Oliko pankit pakko pelastaa?

Pyöreiden lukujen tullessa täyteen, on yleensä tavanomaista muistella menneitä aikoja, minkä seurauksena lehdet ovat tänä syksynä täyttyneet jutuista vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä. Muistin virkistämiseksi otetaanpa ensin lyhyt kertaus tapahtumien kulusta viime vuotisesta kirjoituksestani: "kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia." Tämä perustarina on edelleen totta ja sen pääpiirteet kerrotaan myös asiaa syvällisemmin käsittelevissä uutisjutuissa (esim. Ylellä [1] ja Helsingin Sanomissa [2]). Perustarinaan tupataan kuitenkin aina kyytipojaksi lisäämään pari taustaoletusta, joiden totuudellisuus on paljon heikommissa kantimissa: 1) valtiot päätyivät pelastamaan pankkeja ja takaamaan niiden lainoja estääkseen rahoitusmarkkinoiden totaalisen lamaantumisen, koska tämä veisi mukanaan koko talousjärjestelmän 2) koska kriisi tuli täysin puun takaa, kukaan ei voinut nähdä sitä ennalta. Katsotaanpa näiden oletusten uskottavuutta.

Ensin on hyvä erottaa kaksi toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä asiaa: finanssikriisi ja asuntokupla(t). Jutut 10 vuoden takaisista tapahtumista tuppaavat keskittymään finanssikriisiin ja jättävät asuntokuplien kehityksen sivuraiteelle, mikä on sikäli ymmärrettävää, että tämä priorisointi pääasiassa päästää pankkiirit/taloustieteilijät/muut alan asiantuntijat pälkähästä. Näin siksi, että finanssikriisiin olennaisesti liittyneet eksoottiset sijoitusinstrumentit kuten kiinnelainavakuudelliset arvopaperit, luottoriskinvaihtosopimukset, jne. olivat erittäin monimutkaisia, huonosti läpinäkyviä ja niiden vaikutukset heikosti ymmärrettyjä, minkä seurauksena järjestelmätason riskien näkeminen oli kiistämättä haastavaa. Luonnollisesti tähän voi sanoa, että koko pankkien deregulaatiomania oli alun perinkin huono idea (mikä on totta), mutta tässä tapauksessa mitään jättimäistä varoistusmerkkiä ei silti ollut vilkkumassa kaiken yllä.

Sen sijaan jos keskitymme pankkien toiminnan vanavedessä syntyneisiin asuntokupliin, on tilanne toinen, koska näiden havaitseminen ei ammattilaisille pitäisi olla vaikeaa. Seuraava kaavio asumiskiinteistöjen hinnoista on Yhdysvalloista, mutta samanlaisia löytyy myös useasta Euroopan maasta (esim. Britannia, Espanja, Irlanti, Bulgaria, Romania, Viro, Latvia ja Liettua):

Lähde [3]

Kuten näkyy, kiinteistöjen hinnat alkoivat rajusti nousta vuosituhannen vaihteessa vailla mitään linkkiä inflaatioon tai vuokriin, kun taas tyhjillään olevien asuntojen määrä samalla kasvoi. Tämä on klassinen asuntokupla ja erotuksena finanssi-instrumenttien esoteerisiin linkkeihin se oli kaikkien niiden nähtävillä, jotka halusivat nähdä. Koska asuntorakentaminen on aina vahvasti velkarahaan perustuva sektori, ei myöskään ollut vaikeaa nähdä, että kuplan puhkeaminen johtaisi useiden lainanottajien muuttumiseen maksukyvyttömiksi asuntohintojen romahtaessa (kuten sitten tapahtuikin, mikä puolestaan laukaisi varsinaisen finanssikriisin). Koska vallalla olleen uusliberaalin ajattelun mukaan kuplat kuitenkin olivat mahdottomia (markkinat toimivat aina tehokkaasti ja korjaavat itseään, estäen kuplien syntymisen), jäivät biljoonien dollareiden/eurojen kokoluokkaan kasvaneet asuntokuplat Yhdysvalloissa ja Euroopassa alan ammattilaisilta huomaamatta ja myöhemmin kaikille sitten annettiinkin "kukaan ei voinut tietää" -synninpäästö. "Kukaan ei voinut tietää" -tarinan suurin heikkous on kuitenkin siinä, että se ei ole totta ja jos ekonomistina ei osaa seurata omaan alaansa liittyviä tilastoja, on lienee syytä vaihtaa ammattia.

Vilkaistaanpa seuraavaksi Suomea. Seuraavassa siis hintakehitys Suomen omakotitalojen markkinoilla ennen ja jälkeen kriisin (osakeasuntomarkkinoilla kuvio on käytännössä sama) [4]:

Lähde [5]

Kuten näkyy, Suomessa merkittävää asuntokuplaa ei siis ollut, vaan vuoden 2008 jyrkkä pudotus BKT:ssa oli ensisijaisesti ulkoisen shokin seurausta (lähinnä liittyen vientiin kysynnän romahtaessa ulkomailla). Venytetäänpä yllä olevaa aikajanaa kuitenkin ihan piruuttaan vielä pidemmälle menneisyyteen:

Lähde [6]

Tästä näemme, että vaikka vuoden 2008 talouskriisissä kotimaisella asuntokuplalla ei ollut osuutta, niin 1990-luvun alun lamassa se puolestaan oli merkittävä tekijä ja sääntelyn löysennyttyä tuntuvasti 1980-luvun puolivälissä kotimaiset pankit eivät juuri haaskanneet aikaa massiivisen asuntokuplan puhaltamisessa - tämä on kuin miniatyyri versio paljon suurempien ulkomaisten pankkien toiminnasta ennen vuoden 2008 kriisiä. Joka tapauksessa tarinan opetus on siis, että kun pankkimaailmasta tehdään villi länsi, tämä synnyttää kuplia, jotka lähes aina kaatuvat muiden syliin maksettavaksi. Tämän kertoo tutkimuskin: 80 %:a pankkikriiseistä seuraa valtion velkakriisi. [7]

Mistä pääsemmekin sitten kysymykseen, oliko pankit pakko pelastaa? Teknisessä mielessä vastaus on ehdoton ei. Pankkien pelastamisen peruslogiikka perustui siihen, että jos niiden annetaan kaatua, tämä pysäyttää rahoitusmarkkinat kokonaan ja lainanannon hiipuessa myös kokonaiskysyntä romahtaa, mikä puolestaan vie sitten mennessään koko talouden. Periaatteessa tämä on validi argumentti, mutta yksityisen kysynnän romahtamiseen on ratkaisu - teknisesti mikään ei estä valtioita pyörittämästä riittävän suuria alijäämiä kompensoidakseen vaikutuksen ja tasatakseen kysynnän. Rahoituksen lähdekin on selvä: mikään ei olisi estänyt Euroopan Keskuspankkia ostamasta jäsenvaltioiden velkakirjoja riittävässä määrin operaation rahoittamiseen, koska tämä nimenomaisesti on mitä EKP on tehnyt vuodesta 2015 eteenpäin velkakirjojen osto-ohjelmansa kanssa. Tämä ei myöskään olisi tarkoittanut paluuta 1930-luvulle siinä mielessä, että ihmisten säästöt olisivat hävinneet, koska EU-alueella on jo 1990-luvulta lähtien ollut voimassa talletussuojasäädökset. 

Näin siis teknisessä mielessä. Todellisessa maailmassa velkahysteerikot, alijäämäriekkujat ym. irrationalistiset tahot olisivat olleet huomattava este tämän kurssin toteuttamisessa, puhumattakaan pankkisektorin lobbariarmeijasta. Totuus kuitenkin on, ettei mitään välttämättömän pakottavaa tarvetta pankkien pelastamiseen veronmaksajien rahoilla ollut, vaan kyseessä oli poliittinen valinta, jonka seurauksena kaikista muista asiosta on sittemmin tullut alisteisia tälle päämäärälle. Olisiko pankkien sitten pitänyt antaa kaatua? Kyllä ja ei. Todennäköisesti käytännön kannalta paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut pelastaa pankit, mutta sääntelyjen lisäksi yhdistää pelastuspaketteihin ehto pankeille pakottavasta kutistumisesta sellaiseen mittakaavaan, ettei niiden kaatuminen enää olisi systeemiriski, joka uhkaa koko Euroopan taloutta - tämä olisi estänyt niitä enää koskaan pitämästä kansalaisia panttivankina. Sen sijaan varsinaisesti tapahtunut ratkaisu oli todennäköisesti huonoin mahdollinen: pankkien pelastamiseksi koko manner on saanut tuta melkein kymmenen vuoden taantuman yhdessä kiristyspolitiikan kanssa, kun taas pankkisektorilla nostetaan edelleen seitsemän numeroisia palkkoja "liian suuri kaatumaan" -vakuutuksen suojissa. Pankkien kaatuminen olisi lähes takuuvarmasti tehnyt välittömästä talouden alamäestä jyrkemmän, mutta se olisi sentään pidemmällä tähtäimellä poistanut ylisuuren finanssisektorin roikkumasta myllynkivenä eurooppalaisten kaulassa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10398406

[2] https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005811076.html

[3] http://cepr.net/images/stories/reports/housing-bubble-2018-09.pdf

[4] http://tilastokeskus.fi/til/ashi/2010/01/ashi_2010_01_2010-04-30_tie_001_fi.html

[5] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2012/04/kihi_2012_04_2013-03-08_tie_001_fi.html

[6] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2007/02/kihi_2007_02_2007-09-14_tie_001.html

[7] http://www.nber.org/papers/w14587