Kauppalehdessä LähiTapiolan yksityistalouden ekonomistin Hannu Nummiaron
mukaan ”yllättävän monen suomalaisen talous nyrjähtää jo sadan euron tulojen
laskusta”, mikä on surullinen muistutus 30 vuotta kestäneen uusliberaalin hyökkäyksen seurauksista. Kun palkat eivät nouse eikä inflaatio toisaalta
syö pois velkaa, on tämä myös johtanut viime vuosina useampien ennätysten
rikkoutumiseen kotitalouksien velkaantumisessa, mikä osaltaan lisää
haavoittuvuutta ja esimerkiksi maksuhäiriömerkintöjä kirjattiin viime vuonna jo
vajaalle 400000 henkilölle samalla kun kotitalouksien yleinen lainakanta
suhteessa BKT:en on kerennyt nousemaan jo 65%:in. Kuten Kauppalehti itsekin
muistuttaa ”kotitalouksien velkaantumisen on todettu heikentävän kansantalouden
kestokykyä shokkien iskiessä”, mikä mahdollisesti avaisi tien syvälliseen
pohdiskeluun nykyisen tien järkevyydestä ja siitä kuinka tähän on jouduttu.
Joku saattaa jo arvata mihin tämä on matkalla: KL sen sijaan ilmoittaa, että
jos olet menossa konkurssiin 100e tulonmuutoksen takia se on oma vikasi ja nyt
olisi aika kehittää budjetointitaitoa sekä parantaa omaa markkina-arvoa
sisäisen yrittäjyyden kautta. Koska oma sisäinen, ulkoinen tai edes komerossa kaapin päälläkään asuva yrittäjäni ei osaa näitä lauseita tulkata, joudun minä tyytymään vähemmän
fantastisiin selityksiin.
Sekä julkinen että kotitalouksien velkaantumisaste oli
aikaisemmin huomattavasti nykyistä alemmalla tasolla, mikä kuitenkin muuttui
1990-luvun laman ja sitä seuranneiden tarjontapuolen reformien myötä, joista
olennaisin oli ansio- ja pääomatuloverotuksen erottaminen toisistaan. Koska
reformi käytännössä tarkoitti huomattavaa leikkausta pääomatuloveroon ja sitä
kautta tulonsiirtoa kaikkein rikkaimmille (pääomatulot ovat hyvin keskittyneitä
yhteiskunnan yläpäähän) tarkoitti tämä tietenkin että resursseja oli vähemmän
ohjattavaksi muita hyödyttäviin asioihin, mutta toisaalta myös leikkausta
kokonaiskysyntään (rikkaat kuluttavat tuloistaan huomattavasti pienemmän
osuuden kuin muut ryhmät). Talouden pyörittämiseksi täydellä kapasiteetilla on
kysynnän kuitenkin pysyttävä riittävällä tasolla, mikä nostaa kysymyksen kuinka
tämä saadaan aikaan varakkaiden ottaessa entistä suuremman palan tuloista.
Vastaus on ollut velka.
Joku saattoi jo huomata, ettei tällä ole mitään tekemistä
budjetointitaitojen tai sisäisen yrittäjyyden kanssa, vaan koska luodusta
vauraudesta suurempi osa on päätetty kanavoida varakkaimpien kautta istumaan
veroparatiiseihin, on jonkun (kotitalouksien tai valtion) paikattava tämä aukko
kysynnässä velan kautta. Koska tämä on suoraan leivottu nykyjärjestelmän
sisään, tarkoittaisi yksilön vastuun toteutuminen, että ylivelkaantuneet tai
köyhyysrajalla kieppuvat kotitaloudet olisivat itse olleet tekemässä päätöksiä tarjontapuolen reformeista, mikä on kohtuullisen absurdi oletus. Mutta niinhän SDP:n
ex-kansanedustaja Mikael Jungnerkin ilmoitti pari vuotta sitten leipäjonojen
olevan valinnanvapautta – kun on karannut tarpeeksi kauas todellisuudesta, voi
uskoa mitä vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti