Näytetään tekstit, joissa on tunniste finanssikriisi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste finanssikriisi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Kokoomus ilmoittaa leikkauslistoilla ja joustamisella syntyvän 300 000 työllistä

Kokoomus julistaa oletetusti 300 000 työllistä luovan leikkauslistan, mutta samalla esittää myös mielenterveyspalveluihin lisää rahaa – tähän yhteyteen täytyy olla piilotettu jokin tietoinen vitsi keinojen ja päämäärään epäsuhdasta. Vakavasti ottaen kuten jatkuvasti puhutaan joustavuuden ja paikallisen sopimisen lisäämisen tarpeesta, niin myös ”Kokoomus haluaa mahdollistaa paikallisen sopimisen kaikissa yrityksissä. Tämä tarkoittaisi paikallisen sopimisen sallimista myös niissä yrityksissä, jotka eivät ole järjestäytyneitä eli eivät kuulu johonkin työnantajaliittoon.” Paikallisen sopimisen, työehtojen avaamislausekkeiden, jne. pointti on siis mahdollistaa yrityksille mahdollisimman helppo ja joustava sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin (työvoimaa helpommin sisään ja ulos tarpeen mukaan, mahdollisuus neuvotella pienempiä palkankorotuksia kysynnän laskiessa, jne.) mikä sitten ainakin oletetusti johtaa paitsi korkeampaan työllisyyteen, niin myös suurempaan tuottavuuteen työvoiman siirtyessä joustavammin sinne, missä sitä tarvitaan. Ongelma tässä on, että palkkojen joustaessa alaspäin kysyntäshokissa (kuten finanssikriisissä) tämä yksinkertaisesti vähentää kysyntää entisestään. Työvoiman tarjonnan kasvaessa suhteessa kysyntään myös deflaatiopaineet kasvavat, mikä puolestaan tarkoittaa korkeampaa reaalikorkoa (nimelliskorko – inflaatio = reaalikorko, eli inflaation hidastuessa reaalikorko nousee) ja sitä kautta edelleen vähenevää tuotantoa ja kysyntää. Syntyy jatkuva työvoiman ylitarjonnan kehä, mikä näkyy pysyvästi nollan tienoille jämähtäneessä inflaatiossa ja työvoiman tehokkaamman allokaation sijasta kasvaneessa pitkäaikaistyöttömyydessä. Tämä on käytännössä tismalleen koko euroalueen makroekonominen tarina viimeisen 10v ajanjaksolta ja kuten esim. Billi & Gali (2019) toteavat, nollakorkotila vahvistaa joustavuutta vaativien linjausten negatiivisia vaikutuksia entisestään, koska keskuspankki ei pysty tehokkaasti kompensoimaan kysynnässä tapahtuvia pudotuksia rahapolitiikalla. Toisin sanoen Kokoomus siis ehdottaa viime vuosikymmenellä erittäin huonosti toimineiden linjausten toistamista, mutta nyt vain vielä huonommin sopivassa tilanteessa.

 

Itse asiassa Brancaccio et al. (2020) tekemässä meta-analyysissä työmarkkinoiden joustoja tarkastelleista tutkimuksista aikavälillä 1990-2019 ainoastaan 28% tuki näkemystä, jonka mukaan joustoja lisäävät reformit kasvattivat työllisyyttä/vähensivät työttömyyttä, kun taas 51% päätyi päinvastaiseen tulokseen ja 21% kohdalla tulos oli epäselvä. Myös reformien negatiivisia vaikutuksia löytäneiden tutkimusten määrä kasvoi kohti ajanjakson loppua, mikä voi olla joko seurausta metodologioiden parantumisesta tai sitten siitä, että vaikka kyseiset reformit olisivatkin saattaneet joskus toimia paremmin, on aika pahasti ajanut niistä ohi. Tämä kuitenkaan tuskin vähentää niiden suosittelujen määrää ja vaikka mielenterveyspalveluihin on epäilemättä hyvä suunnata lisää rahaa, niin mahdollisesti sinne pitäisi suunnata myös uusia potilaita.


Billi & Gali (2019) mallinnus palkkajäykkyyden ja nollakorkotilan suhteesta. Punainen viiva kuvaa tilaa nollakorkorajoitteen vallitessa, sininen ilman sitä. Olennaisin kuvio on vasen alareuna, jonka mukaan siis ilman nollakorkorajoitetta täysin optimaalisen keskuspankin rahapolitiikan vallitessa palkkojen jäykkyys/joustavuus ei itse asiassa vaikuta millään tavalla hyvinvointitappioihin kysyntäshokeissa, mutta nollakorkotilanteessa niistä sen sijaan tulee välttämättömiä.



lauantai 13. maaliskuuta 2021

Talouskurittajia huolettaa ettei edellistä talouskurikatastrofia haluta toistaa

Talouskuriporukka on jälleen varoittamassa valtionvelan kaatumisesta tulevien sukupolvien niskaan. Evan johtaja Emilia Kullas kirjoittaa: ”Ongelma on, miten elää kasvavan velkataakan kanssa. Suomi vanhenee Euroopan nopeinta tahtia. Yhä pienemmän joukon työssäkäyviä on omilla verotuloillaan kyettävä kannattelemaan yhä kasvavaa joukkoa eläkeläisiä ja pientä joukkoa vauvoja.” Ajatellaanpa tämä logiikka läpi. Kullas pelkää siis pääasiassa julkisen sektorin tuottamilla terveydenhoidon ym. vanhustenpalveluiden alueella kysynnän kasvavan väestön ikääntymisen seurauksena niin paljon, ettei vähenevä työvoima pysty siihen enää vastaamaan – tämä on siis tarina liian suuresta kysynnästä suhteessa tarjontaan. Ongelmana kuitenkin on, että siinä missä väestön vanhetessa kysyntä edellä mainituilla sektoreilla kyllä kasvaa, niin samaan aikaan heidän henkilökohtainen kulutuksensa putoaa (vanhempi väki ei ole perustamassa perhettä, ostamassa uutta autoa, omakotitaloa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä itse asiassa laskee. Tämä on siis nimenomaisesti päinvastoin kuin mitä talouskuriporukan tarinassa tapahtuu ja heidän vastauksensa putoavaan kysyntään on pudottaa sitä yksinkertaisesti vielä enemmän. Talouden pyörimiseksi mahdollisimman lähellä maksimikapasiteettiaan ja ihmisten pitämiseksi työllistyneinä on yhteiskunnassa aina oltava läsnä tietty määrä kysyntää ja jos sitä ei ole tulossa yksityiseltä sektorilta, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää julkinen puoli. Tiedän että asia ärsyttää talouskurittajia, mutta sille nyt ei vain voi mitään.


Kirjoitus on myös fantastinen muistutus siitä, kuinka erilaisilla säännöillä ihmiset pelaavat. Kallas toteaa: ”Velkanautiskelijoiden vastapainona ovat talouskonservatiivit, joiden mielestä pitäisi elää enemmän suu säkkiä myöten. Tämä porukka – jota itsekin edustan – tuntuu olevan tällä hetkellä häviöllä.” Jos tarjoilija työssään heittelee lautasia seinille, mätkii sisään tulevia asiakkaita turpiin ja kotiin lähtiessään sytyttää koko ravintolan tuleen, niin hän tuskin kauan enää pystyy toimimaan tarjoilijana. Sen sijaan, kun talouskuriporukka järjestää hellimästään asiasta finanssikriisin jälkeen koko Euroopan mittaisen kokeen ja saa toimillaan aikaan taantuman pitkittymisen useilla vuosilla, miljardien eurojen menetykset menetetyssä kasvussa, ties kuinka monien pitämistä tarpeettomasti työttöminä ja epäilemättä myös useiden elämien pysyvän tuhoutumisen kaiken tämän seurauksena, niin heidät kutsutaan kansalliseen mediaan kolumnisteiksi ilmaisemaan närkästyksensä siitä, ettei heidän anneta pyöräyttää koko kierrosta vielä uudemmankin kerran. Että kaipa tässä tarinassa talouskurittajat ovatkin sitten taas niitä oikeita uhreja.

Työttömyyden kehittyminen euroalueella. Kuten näkyy, jo pelkästään tällä mittarilla vuonna 2010 aloitettu talouskurikokeilu hidasti palautumista taantumasta vähintään puolella vuosikymmenellä...

...Ja täsmälleen sama kehitys tapahtui myös Suomessa. On hienoa, että vaikka elinikäistä oppimista mainostetaankiin nykyään melkein kaikille, niin talouskurittajien ei sentään onneksi tarvitse ikinä oppia mistään mitään.

lauantai 19. joulukuuta 2020

Helsingin Sanomat ei katso tuloeroja ongelmaksi

Helsingin Sanomat ottaa pääkirjoituksessaan kantaa tuloerokeskusteluun ilmoittaen, etteivät tuloerot ole Suomessa tällä vuosituhannella juuri kasvaneet tai jos ovatkin, niin ei se ainakaan ongelma ole. Juttu on maksumuurin takana, mutta HS aloittaa siis kirjoittamalla että ”Suomen tuloeroja koskevan pohdinnan ongelma on se, että globaalit trendit vetäistään usein suoraan Suomen trendeiksi: kun yleisesti on näin, niin täytyy olla myös Suomessa” ja jatkaa myöhemmin ”Tuloerot kasvoivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen kehitys tyssäsi, jos mittaukseen käytetään yleisintä mittaria, Gini-kerrointa. On hedelmätöntä perustella tulevia ratkaisuja viittaamalla siihen, että tuloerot ovat kasvaneet – joskus menneisyydessä.” Gini-kertoimen laskemiseen liittyvästä metodologiasta voi lukea monesta paikasta (esim. Riihelä & Tuomala 2019), mutta tähän liittyen olennaista on, että Gini on erityisen herkkä tulonjakauman keskivaiheilla tapahtuville muutoksille, kun taas mitä suurempiin tuloihin mennään, sitä pienemmän painon tulonlisäykset saavat. Jos siis tuloerojen kasvaminen tapahtuu kaikkein varakkaimpien kasvattaessa omaa tulo-osuuttaan muiden kustannuksella, liikauttaa tämä Gini-kerrointa itse asiassa vain suhteellisen vähän, vaikka hyppy tulojen yläpäässä olisi huomattavan suurikin. Tämä on nimenomaisesti mitä on tapahtunut ja esim. siinä missä keskiluokan (tulojakauman väli 20-80%) käytettävissä olevat tulot 1995-2007 nousivat 36%, top 1% kasvatti tulojaan 158%. Jostain syystä tuloeroasia tupataan usein esittämään kuin lääkärit tms. asiantuntijat olisivat vetäisseet huomattavan kaulan muihin ja siitä keskustelussa olisi kysymys. Ei ole – top 1% on ottanut huomattavan kaulan kaikkiin muihin, mikä on paitsi globaali trendi niin myös Suomen trendi ja se on jatkunut myös tälle vuosituhannelle.

 

HS:n mukaan myös ”se on selvää, että Suomen nykyinen hidas talouskasvu ei ole tuloerojen syytä.” Jos tällä tarkoitetaan tätä nimenomaista hetkeä, niin kyseessä on epäilemättä totuus (talouskasvua hidastaa korona), mutta jos tarkoitus on kuvata yleistä asiain tilaa, asia ei ole lainkaan selvä. Ongelmana tulojen ohjaamisessa suuremmassa määrin rikkaille on se, että suuri osa näistä ei palaudu enää takaisin kiertoon (varakkaat käyttävät tuloistaan pienemmän prosentin kuin muut) ja esim. OECD arvioi Suomen talouskasvun olleen n. 20% hitaampaa 1990-2010 kuin mitä se olisi ollut ilman tuloerojen kasvua. Koska finanssikriisin jälkeen taloutta on jatkuvasti vaivannut liian vähäinen kysyntä, ovat tuloerot kiistatta hidastaneet kasvua myös viime vuosikymmenellä ja tulevat tekemään sitä saman kanavan kautta tulevaisuudessakin. Tiedän että varakkaamman väen puolustaminen on aina suosittu bisnesmalli, mutta toivottavasti HS parempana lehtenä jättää tulevaisuudessa tätä tonttia enemmän iltapäivälehdistön ns. kansanmiehille ja ”populisteille”.


Tuloerojen vaikutus kasvuun 1990-2010 eräissä maissa OECD:n arvion mukaan. Vaalea pylväs kuvaa siis arvioitua talouskasvua, jos tuloerot eivät olisi suurentuneet, musta piste todellisesti tapahtunutta talouskasvua ja tumma pylväs tuloerojen vaikutusta. Kuten näkyy, lähes kaikissa mitatuissa maissa vaikutus oli negatiivinen.


maanantai 2. marraskuuta 2020

Kauppalehti ei anna koronan häiritä markkinafantasioita

Koronan alussa maaliskuussa kirjoitin, että samoin kuten finanssikriisissä, myös tällä kertaa hassuimmat kommentaattorit siirrettäisiin todennäköisesti hyllylle noin vuoden ajaksi, koska heidän toteamuksensa muuttuvat liian noloiksi kaiken toimiessa tismalleen päinvastoin kuin heidän sanomisensa. Ainakin Kauppalehdessä vuosi on näköjään koettu liian pitkäksi ajaksi ja normaaliin on palattu jo hyvissä ajoin. Olli Herrala kirjoittaa: ”Liian vähän puhutaan siitä, että pääministeri ymmärtää perin heikosti yritystoimintaa. Pääministerin linjaukset voi tulkita jopa yritysvihamielisyydeksi, koska hallituksen elvytystoimet kohdistuvat yksipuolisesti julkisten menojen kasvattamiseen […] Kaiken kaikkiaan hän kannattaa valtion yhä vahvempaa roolia taloudessa ja elinkeinopolitiikassa. Meillä on kaikesta päätellen pääministeri, joka ei luota yksityisen sektorin arvonluontiin tai kykyyn luoda työpaikkoja.” On aina fantastista katsella, kun valtiot ympäri maailman pitävät sekä yrityksiä että koko markkinajärjestelmää toimillaan pystyssä ja jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa tämä sitten tulkitaan yritysvihamielisyydeksi. Koska Herralan ymmärrys markkinoista näyttää muutenkin olevan puutteellinen, selitetäänpä pari asiaa.

 

Käytännössä yritykset tekevät päätöksiä investoimisesta/laajentumisesta/tms. perustuen siihen, voidaanko toimien tuoton arvioida tulevaisuudessa ylittävän niihin laitetut kustannukset riittävällä marginaalilla. Ongelma on, että tällaisten arvioiden tekeminen nykytilanteessa on koronan aiheuttamasta epävarmuudesta johtuen hankalaa/mahdotonta, minkä seurauksena yksityiselle yrityssektorille suunnatut elvytysrahat kanavoituvat erittäin heikosti takaisin kysyntään/kulutukseen investointeina (mikä olisi siis järkevän elvytyksen logiikka). Jälleen tämä ei tarkoita, että toimintakykyisiä yrityksiä kannattaisi päästää konkurssiin huvin vuoksi, mutta ennen koronaepävarmuuden poistumista yksityisistä investoinneista ei kannata odottaa pelastajaa. Tällä ei ole mitään tekemistä yritysvastaisuuden kanssa vaan markkinarealiteettien, mikä jättää sitten muutaman vaihtoehdon a) Kauppalehden toimittaja ei ymmärrä markkinoita ja yritystoimintaa b) ymmärtää, mutta korona todella kestää liian pitkään ja halu päästä kierrättämään samoja vanhoja juttuja kuin mitään ei olisi tapahtunut on liian suuri c) varallisuuden siirto julkisista varoista yksityiseen omistukseen on pääpointti; tuleeko se takaisin elvytyskertoimena vai ei on sivuseikka. Minä en sinällään osaa sanoa mikä näistä on lähimpänä totuutta, mutta mitä kauemmin korona-aika jatkuu, sitä todennäköisemmin myös täysin todellisuudesta irtautuneiden kommentaarien intensiteetti kasvaa. Kyseenalainen ymmärrys sekä halu ohjata valtion interventioilla lisää rahaa yhteiskunnan huipulle kulkevat sen sijaan nimellä ”normipäivä” ja ovat koronasta riippumattomia ilmiöitä.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Talouskurin seuraavasta kierroksesta haaveillaan jo


Koska mistään ei voi ikinä oppia mitään, uutta talouskurikierrosta valmistellaan jo tälle vuosikymmenelle. Työ- ja elinkeinoministeriö sekä valtiovarainministeriö ovat asettaneet siis kriisiryhmän (jäseninä Vesa Vihriälä, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo), jonka tehtävä on ”löytää keinot, joilla Suomi palautetaan kasvun, korkean työllisyyden ja kestävän julkisen talouden uralle koronakriisin jälkeen”. Ylen mukaan ryhmää johtava Vihriälä arvioi, että ”inflaatio hoitaa osan velkataakasta, mutta edessä on myös säästöjä ja veronkorotuksia” ja että ryhmä tulee esittämään ”ajatuksia sopeuttamistarpeesta ja ratkaisuista”. Toisaalta hän myös toteaa että ”tämä [kriisi] ei ole välttämättä pitkäaikainen samalla tavalla kuin finanssikriisi”. Ongelma tässä on, että ryhmä ei näytä kokevan viime vuosikymmenen talouskuriohjelmien vaikuttaneen finanssikriisin pituuteen. Lyhyenä kertauksena historiasta todettakoon, että finanssikriisin yhteydessä 2009 taloudet supistuivat voimakkaasti Euroopassa, mutta vuoden mittaisen elvytyksen seurauksena ne käytännössä palautuivat kriisiä edeltävälle tasolle vuonna 2010. Tämän jälkeen aloitetut talouskuriohjelmat kuitenkin jälleen supistivat kysyntää, mikä johti tuotannon ja kasvun hidastumiseen, mikä puolestaan johti työttömyyden kasvuun ja puolen vuosikymmenen mittaiseen tarpeettomaan taantumaan. Koska tämä tarina vastaa suoraan empiiristä dataa, on se myös todennäköisesti totuudenmukainen kuva tapahtumista ja esim. talouskuria alun perin kannattanut IMF:n ex-pääekonomisti Olivier Blanchard on sittemmin julkaissut useampia kirjoituksia talouskurin haitallisuudesta. Tämä on tietenkin, miten tieteen tulisikin toimia – jos teoreettiset oletukset eivät vastaa empiiristä maailmaa, silloin ne lentävät roskiin.

Suomessa luonnollisesti toimitaan päinvastoin. Sekä Uusitalo että Vihriälä olivat Ylen haastattelussa 2014 edelleen vailla kiinnostusta elvyttävää politiikkaa kohtaan, vaikka Suomen talouden käyttöaste putosi sinä vuonna 4,2% potentiaalinsa alapuolelle riittämättömän kysynnän seurauksena. Vihriälä on itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan vaatinut työn tarjonnan lisäämistä ja ilmoittanut rakennetyöttömyyden tulleen vastaan oli työttömyysaste sitten 9,4% (kuten 2015) tai 6,7% (kuten 2019). Vuonna 2016 silloiselle valtiovarainministeri Orpolle toimittamassaan muistiossa Holmström, Korkman ja Vihriälä totesivat talouskurilinjan oikeanlaiseksi, mutta samalla kokivat paradoksaaliseksi, että oikeaoppiset toimet aiheuttivat heikkoja lopputuloksia. Tätä todennäköisesti saadaan katsella tälläkin vuosikymmenellä – aikaisempien heikkojen lopputulosten katsotaan olevan yhdentekeviä talouspoliittisten suositusten kannalta. Tämä voi kuulostaa huonolta reseptiltä järkevään toimintaan, mutta toisaalta aina voi lohduttautua Ylen 2016 Holmströmin kanssa tekemän haastattelun parissa: ”Holmström pitää ongelmallisena sitä, että yhteiskunnassa olemme saavuttaneet pisteen, jossa ihmisillä asiat ovat materiaalisesti hyvin ja elämä hyvin turvattua. Ne ovat johtaneet siihen, että innovointi ja tarmokkuus ovat vähentyneet.” Mahdollisesti talouskurittajat saavatkin lisättyä innovointia ja tarmokkuutta sössimällä asiat myös tällä vuosikymmenellä.

Talouskuriohjelmat supistivat onnistuneesti taloutta koko euroalueen mittakaavassa...
...Ja tekivät samoin myös Suomessa, mutta negatiiviset vaikutukset kestivät n. vuoden pidempään.



https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kolme-ekonomistia-arvioi-talouspolitiikan-suuntaustarpeita

torstai 26. maaliskuuta 2020

Jari Ehrnrooth ennustaa 2020-luvun sosiaalipolitiikkaa


Koska menneisyyden pohjalta voi muodostaa ainakin todennäköisen kuvan myös tulevaisuuden tapahtumista, on hyvä aina välillä palata tarkastelemaan mitä viime vuosikymmenellä sanottiin tästä vuosikymmenestä. Kesäkuussa 2018 Jari Ehrnrooth siis ennusti 2020-luvun sosiaalipolitiikkaa ilmoittaen että ”tulevaisuuden sosiaalipolitiikka tarkoittaa jotakin muuta kuin valtion vastuuta kansalaisistaan”. Nykytilanteessa on aina mielenkiintoista lukea kommentaareja ihmisiltä, joiden mukaan valtion ei pitäisi ottaa vastuuta kansalaisistaan, mutta erinomainen on myös Ehrnroothin linjaus jonka mukaan ”Tukiriippuvuus tekee ihmisistä epävapaita valtion alamaisia”. Hallituksen tukipakettiin yritysten tueksi koronaepidemian haittojen torjumiseksi kuuluu mm. 10 miljardin euron lisärahoituksen kanavoiminen yrityksille Finnveran kautta. Koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää tarkalleen epidemiasta johtuvan poikkeustilan pituutta, voi tämä tukiriippuvuus pitkittyä huomattavastikin ja hallituksen toimet saattavat vakavasti häiritä ihmisten vapautta mennä konkurssiin ja menettää omaisuutensa.

Toisaalta Ehrnrooth tietenkin myös ilmoittaa, että ”2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet, jotka ennaltaehkäisevät kriisit”. On vaikea nähdä, kuinka budjettirajoittimet olisivat ennaltaehkäisseet nykyistä kriisiä (virus ei ottanut vastaan e-mailiani budjettikurin tärkeydestä), mutta ne sen sijaan saattaisivat tehokkaasti sabotoida järkevän reaktion estämällä valtioita ohjaamasta riittäviä rahamääriä tarvittaviin kohteisiin. Oma suosikkini on kuitenkin Ehrnroothin esittämä toteamus että 2020-luvulla ”marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti”. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että hallitus juuri laajensi työttömyysturvaa koskemaan toistaiseksi myös yrittäjiä sekä freelancereita ja työttömyysturvan yksi olennainen funktio luonnollisesti on tulontasaus vaikeiden aikojen yli. Vielä mielenkiintoisempaa on, että käytännössä kaikkien valtioiden ja kansainvälisten instituutioiden johtajat näyttävät päätyneen jonkinlaiseen konsensukseen voimakkaiden kollektiivisten toimien tarpeellisuudesta valtion taholta koronaepidemian terveys- ja talousvaikutusten lieventämiseksi. Omituisena käänteenä nämä marxilaiset kollektivistit näyttäisivät kuitenkin yrittävän estää kapitalismia ja markkinataloutta romahtamasta, mitä ei välttämättä odottaisi marxilaisilta kollektivisteilta, mutta toisaalta tuntemattomat ovat marxilaisten kollektivistien tiet.

Jos kaikki tämä saa Ehrnroothin näkemykset kuulostamaan hassuilta, se johtuu siitä, että ne ovat. On hyvä muistaa, että myös finanssikriisin yhteydessä valtioiden pelastaessa pankkeja Ehrnrooth & kump. käytännössä siirrettiin vuodeksi hyllylle, koska heidän sanomisensa olivat hetkellisesti liian räikeässä ristiriidassa reaalisen maailman toiminnan kanssa ja sikäli varsin noloja. Sieltä heidät myöhemmin tietysti otettiin takaisin puhumaan marxilaisista kollektivisteista ja tuomaan hitaimman palautumisen taantumasta koko itsenäisyyden aikana. Jos vanhat merkit pätevät, näin tehdään myös tällä kertaa.


tiistai 16. lokakuuta 2018

Oliko pankit pakko pelastaa?

Pyöreiden lukujen tullessa täyteen, on yleensä tavanomaista muistella menneitä aikoja, minkä seurauksena lehdet ovat tänä syksynä täyttyneet jutuista vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä. Muistin virkistämiseksi otetaanpa ensin lyhyt kertaus tapahtumien kulusta viime vuotisesta kirjoituksestani: "kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia." Tämä perustarina on edelleen totta ja sen pääpiirteet kerrotaan myös asiaa syvällisemmin käsittelevissä uutisjutuissa (esim. Ylellä [1] ja Helsingin Sanomissa [2]). Perustarinaan tupataan kuitenkin aina kyytipojaksi lisäämään pari taustaoletusta, joiden totuudellisuus on paljon heikommissa kantimissa: 1) valtiot päätyivät pelastamaan pankkeja ja takaamaan niiden lainoja estääkseen rahoitusmarkkinoiden totaalisen lamaantumisen, koska tämä veisi mukanaan koko talousjärjestelmän 2) koska kriisi tuli täysin puun takaa, kukaan ei voinut nähdä sitä ennalta. Katsotaanpa näiden oletusten uskottavuutta.

Ensin on hyvä erottaa kaksi toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä asiaa: finanssikriisi ja asuntokupla(t). Jutut 10 vuoden takaisista tapahtumista tuppaavat keskittymään finanssikriisiin ja jättävät asuntokuplien kehityksen sivuraiteelle, mikä on sikäli ymmärrettävää, että tämä priorisointi pääasiassa päästää pankkiirit/taloustieteilijät/muut alan asiantuntijat pälkähästä. Näin siksi, että finanssikriisiin olennaisesti liittyneet eksoottiset sijoitusinstrumentit kuten kiinnelainavakuudelliset arvopaperit, luottoriskinvaihtosopimukset, jne. olivat erittäin monimutkaisia, huonosti läpinäkyviä ja niiden vaikutukset heikosti ymmärrettyjä, minkä seurauksena järjestelmätason riskien näkeminen oli kiistämättä haastavaa. Luonnollisesti tähän voi sanoa, että koko pankkien deregulaatiomania oli alun perinkin huono idea (mikä on totta), mutta tässä tapauksessa mitään jättimäistä varoistusmerkkiä ei silti ollut vilkkumassa kaiken yllä.


Sen sijaan jos keskitymme pankkien toiminnan vanavedessä syntyneisiin asuntokupliin, on tilanne toinen, koska näiden havaitseminen ei ammattilaisille pitäisi olla vaikeaa. Seuraava kaavio asumiskiinteistöjen hinnoista on Yhdysvalloista, mutta samanlaisia löytyy myös useasta Euroopan maasta (esim. Britannia, Espanja, Irlanti, Bulgaria, Romania, Viro, Latvia ja Liettua):
Lähde [3]

Kuten näkyy, kiinteistöjen hinnat alkoivat rajusti nousta vuosituhannen vaihteessa vailla mitään linkkiä inflaatioon tai vuokriin, kun taas tyhjillään olevien asuntojen määrä samalla kasvoi. Tämä on klassinen asuntokupla ja erotuksena finanssi-instrumenttien esoteerisiin linkkeihin se oli kaikkien niiden nähtävillä, jotka halusivat nähdä. Koska asuntorakentaminen on aina vahvasti velkarahaan perustuva sektori, ei myöskään ollut vaikeaa nähdä, että kuplan puhkeaminen johtaisi useiden lainanottajien muuttumiseen maksukyvyttömiksi asuntohintojen romahtaessa (kuten sitten tapahtuikin, mikä puolestaan laukaisi varsinaisen finanssikriisin). Koska vallalla olleen uusliberaalin ajattelun mukaan kuplat kuitenkin olivat mahdottomia (markkinat toimivat aina tehokkaasti ja korjaavat itseään, estäen kuplien syntymisen), jäivät biljoonien dollareiden/eurojen kokoluokkaan kasvaneet asuntokuplat Yhdysvalloissa ja Euroopassa alan ammattilaisilta huomaamatta ja myöhemmin kaikille sitten annettiinkin "kukaan ei voinut tietää" -synninpäästö. "Kukaan ei voinut tietää" -tarinan suurin heikkous on kuitenkin siinä, että se ei ole totta ja jos ekonomistina ei osaa seurata omaan alaansa liittyviä tilastoja, on lienee syytä vaihtaa ammattia.


Vilkaistaanpa seuraavaksi Suomea. Seuraavassa siis hintakehitys Suomen omakotitalojen markkinoilla ennen ja jälkeen kriisin (osakeasuntomarkkinoilla kuvio on käytännössä sama) [4]:
Lähde [5]

Kuten näkyy, Suomessa merkittävää asuntokuplaa ei siis ollut, vaan vuoden 2008 jyrkkä pudotus BKT:ssa oli ensisijaisesti ulkoisen shokin seurausta (lähinnä liittyen vientiin kysynnän romahtaessa ulkomailla). Venytetäänpä yllä olevaa aikajanaa kuitenkin ihan piruuttaan vielä pidemmälle menneisyyteen:
Lähde [6]

Tästä näemme, että vaikka vuoden 2008 talouskriisissä kotimaisella asuntokuplalla ei ollut osuutta, niin 1990-luvun alun lamassa se puolestaan oli merkittävä tekijä ja sääntelyn löysennyttyä tuntuvasti 1980-luvun puolivälissä kotimaiset pankit eivät juuri haaskanneet aikaa massiivisen asuntokuplan puhaltamisessa - tämä on kuin miniatyyri versio paljon suurempien ulkomaisten pankkien toiminnasta ennen vuoden 2008 kriisiä. Joka tapauksessa tarinan opetus on siis, että kun pankkimaailmasta tehdään villi länsi, tämä synnyttää kuplia, jotka lähes aina kaatuvat muiden syliin maksettavaksi. Tämän kertoo tutkimuskin: 80 %:a pankkikriiseistä seuraa valtion velkakriisi. [7]

Mistä pääsemmekin sitten kysymykseen, oliko pankit pakko pelastaa? Teknisessä mielessä vastaus on ehdoton ei. Pankkien pelastamisen peruslogiikka perustui siihen, että jos niiden annetaan kaatua, tämä pysäyttää rahoitusmarkkinat kokonaan ja lainanannon hiipuessa myös kokonaiskysyntä romahtaa, mikä puolestaan vie sitten mennessään koko talouden. Periaatteessa tämä on validi argumentti, mutta yksityisen kysynnän romahtamiseen on ratkaisu - teknisesti mikään ei estä valtioita pyörittämästä riittävän suuria alijäämiä kompensoidakseen vaikutuksen ja tasatakseen kysynnän. Rahoituksen lähdekin on selvä: mikään ei olisi estänyt Euroopan Keskuspankkia ostamasta jäsenvaltioiden velkakirjoja riittävässä määrin operaation rahoittamiseen, koska tämä nimenomaisesti on mitä EKP on tehnyt vuodesta 2015 eteenpäin velkakirjojen osto-ohjelmansa kanssa. Tämä ei myöskään olisi tarkoittanut paluuta 1930-luvulle siinä mielessä, että ihmisten säästöt olisivat hävinneet, koska EU-alueella on jo 1990-luvulta lähtien ollut voimassa talletussuojasäädökset. 

Näin siis teknisessä mielessä. Todellisessa maailmassa velkahysteerikot, alijäämäriekkujat ym. irrationalistiset tahot olisivat olleet huomattava este tämän kurssin toteuttamisessa, puhumattakaan pankkisektorin lobbariarmeijasta. Totuus kuitenkin on, ettei mitään välttämättömän pakottavaa tarvetta pankkien pelastamiseen veronmaksajien rahoilla ollut, vaan kyseessä oli poliittinen valinta, jonka seurauksena kaikista muista asiosta on sittemmin tullut alisteisia tälle päämäärälle. Olisiko pankkien sitten pitänyt antaa kaatua? Kyllä ja ei. Todennäköisesti käytännön kannalta paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut pelastaa pankit, mutta sääntelyjen lisäksi yhdistää pelastuspaketteihin ehto pankeille pakottavasta kutistumisesta sellaiseen mittakaavaan, ettei niiden kaatuminen enää olisi systeemiriski, joka uhkaa koko Euroopan taloutta - tämä olisi estänyt niitä enää koskaan pitämästä kansalaisia panttivankina. Sen sijaan varsinaisesti tapahtunut ratkaisu oli todennäköisesti huonoin mahdollinen: pankkien pelastamiseksi koko manner on saanut tuta melkein kymmenen vuoden taantuman yhdessä kiristyspolitiikan kanssa, kun taas pankkisektorilla nostetaan edelleen seitsemän numeroisia palkkoja "liian suuri kaatumaan" -vakuutuksen suojissa. Pankkien kaatuminen olisi lähes takuuvarmasti tehnyt välittömästä talouden alamäestä jyrkemmän, mutta se olisi sentään pidemmällä tähtäimellä poistanut ylisuuren finanssisektorin roikkumasta myllynkivenä eurooppalaisten kaulassa.



[1] https://yle.fi/uutiset/3-10398406
[2] https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005811076.html
[3] http://cepr.net/images/stories/reports/housing-bubble-2018-09.pdf
[4] http://tilastokeskus.fi/til/ashi/2010/01/ashi_2010_01_2010-04-30_tie_001_fi.html
[5] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2012/04/kihi_2012_04_2013-03-08_tie_001_fi.html
[6] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2007/02/kihi_2007_02_2007-09-14_tie_001.html
[7] http://www.nber.org/papers/w14587