi/44
[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1
[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html
[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020
[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen
[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#


[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html