Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paula Risikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paula Risikko. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Väärät kansalaisaloitteet, eriarvoisuus ja sekulaari stagnaatio

Yli 140 000 allekirjoitusta kerännyt kansalaisaloite aktiivimallin kumoamisesta luovutettiin Eduskunnalle viime perjantaina, missä asiasta ollaan oltu niin riemuissaan, että puhemiehistössä on käyty keskusteluja allekirjoitusrajan nostamisesta ja puhemies Paula Risikko (kok) on pyytänyt oikeusministeriötä tekemään selvityksen kansalaisaloitteen toimivuudesta. [1] Luonnollisesti tässä ei ole kyse pelkästään juuri tästä aloitteesta, mutta se kertoo hallituksen yleisen nuivasta suhtautumisesta kansalaisten poliittiseen aktiivisuuteen, kuten myös esim. valtiovarainministeri Orpon (kok) liittyminen rintamaan, joka haluaa kieltää poliittiset lakot (hänen mukaansa myös tukilakkoihin ryhtymisen kynnys on liian matala) [2] ja sinisten Matti Torvisen taannoinen kuvaus SAK:n järjestämästä mielenilmauksesta mellakkana [3]. Jos kyseessä on mellakka, niin pitääkö osallistujia kohta alkaa kuskaamaan leivättömän pöydän ääreen? Aletaanko sinne seuraavaksi viemään lakkoilijoita?

Joka tapauksessa aktiivimallin itsensä puolustaminen luonnollisesti jatkuu ja esimerkiksi työministeri Lindströmin (sin.) mukaan se on jo alkanut purra, työttömyysluvut putoavat ja että budjettiriihessä tutkitaan ehditäänkö uusia toimenpiteitä käynnistää ennen seuraavia eduskuntavaaleja. [4] Häntä komppaa muun muassa Palvelualojen työnantajienliitto ilmoittamalla, että aktiivimalli on vasta välietappi, työvoiman saatavuus hidastaa Suomen talouskasvua jo nyt ja että rakennetyöttömyys pitää puolittaa, jotta kestävä työllisyyden taso voitaisiin saavuttaa. [5] Myös työmarkkinajärjestöjen toiselta puolelta aktiivimallia mukana suunnittelemassa ollut STTK:n ekonomisti Ralf Sund painottaa, että julkisen talouden tila on vakava ja että tätä on korjattava lisäämällä työvoiman tarjontaa ja aktivoimalla työttömiä. [6] Kaikkia näitä näkemyksiä yhdistää jälleen erikoinen oletus siitä, että rakennetyöttömyys (NAIRU) on tällä hetkellä talouden kannalta erityisen suuri ongelma ja että tätä ongelmaa paikkaamaan tarvitaan siis aktiivimallia ja muita vastaavia työntarjontaa lisääviä toimia. Kuitenkin kuten olen jo aikaisemmin maininnut, niin NAIRU tarkoittaa siis sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ilman, että inflaatio alkaa kasvamaan hallitsemattomasti. Näin ollen, koska inflaatio ei ole nyt eikä viime vuonna ollut ryskymässä katon läpi (tammikuussa se edelleen jatkoi tasaisesti yhden prosentin alapuolella [7]), on vaikea nähdä kuinka aktiivimalli olisi alkanut "purra", sillä sen on siis tarkoitus olla osaratkaisu ongelmaan, jota tällä hetkellä Suomen taloudessa ei määritelmällisesti ole (työllisyyden laskeminen niin alas, että inflaatio kasvaa). Vaikka työttömyysaste putosi siis tammikuussa 0,4% viime vuotisesta, [8] on lähes mahdoton kuvitella, että tällä olisi ollut jotain tekemistä aktiivimallin kanssa muuta kuin mahdollisesti täysin kosmeettisessa muodossa.

Tähän voi tietenkin todeta, että koska NAIRU kuitenkin jossain pisteessä sijaitsee (piste on todennäköisesti alempana kuin OECD:n virallinen 7,4% Suomelle, mutta silti), niin olennaista on pyrkiä tekemään reformeja jo ennen tämän pisteen saavuttamista, vaikka näillä toimilla ei siis tämän hetkiseen kehitykseen juuri olisikaan vaikutusta. Mahdollisesti, mutta ei aktiivimallin kaltaisia reformeja, joita ohjaavat virheelliset olettamukset. Kuten Tampereen Yliopiston taloustieteen professori Matti Tuomala osoittaa viittaamalla useaan tuoreeseen asiasta tehtyyn tutkimukseen, ajan mukana korvausta laskevat työttömyysturvamallit eivät ole juuri koskaan optimaalisia ratkaisuja johtuen mm. siitä, että työttömäksi joutuneilla on usein vahvasti yliarvioitu käsitys uudelleen työllistymisen helppoudesta (minkä seurauksena korvauksen pitäminen alussa suurempana kuin lopussa on tehoton keino rohkaista etsimään työtä ahkerammin), nopeampi työllistyminen huonompiin työsuhteisiin tarkoittaa lyhyempiä työsuhteita (koska työntekijän sopivuus niihin on heikko, mikä puolestaan on huono asia myös työnantajalle) ja poistuma työttömyysturvajakson lopussa ei yleisesti näyttäisi olevan niinkään takaisin työhön, kuin yksinkertaisesti vain pois rekisteröidystä työttömyydestä (eli turvan lyhentämisellä ei siis olisi vaikutusta joka tapauksessa). Tietenkin jos tarkoitus on yksinkertaisesti vähentää valtion menoja ja rangaista työttömiä vähentämällä heidän kulutusmahdollisuuksiaan, niin se on kokonaan eri asia, mutta tähänkin on todettava, että ainakin Tuomalan aineiston perusteella työttömät tekevät jälkimmäistä jo nyt vähentämällä siis kulutustaan omaehtoisesti työttömyysjakson pitkittyessä. [9]

Tällä viimeisellä pointilla on itse asiassa kauas kantoisia seurauksia, koska makrotaloudellisesta näkökulmasta tarjontapuolen reformeilla (kuten esim. pyrkimyksillä paikalliseen sopimiseen, halulla työllistää pitkäaikaistyöttömiä pienemmällä palkalla, indeksijäädytyksillä, jne.) on muitakin vaikutuksia kuin työvoiman tarjonnan lisääminen - ne vähentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa, mikä tarkoittaa pienempiä palkkoja ja todennäköisesti myös kasvavia tuloeroja, mitkä puolestaan vähentävät kysyntää entisestään taloudessa. Hallituksen aikaisempien toimien kohdalla pointti tuloeroista ei ole edes kyseenalainen, kuten Eduskunnan tietopalvelun oma laskelma osoittaa:
Lähde [10]
















Kuten näkyy, alimman 40% tulot ovat tällä hallistuskaudella alentuneet ja alentuma on ollut erityisesti voimakasta alimman 10 % kohdalla. Tästä voi tietenkin moraalisesti tai ideologisesti olla ihan mitä mieltä tahansa (hyvä asia, huono asia, jotain siltä väliltä), mutta pidempiaikaisen talouskehityksen trendille sillä on konkreettisia seurauksia, mistä pääsemmekin sekulaariin stagnaatioon. Sekulaari stagnaatio tarkoittaa tilannetta, jossa kansantaloudet ovat käytännössä pysyvästi kykenemättömiä luomaan riittävästi kysyntää nousun ylläpitämiseksi kuplien ulkopuolella. Ongelma tulojen kasvun ohjaamisessa yhteiskunnan yläpäähän on siinä, että varakkaammat kuluttavat pienemmän prosentin ansioistaan kuin vähemmän varakkaat, mikä ruokkii pysyvästi riittämättömän kysynnän ongelmaa. Tämän takia esim. Euroopassa ja Yhdysvalloissa kelluu jättimäisiä pääomia, jotka ohjautuvat joko veroparatiiseihin tai arvopaperikeinotteluun (esim. yritysten omien osakkeiden takaisinostoon osakkeen arvon nostamiseksi keinotekoisesti) eivätkä tuottaviin investointeihin, koska näiden tuottavien investointien palveluille tai tuotteille ei siis ole riittävästi kysyntää.

Näin siis kysyntäpuolen näkökulmasta. Tarjontapuolella tuloerot eivät ole ongelma, koska vaurauden ohjaaminen yhteiskunnan huipulle johtaa sen valumiseen sieltä kaikille muillekin (trickle-down economics) ja työnantajien toimittaman palkkauksen määrittää työvoiman tarjonnan määrä, ei tuotettujen palveluiden tai tuotteiden kysyntä. Henkilökohtaisesti katson nämä (ja useat muutkin) tarjontapuolen uusliberaalien premissit vähintäänkin kyseenalaisiksi, mutta vakavamielisille ihmisille olennaisempaa kuin mikään teoreettinen lähtökohta on tietenkin mitä tapahtuu, kun teoriaa sovelletaan käytännössä. Koska tarjontapuolen näkemykset ovat viimeiset 30-40 vuotta olleet hegemonisessa asemassa sekä meillä että maailmalla, voimme onneksemme tarkistaa näiden ajatusten konkreettisen menestyksen empiirisestä datasta. Seuraavassa kaaviossa näkyy globaalin BKT:n kasvun keskiarvo vuosikymmenittäin 1960-luvulta eteenpäin:
Lähde[11]


















Kuten näkyy, siirtyminen tarjontapuolen oppeihin 1980-luvulla näyttää korreloivan suoraan matalammalle kasvu-uralle jumiutumiseen. Tarkastelkaamme silti seuraavaksi Suomea - ehkä tarjontapuolella on täällä mennyt paremmin. Vertaaminen Suomeen on erityisen mielenkiintoista sikäli, että toisin kuin esim. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja suuressa osassa kolmatta maailmaa missä siirtymä tarjontapuolen oppeihin ja uusliberalismiin tapahtui 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, niin Suomessa se alkoi tapahtua toden teolla vasta 1980-luvun puolivälissä (erityisesti pankkisäätelyn purkamisena), minkä olettaisi näkyvän datassa:
Lähde [12]

















Ja näkyyhän se; vajaa vuosikymmen myöhemmin tapahtunut siirtymä näyttäisi myös korreloivan myöhempään siirtymiseen matalammalle kasvu-uralle. Korrelaatio ei tietenkään välttämättä tarkoita kausaatiota, mutta on erittäin vaikeaa nähdä, kuinka sääntelyn purkamisesta seuranneet romahdukset ja kysyntää laskeva vaurauden ohjaaminen yhteiskunnan huipulle (Suomessakin top 1 % otti massiivisen irtioton kaikista muista vuonna 1993 tehdyn veroreformin myötä, jonka seurauksena ansiotuloja ja pääomatuloja alettiin verottaa eri tavoilla) eivät olisi yhteydessä sattumoisin samaan aikaan ajoittuneeseen pysyvään kasvun hidastumiseen.

Mainittakoon vielä loppuun, että periaatteessa tällä ei itse asiassa ole juuri tekemistä markkinoiden kanssa ja että ihmiset, jotka sanovat kannattavansa vapaita markkinoita interventionismin sijaan (esim. Elina Lepomäeltä [13] ja muilta Kokoomuksen edustajilta vastaavia lausahduksia tulee jatkuvasti), eivät tarkoita sanomisillaan yhtään mitään. Jaa, miten niin? Koska missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä joidenkin sääntöjen perusteella - ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkästään kaaosta. Kunhan ymmärtää tämän, ymmärtää myös, että kaikki keskustelu markkinoista on itse asiassa keskustelua näistä säännöistä. Esim. ammattiliittojen heikentäminen ja siirtyminen paikalliseen sopimiseen ei ole valtion pysyttelemistä poissa työmarkkinoilta, vaan yksinkertaisesti sääntöjen muutos yhteen suuntaan, jonka seurauksena työvoiman neuvotteluvalta laskee ja sitä kautta myös tulot ja sitä kautta kysyntä. Tasapainotetun budjetin ja leikkausten vaatiminen taantumassa eivät myöskään ole valtion pysyttelemistä poissa markkinoilta, vaan jälleen yksinkertaisesti poliittinen päätös kysynnän laskemista täysin väärässä tilanteessa, mikä puolestaan johtaa odotettavasti irtisanomisiin ja työttömyyteen. Sen teeskenteleminen, että nämä ovat markkinafunktioita, eivätkä poliittisia päätöksiä, joilla on täysin ennustettavia seurauksia ei muuta näitä seurauksia yhtään miksikään ja viimeinen paikka ihmisille, jotka eivät näin yksinkertaisia asioita ymmärrä on Eduskunta. Jos siis haluamme virittää markkinoiden säännöt niin, että ne ohjaavat kasvavassa määrin tuloja yhteiskunnan huipulle ja aiheuttavat aika ajoin hallitsemattomia romahduksia, niin mikäpä siinä sitten. Henkilökohtaisesti katsoisin tämän olevan erittäin huono idea, mutta jos haluamme tarrautua siihen kaikesta huolimatta, niin minimissään voisimme edes lopettaa teeskentelyn siitä, että tämän tekivät markkinat, eivätkä poliittiset päätökset niiden säännöistä.




[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005599018.html
[2] https://www.verkkouutiset.fi/petteri-orpo-lakkoilun-pelisaantoja-uudistettava-vastuu-tyomarkkinajarjestoilla/
[3] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005558446.html
[4] https://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-haluaa-saataa-pysyvaksi-kokeilun-jonka-avulla-tyottomyysrahoja-on-voitu-muuttaa-palkkatueksi-tai-starttirahaksi/77979ce9-e02b-3a74-a781-3c4857f52258

[5] http://www.iltalehti.fi/talous/201802222200763810_ta.shtml
[6] https://yle.fi/uutiset/3-10077205
[7} https://fi.tradingeconomics.com/finland/inflation-cpi
[8] http://www.findikaattori.fi/fi/34
[9] http://alusta.uta.fi/artikkelit/2018/02/01/aktiivimallin-puolustajien-pitaeisi-paeivittaeae-taloustieteen-tietaemystaeaen.html
[10] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/229235-eduskunnan-tietopalvelun-kuva-nain-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja-pienituloisia
[11] https://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG?cid=GPD_30
[12] https://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG?cid=GPD_30&locations=FI
[13] Esim. https://www.verkkouutiset.fi/elina-lepomaki-annetaan-tuloerojen-kasvaa-itsestaan-20614/

maanantai 6. helmikuuta 2017

Sattumaa

Transparency Internationalin vuotuisessa korruptiolistauksessa Suomi on edelleen sijalla kolme, laskettuaan siis viime vuoden sijoituksesta yhden pykälän alemmaksi. Kuten Transparency Suomi ry:n puheenjohtaja Tommi Niinimäki toteaa, niin listaus ei kuitenkaan ota huomioon Suomelle tyypillistä rakenteellista korruptiota.[1] Ne, jotka viitsivätkin seurata päättäjien tekemisiä hiukan tarkemmin törmäävät varsin nopeasti kaikenlaisiin omituisuuksiin, mutta mahdollisesti paremmissa piireissä erilaisia yhteensattumia nyt vain tuppaa kerääntymään.

Chempolis on yksityinen epäonnistunutta biojalostusteknologiaa kehittävä yritys, joka on viimeiset kaksikymmentä vuotta elänyt veronmaksajan rahoilla noin kuuden miljoonan euron edestä (jostain syystä toimitusjohtaja Esa Rousua ei silti kutsuta sosiaalipummiksi). Juha Sipilän lapset omistavat Chempoliksesta Fortel Invest -sijoitusyrityksensä kautta noin 5 % ja Sipilän läheinen ystävä Juha Hulkko noin 10 %. Sekä Fortel Invest että Hulkko ovat antaneet Chempolikselle myös huomattavia lainoja. Valtion rahahanojen viimein sulkeuduttua Chempolis ajautui konkurssin partaalle vuonna 2016, kunnes valtion 50,7 %:sti omistama Fortum pelasti sen sijoittamalla Chempolikseen jälleen kuusi miljoonaa euroa. Sinällänsä tapaus ei tullut yllätyksenä, sillä kun pääministeri Sipilä oli 2015 kesällä ottanut valtionyritysten omistajaohjauksen käsiinsä (järjestely on erikoinen, sillä pääministeri ei yleensä hoida omistajaohjausta), niin oli Fortum myös pian tämän jälkeen alkanut täysin sattumalta valmistella sijoitusta konkurssikypsään Chempolikseen. Fortum myös sattumalta määritteli pelkkää tappiota tuottavan Chempoliksen arvon kaksinkertaiseksi kahden vuoden takaiseen nähden, eikä suostu nyt kertomaan miksi. Fortumin teknologiajohtajasta Heli Antilasta tuli myös sattuman seurauksena heti sijoituksen jälkeen Chempoliksen hallituksen jäsen. Samaan sattumien läjään kaatuu myös epäilemättä se, että Hulkko sai välittömästi 1,3 miljoonaa euroa lainoja takaisin Chempolikselta. Sipilän itsensä Chempolikselle vuonna 2011 allekirjoittaman lainan kohtalo on avoin, eikä kukaan osallinen nyt suostu edes mutisemaan asiasta puolta sanaa. Joka tapauksessa kaupparekisteriin jätettyjen asiakirjojen perusteella osa Fortel Investin lainoista on ilmeisesti Fortumin sijoituksen jälkeen maksettu, osa annettu anteeksi ja osa muutettu osakkeiksi. Kaikki tämä siis outojen yhteensattumien seurauksena.[2]

Sotea on markkinoitu sekä valinnanvapaudella että säästöillä, vaikka nyt näyttää siltä, että kumpaisenkin perustelut ovat vähintäänkin kyseenalaisissa kantimissa. Yhtiöittämispakko tulee ajamaan kolmannen sektorin (eli esim. yhdistysten ja järjestöjen) pieniä toimijoita ulos terveystoiminnasta, sillä niillä ei ole tarvittavaa liiketoimintaosaamista tai pääomaa.[3] Samaan aikaan yksityinen terveysbisnes on jo keskittymässä muutaman suuren toimijan käsiin niiden ennakoidessa pääsyä veronmaksajan rahapussille ja jos historia jotain opettaa, niin ainakin 1990-luvun metsäteollisuuden nopeat fuusiot päättyivät lopulta myös huomattaviin irtisanomisiin saneerausten yhteydessä.[4] Tulee massairtisanomisia tällä kertaa tai sitten ei, niin joka tapauksessa fuusiot ja kolmannen sektorin kutistuminen tarkoittavat siis vähemmän valinnanvapautta, ei enemmän.

Mitä tulee säästöihin, niin sisäministeri Paula Risikko (kok) on viimein valmis myöntämään, ettei niitä tule, vaan päinvastoin kulut kasvavat; kuitenkin hän jostain syystä uskoo, että pidemmällä aika välillä säästöjä jostain tippuu.[5] Itse asiassa yllättävässä rehellisyyden puuskassa edellisen hallituksen sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty (kok) kerkesi jo aikaisemmin vuoden alussa toteamaan liittyen Jyväskylän sote-kokeilun yksityisille tarjoamasta rahasummasta: ”Jyväskylässä ei vielä ole loppuun asti katsottu sitä, onko rahasumma realistinen, jotta palvelut pystytään tuottamaan. Huoli on ihan oikea, koska jos korvaussumma on liian pieni, sillä ei palveluja tuoteta. Siitäkin huolimatta, että ajatellaan, että yksityinen yritys tuottaa palvelut julkista sektoria tehokkaammin.”[6] Säästöihin ja tehokkuuteen liittyen Risikon ja Rädyn perusolettamus on siis sama: yksityinen sektorin tehokkuus on ennalta-asetettu fakta, mutta palveluiden tuottaminen sitä kautta kuitenkin nyt sattuu vain maksamaan enemmän. Tästä voisi päätellä, että tehokkuuden määritelmä on ilmeisesti ajautunut varsin erikoiseksi. Joka tapauksessa samaan aikaan kun Kokoomuksen rakastamaa yksityistämiseen perustuvaa sote-mallia ajetaan hallituksessa ja paikallistasoilla, niin kolme huomionarvoista nimeä Kokoomuksesta (Lasse Männistö, Joonas Turunen ja Laura Räty itse) on sattumalta siirtynyt viimeisen 1,5 vuoden aikana suurien terveyspalveluja tuottavien yritysten palkkoihin. Kuten sanottu, sattumaa.

Lisää sattumia etsiville voisi mainita esimerkiksi sen, että hallituksen suurempia luomutukia ajava maatalousministeri Kimmo Tiilikainen (kesk) sattuu olemaan luomuyrittäjä itsekin.[7] Tai että yhteisöveron (yritysveron) madaltamista ollaan ilmeisesti taas jo puuhaamassa ja hallituksessa istuu useampi henkilö varakkaista yrittäjäperheistä, ensimmäisenä pääministeri itse.[8] Näin ollen voi todeta, että Suomessa on päästy lähes kokonaan eroon korruptiosta – jäljelle on jäänyt vain outoja sattumia.



[1] http://yle.fi/uutiset/3-9420593
[2] http://yle.fi/uutiset/3-9413976; http://yle.fi/uutiset/3-9395763
[3] http://yle.fi/uutiset/3-9314563
[4] http://yle.fi/uutiset/3-9310678
[5] https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/risikko_valinnanvapaus-60913
[6] http://yle.fi/uutiset/3-9388490
[7] http://yle.fi/uutiset/3-9442474
[8] http://yle.fi/uutiset/3-9443271