Etla ohjeistaa Keskustaa kasvattamaan työttömyyttä

Jos haluaa kuulla huonoja ideoita, Etlan Aki Kangasharju harvoin pettää. Jari Korkin haastattelussa hän toteaa työllisyysasteesta: ”Hyvässä lykyssä hallitus voi hurrata, että 75% on saavutettu, mutta sitten hallitus hajoaa siihen, että julkisen talouden tasapainotavoitetta ei saavuteta” ja ohjeistaa erityisesti Keskustaa sanomalla että ”Keskustan on näillä kannatusluvuilla oman uskottavuutensa tähden pakko pitää kiinni julkisen talouden tasapainottamisesta.” Tämä on sen verran sekavaa ajattelua, että lienee jälleen syytä selittää perusasioita. Valtion talouden kannalta alijäämä (budjetin epätasapaino) on ongelma, koska se kasvattaa velkaa ja velka puolestaan on (potentiaalisesti) ongelma, koska se kasvattaa kustannuksia (käytännössä korkojen muodossa). Jos kansantalouden arvo (BKT) kuitenkin kasvaa nopeammin kuin velasta aiheutuva kustannus, on velan ottaminen itse asiassa hyödyllistä, koska kustannuksen suhde arvoon jatkuvasti laskee – olennainen kysymys on siis kuinka paljon valtionvelka aiheuttaa kustannuksia. Asioita seuraavat saattavat muistaa, että valtion sekä 10-vuotisen että 30-vuotisen velkakirjan korko siirtyi velkamarkkinoilla viime vuonna negatiiviseksi (5-vuotinen teki näin jo 2016), minkä lisäksi EKP uudelleen aloitti syksyllä velkakirjojen osto-ohjelmansa. Osto-ohjelma siis tarkoittaa, että euroalueen keskuspankit (Suomen tapauksessa Suomen Pankki) ostavat kotivaltioidensa liikkeelle laskemaa velkaa ja tämä puolestaan tarkoittaa, että Suomen valtio siis velkaantuu pääasiassa itselleen ja tekee vielä niin negatiivisilla koroilla. Tässä tilanteessa hyvinkin matalilla kasvuluvuilla BKT:n arvo kasvaa jatkuvasti nopeammin kuin korkokustannukset.

Tähän voi tietenkin todeta, että kyllä korot jossain vaiheessa nousevat. Todennäköisesti, mutta ihmisiltä näyttää unohtuneen millaisessa tilanteessa näin tapahtuisi ja käytännössä korkojen nousu tapahtuu silloin, kun EKP päättää niitä nostaa. EKP:n korkojen noston pointti puolestaan on estää euroalueen taloutta ylikuumenemasta vähentämällä kysyntää, mikä puolestaan määritelmällisesti tarkoittaa talouden olevan voimakkaassa nousukiidossa – ennen vanhaan tässä skenaariossa avattiin samppanjapullot, ei ranteita. Joka tapauksessa Kangasharju siis ilmoittaa, että hallituksen on vähennettävä työvoiman kysyntää markkinoilla (tätä budjetin tasapainottaminen tarkoittaa), mikä puolestaan tarkoittaa työttömyyden kasvamista ja sitä kautta jotenkin Keskustan uskottavuuden säilymistä. Oli hallituksesta mitä mieltä tahansa, niin ajatus sen kaatumisesta ellei Keskusta käytännössä huvin vuoksi vaadi työttömyyden lisäämistä on sen verran hurja, että tavalliselle ihmiselle sen hyväksyminen vaatii liiman haistelun tuntuvaa lisäämistä. On tietenkin aina mahdollista, että Keskustan johto on menettänyt järkensä, mutta vähintään yhtä mahdollista on, että niin on käynyt Aki Kangasharjulle.

Velkakirjamarkkinoiden mukaan Suomen valtionvelan korko pysyy äärimmäisen matalana niin kaus kun silmä siintää, mikä tarkoittaa huomattavankin matalalla BKT:n nimellisellä kasvulla arvon nousevan nopeammin kuin korkokustannusten.

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/nyt-tuli-pysayttava-arvio-naista-syista-hallitus-kaatuu/8b4ea48f-1ab3-4be7-8b20-ca17586bc1ea

https://www.suomenpankki.fi/fi/Tilastot/arvopaperitilastot/kuviot/arvopaperit-kuviot-fi/viitelainojen_korot_fi/

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2019/06/12/tasapainoilua/

Talouspolitiikan arviointineuvosto ja kyseenalaiset oletukset

Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut surullista katsella, kuinka helposti aikaisempi (ainakin oletettu) markkinausko on monella vaihtunut yksinkertaisesti taikauskoon, kun omat näkemykset eivät enää vastaa maailman tapahtumia. Niinpä arvioidessaan hallituksen talouspolitiikkaa talouspolitiikan arviointineuvostokin suosittelee lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä, koska oletetusti ”hidastunut kasvu ei näytä olevan suhdanneluontoista, vaan liittyy talouden rakenteisiin” ja työvoimapula on päällä niin Suomessa kuin Euroopassakin. Mielenkiintoisesti esim. EKP näyttää uskovan täysin päinvastaista. Nollakorkopolitiikan ja uudelleen aloitettujen velkakirjojen osto-ohjelmien nimenomainen tarkoitus on stimuloida Euroopan taloutta kysyntää lisäämällä, koska EKP katsoo sen pyörivän systemaattisesti potentiaalinsa alapuolella ja pitävän ihmisiä tätä kautta tarpeettomasti työttöminä. Ongelmana on tietenkin, että korkojen siirtyessä negatiivisiksi (kuten on käynyt) niiden laskemisen teho heikkenee huomattavasti ja osto-ohjelmien vaikutus puolestaan on aina epävarma – itse asiassa viime kesänä kansainväliselle ekonomistipaneelille tehdyssä kyselyssä ainoastaan 20% uskoi EKP:n pystyvän tekemään riittävästi toimia tuotannon pitämisenä vakaana/kasvussa. Suomen kohdalla tietenkin esim. OECD:n mukaan talous on vuodesta 2011 eteenpäin pyörinyt jatkuvasti potentiaalinsa alapuolella (tuotantokuilu negatiivinen, eli resursseja vapaana/alikäytössä) ja ennusteen mukaan tilanne jatkuu myös tulevaisuudessa. Olennaisemmin koska inflaatio on pysyvästi jämähtänyt alhaalle näyttävät talouden fundamentit itse asiassa päinvastaiseen suuntaan kuin arviointineuvoston oletukset – koska hinnat eivät nouse, ei kysyntä ylitä tarjontaa, vaan päinvastoin. Tässä ei siis ole mitään rakenteellista, vaan oletukset kapasiteetin täyskäytöstä ja työvoimapulasta perustuvat fiiliksiin ja Eurooppaa sekä Suomea vaivaa edelleen sama asia mikä niitä on vaivannut finanssikriisistä lähtien, eli talouskurittajien perässään tarpeettomasti kylvämä tuho.

Linjauksia luonnollisesti perustellaan kestävyysvajeella, mikä on sikäli hyödyllistä, että vuoteen 2070 ulottuvia laskelmia on käytännössä mahdotonta empiirisesti vahventaa tai hylätä. Neuvosto itse asiassa suosittelee ennustehorisontin ulottamista vuoteen 2100 asti, mikä tietenkin tekee ennusteista yksinkertaisesti entistä epävarmempia, mutta kertoo jotain olennaista lähtökohdista: tarjontapuolen oppien koetaan olevan ikuisesti päteviä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että suuri osa tarjontapuolen oletuksista (jatkuvasti kireät työmarkkinat, korkea korko-oletus, jne.) näyttäisi pätevän ainoastaan aikakaudella n. 1980-2008, mutta ei sitä ennen tai sen jälkeen; jostain syystä tätä aikaa kuitenkin kohdellaan normina, eikä historiallisena anomaliana, mitä se datan valossa on. Raportissa on täysin aiheellistakin kritiikkiä (esim. valtion omaisuuden myyminen ns. tulevaisuusinvestointien rahoittamiseksi), mutta luonnollisesti jos perusoletukset ovat virheellisiä, silloin sitä on myös suuri osa johtopäätöksistä. Oma ennustukseni (jonka en kuitenkaan oleta olevan pätevä satojen vuosien päähän) onkin että täysin riippumatta maailman tapahtumista myös tulevaisuudessa tullaan jatkuvasti suosittelemaan lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä.

"Arviointineuvosto ei tee omia ennusteitaan, vaan nojaa enimmäkseen valtiovarainministeriön tekemiin ennusteisiin", kuten neuvoston raportissa todetaan. Yllä olevassa kuviossa puolestaan näkyy VM:n ennustevirhe verrattuna todellisuudessa tapahtuneeseen BKT:n kasvuun viime vuosikymmeneltä. Virheellisyyksien suuruudesta johtuen joku saattaisi alkaa pohtimaan käytettyjen pohjaoletusten pätevyyttä puhumattakaan siitä, että niiden voitaisiin olettaa olevan päteviä vuonna 2100.

https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2020/01/Raportti-2019.pdf

http://www.igmchicago.org/surveys/european-fiscal-and-monetary-policy
https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/04/17/hei-me-ennustetaan/

Hallituksessa pallit heiluvat

Kuten kaikki jo epäilemättä tietävät, niin mitä ilmeisimmin ex-pääministeri Sipilän masinoimassa operaatiossa Keskusta onnistui kaatamaan hallituksen, johon itse kuului. Motivaatiot ovat vielä epäselviä, mutta oli taustalla sitten henkilökohtaisia kaunoja tai Keskustan taustavoimien antipatioita, niin joka tapauksessa Sipilä & kump. siis nappasivat kiinni pääministerin pallista ja vetäisivät niin lujaa, että mies tuupertui maahan. Prosessissa Antti Rinteeltä lähti siis yksi palli, mutta koska hallitus näyttäisi kuitenkin jatkavan samalla puoluekokoonpanolla, niin laskeutuu hän mahdollisesti istumaan toisen päälle. Varmaa tämä ei kuitenkaan ole ja kuten Sirpa Paateron ja Pekka Haaviston kohdalla näkyy, heiluvat hallituksessa pallit muutenkin ympäriinsä.

Tässä kohtaa Kokoomuksen Petteri Orpo päätti, että hän itse asiassa kuuluu Rautavaltaistuimelle ja haluaa muodostaa seuraavan hallituksen, mikä on jo sikäli erikoista, että Kokoomus on vasta 3. suurin puolue Eduskunnassa SDP:n ja Perussuomalaisten jälkeen. Joka tapauksessa tältä pohjalta on hyödyllistä, että Elina Lepomäki taannoin tiivisti jälleen Kokoomuksen talousosaamista kritisoimalla Rinteen (ex)hallituksen toimia näin: ”Nyt käsillä olevan suunnitelman mukaan julkinen talous on kauden lopussa 3,6 miljardia alijäämäinen […] Näin siis ihan normaalissa talouskehityksessä, ilman taantumaa tai varsinkaan kansainvälistä talouskriisiä. Tästä on tasapaino kaukana!” Jos hallitussekoilu ja pallien viuhuminen ympäriinsä pyörremyrskyssä onkin osaltaan koomista, niin tämän tason ymmärtämättömyys sen sijaan on jo traagista. Selitetäänpä.

EKP aloitti uudelleen velkakirjojenosto-ohjelmansa marraskuussa ostaen nyt siis 20 miljardilla euroalueen valtioiden velkakirjoja/kk. Suomen Pankin laskennallinen osuus tästä on 370 miljoonaa/kk, mikä on enemmän kuin valtion nettolainanoton tarve. Tämä puolestaan tarkoittaa, että koska SP siis ostaa valtion liikkeelle laskemaa velkaa, Suomi velkaantuu pääasiassa itselleen ja Lepomäki & kump. ovat missanneet koko pointin – EKP:n raharuiskun tarkoitus on nimenomaisesti saada valtiot käyttämään mainittua rahaa johonkin järkevään. Tiedän että velkariekkuminen takaa Suomessa syvällisen ja vakavan kommentaattorin maineen, mutta paniikin lietsominen itselleen velkaantumisesta on älyvapaata ja itse velkamarkkinoilla näytetään olevan samaa mieltä. Suomen sekä 10- että 5-vuotisjoukkovelkakirjan korko on negatiivinen, mikä puolestaan tarkoittaa, että lainoittajat pitävät Suomen valtionvelkaa äärimmäisen turvallisena sijoituskohteena. Että hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää vaan – tällaisilla tietotaidoilla sitä nykyään mennään Eduskuntaan.

Suomen valtion 10-vuotisjoukkovelkakirjan korko on jo hyvän aikaa sitten painunut negatiiviseksi. Myös korkoero yleensä turvallisimpana pidettyyn Saksan joukkovelkakirjaan on itse asiassa pysynyt marginaalisena koko vuosikymmenen.

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/f4aaba74-589b-4621-8276-86d04e3c4979

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/604d5454-52f8-43f6-8ca2-443fa26e331f

https://www.suomenpankki.fi/fi/Tilastot/kuviopankki/korot-ja-valuuttakurssit/korot/suomen_valtion_10_v_korko/

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000006265994.html

Oliko pankit pakko pelastaa?

Pyöreiden lukujen tullessa täyteen, on yleensä tavanomaista muistella menneitä aikoja, minkä seurauksena lehdet ovat tänä syksynä täyttyneet jutuista vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä. Muistin virkistämiseksi otetaanpa ensin lyhyt kertaus tapahtumien kulusta viime vuotisesta kirjoituksestani: "kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia." Tämä perustarina on edelleen totta ja sen pääpiirteet kerrotaan myös asiaa syvällisemmin käsittelevissä uutisjutuissa (esim. Ylellä [1] ja Helsingin Sanomissa [2]). Perustarinaan tupataan kuitenkin aina kyytipojaksi lisäämään pari taustaoletusta, joiden totuudellisuus on paljon heikommissa kantimissa: 1) valtiot päätyivät pelastamaan pankkeja ja takaamaan niiden lainoja estääkseen rahoitusmarkkinoiden totaalisen lamaantumisen, koska tämä veisi mukanaan koko talousjärjestelmän 2) koska kriisi tuli täysin puun takaa, kukaan ei voinut nähdä sitä ennalta. Katsotaanpa näiden oletusten uskottavuutta.

Ensin on hyvä erottaa kaksi toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä asiaa: finanssikriisi ja asuntokupla(t). Jutut 10 vuoden takaisista tapahtumista tuppaavat keskittymään finanssikriisiin ja jättävät asuntokuplien kehityksen sivuraiteelle, mikä on sikäli ymmärrettävää, että tämä priorisointi pääasiassa päästää pankkiirit/taloustieteilijät/muut alan asiantuntijat pälkähästä. Näin siksi, että finanssikriisiin olennaisesti liittyneet eksoottiset sijoitusinstrumentit kuten kiinnelainavakuudelliset arvopaperit, luottoriskinvaihtosopimukset, jne. olivat erittäin monimutkaisia, huonosti läpinäkyviä ja niiden vaikutukset heikosti ymmärrettyjä, minkä seurauksena järjestelmätason riskien näkeminen oli kiistämättä haastavaa. Luonnollisesti tähän voi sanoa, että koko pankkien deregulaatiomania oli alun perinkin huono idea (mikä on totta), mutta tässä tapauksessa mitään jättimäistä varoistusmerkkiä ei silti ollut vilkkumassa kaiken yllä.

Sen sijaan jos keskitymme pankkien toiminnan vanavedessä syntyneisiin asuntokupliin, on tilanne toinen, koska näiden havaitseminen ei ammattilaisille pitäisi olla vaikeaa. Seuraava kaavio asumiskiinteistöjen hinnoista on Yhdysvalloista, mutta samanlaisia löytyy myös useasta Euroopan maasta (esim. Britannia, Espanja, Irlanti, Bulgaria, Romania, Viro, Latvia ja Liettua):

Lähde [3]

Kuten näkyy, kiinteistöjen hinnat alkoivat rajusti nousta vuosituhannen vaihteessa vailla mitään linkkiä inflaatioon tai vuokriin, kun taas tyhjillään olevien asuntojen määrä samalla kasvoi. Tämä on klassinen asuntokupla ja erotuksena finanssi-instrumenttien esoteerisiin linkkeihin se oli kaikkien niiden nähtävillä, jotka halusivat nähdä. Koska asuntorakentaminen on aina vahvasti velkarahaan perustuva sektori, ei myöskään ollut vaikeaa nähdä, että kuplan puhkeaminen johtaisi useiden lainanottajien muuttumiseen maksukyvyttömiksi asuntohintojen romahtaessa (kuten sitten tapahtuikin, mikä puolestaan laukaisi varsinaisen finanssikriisin). Koska vallalla olleen uusliberaalin ajattelun mukaan kuplat kuitenkin olivat mahdottomia (markkinat toimivat aina tehokkaasti ja korjaavat itseään, estäen kuplien syntymisen), jäivät biljoonien dollareiden/eurojen kokoluokkaan kasvaneet asuntokuplat Yhdysvalloissa ja Euroopassa alan ammattilaisilta huomaamatta ja myöhemmin kaikille sitten annettiinkin "kukaan ei voinut tietää" -synninpäästö. "Kukaan ei voinut tietää" -tarinan suurin heikkous on kuitenkin siinä, että se ei ole totta ja jos ekonomistina ei osaa seurata omaan alaansa liittyviä tilastoja, on lienee syytä vaihtaa ammattia.

Vilkaistaanpa seuraavaksi Suomea. Seuraavassa siis hintakehitys Suomen omakotitalojen markkinoilla ennen ja jälkeen kriisin (osakeasuntomarkkinoilla kuvio on käytännössä sama) [4]:

Lähde [5]

Kuten näkyy, Suomessa merkittävää asuntokuplaa ei siis ollut, vaan vuoden 2008 jyrkkä pudotus BKT:ssa oli ensisijaisesti ulkoisen shokin seurausta (lähinnä liittyen vientiin kysynnän romahtaessa ulkomailla). Venytetäänpä yllä olevaa aikajanaa kuitenkin ihan piruuttaan vielä pidemmälle menneisyyteen:

Lähde [6]

Tästä näemme, että vaikka vuoden 2008 talouskriisissä kotimaisella asuntokuplalla ei ollut osuutta, niin 1990-luvun alun lamassa se puolestaan oli merkittävä tekijä ja sääntelyn löysennyttyä tuntuvasti 1980-luvun puolivälissä kotimaiset pankit eivät juuri haaskanneet aikaa massiivisen asuntokuplan puhaltamisessa - tämä on kuin miniatyyri versio paljon suurempien ulkomaisten pankkien toiminnasta ennen vuoden 2008 kriisiä. Joka tapauksessa tarinan opetus on siis, että kun pankkimaailmasta tehdään villi länsi, tämä synnyttää kuplia, jotka lähes aina kaatuvat muiden syliin maksettavaksi. Tämän kertoo tutkimuskin: 80 %:a pankkikriiseistä seuraa valtion velkakriisi. [7]

Mistä pääsemmekin sitten kysymykseen, oliko pankit pakko pelastaa? Teknisessä mielessä vastaus on ehdoton ei. Pankkien pelastamisen peruslogiikka perustui siihen, että jos niiden annetaan kaatua, tämä pysäyttää rahoitusmarkkinat kokonaan ja lainanannon hiipuessa myös kokonaiskysyntä romahtaa, mikä puolestaan vie sitten mennessään koko talouden. Periaatteessa tämä on validi argumentti, mutta yksityisen kysynnän romahtamiseen on ratkaisu - teknisesti mikään ei estä valtioita pyörittämästä riittävän suuria alijäämiä kompensoidakseen vaikutuksen ja tasatakseen kysynnän. Rahoituksen lähdekin on selvä: mikään ei olisi estänyt Euroopan Keskuspankkia ostamasta jäsenvaltioiden velkakirjoja riittävässä määrin operaation rahoittamiseen, koska tämä nimenomaisesti on mitä EKP on tehnyt vuodesta 2015 eteenpäin velkakirjojen osto-ohjelmansa kanssa. Tämä ei myöskään olisi tarkoittanut paluuta 1930-luvulle siinä mielessä, että ihmisten säästöt olisivat hävinneet, koska EU-alueella on jo 1990-luvulta lähtien ollut voimassa talletussuojasäädökset. 

Näin siis teknisessä mielessä. Todellisessa maailmassa velkahysteerikot, alijäämäriekkujat ym. irrationalistiset tahot olisivat olleet huomattava este tämän kurssin toteuttamisessa, puhumattakaan pankkisektorin lobbariarmeijasta. Totuus kuitenkin on, ettei mitään välttämättömän pakottavaa tarvetta pankkien pelastamiseen veronmaksajien rahoilla ollut, vaan kyseessä oli poliittinen valinta, jonka seurauksena kaikista muista asiosta on sittemmin tullut alisteisia tälle päämäärälle. Olisiko pankkien sitten pitänyt antaa kaatua? Kyllä ja ei. Todennäköisesti käytännön kannalta paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut pelastaa pankit, mutta sääntelyjen lisäksi yhdistää pelastuspaketteihin ehto pankeille pakottavasta kutistumisesta sellaiseen mittakaavaan, ettei niiden kaatuminen enää olisi systeemiriski, joka uhkaa koko Euroopan taloutta - tämä olisi estänyt niitä enää koskaan pitämästä kansalaisia panttivankina. Sen sijaan varsinaisesti tapahtunut ratkaisu oli todennäköisesti huonoin mahdollinen: pankkien pelastamiseksi koko manner on saanut tuta melkein kymmenen vuoden taantuman yhdessä kiristyspolitiikan kanssa, kun taas pankkisektorilla nostetaan edelleen seitsemän numeroisia palkkoja "liian suuri kaatumaan" -vakuutuksen suojissa. Pankkien kaatuminen olisi lähes takuuvarmasti tehnyt välittömästä talouden alamäestä jyrkemmän, mutta se olisi sentään pidemmällä tähtäimellä poistanut ylisuuren finanssisektorin roikkumasta myllynkivenä eurooppalaisten kaulassa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10398406

[2] https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005811076.html

[3] http://cepr.net/images/stories/reports/housing-bubble-2018-09.pdf

[4] http://tilastokeskus.fi/til/ashi/2010/01/ashi_2010_01_2010-04-30_tie_001_fi.html

[5] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2012/04/kihi_2012_04_2013-03-08_tie_001_fi.html

[6] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2007/02/kihi_2007_02_2007-09-14_tie_001.html

[7] http://www.nber.org/papers/w14587