Työmarkkinoiden kerrotaan jälleen olevan erittäin kireät

Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä peräänkuuluttaa rakenteellisia työllisyystoimia ja katsoo niihin kuuluvan olennaisesti myös ”työntekijöiden heikennyksiksi kokemia uudistuksia”, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys tai tason lasku, todeten että ”on yksinkertaisesti epärealistista olettaa, että työllisyysastetta pystyttäisiin nostamaan julkista taloutta vahvistavalla tavalla ilman tämän tapaisia toimia”. Olennainen osa tätä ajatuksen juoksua on siis oletus, ettei Suomessa työllisyys voi parantua tietyn pisteen tuolle puolen, koska yhteiskunnalliset rakenteet tulevat vastaan ja Vihriälän kirjoituksia tarkemmin seuraavat saattavat muistaa hänen ilmoittaneen viime vuonna kyseisen pisteen nimenomaisesti tulleen vastaan (”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä”). Samaa mieltä on esim. Valtiovarainministeriö, joka kesän talouskatsauksessaan arvioi Suomen tuotantokuiluksi viime vuonna +1,6%, mikä ei siis pelkästään tarkoittaisi täyskäyttöä, vaan työmarkkinoiden ylikuumenemista. Tämä sinällään näyttäisi puhuvan tarjontareformien tarpeellisuuden puolesta.

Ongelma tietenkin on, ettei mikään reaalitaloudessa tue näitä oletuksia ja asia näkyy helposti vertaamalla tämän syklin loppua sitä edeltävän syklin loppuun finanssikriisin edellä. Työmarkkinoiden kireyttä mittaa pohjainflaatio, joka siis käytännössä kuvaa palkkakilpailun aiheuttamaa hintojen nousua (eli markkinaehtoista työvoimapulaa). Vuoden 2008 joulukuussa pohjainflaatio oli 2,6%. Vuoden 2019 joulukuussa se oli 0,5%. Ensimmäisessä tapauksessa on mahdollista väittää työmarkkinoiden olevan kireät, jälkimmäisessä ei. Jostain syystä Vihriälä, VM ja monet muut näyttävät kuitenkin jääneen elämään ikuiseen vuosituhannen vaihteeseen ja huutelevat aikakoneestaan kyseenalaisia ohjeistuksia muille.

Mahdollisesti vielä omituisempaa on suositeltujen toimien oletetun tarpeellisuuden peruste, joka Vihriälän mukaan on ”julkisen talouden rahoitustasapainon parantaminen hyvinvointivaltion rahoituksen varmistamiseksi”. Hyvinvointivaltion pointti on taata kaikille kohtuullinen elanto, mihin kuuluu myös ajatus, ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan mistä tahansa hinnasta. Tarjontapuolen reformien nimenomainen pointti puolestaan on tarjontaa lisäämällä vähentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotta näiden palkkavaatimukset eivät aiheuttaisi kasvavaa inflaatiota. Tarjontapuolen reformit tuppaavat siis puskemaan hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan ja ainoa tapa miten ensimmäisillä voi oletetusti pelastaa jälkimmäisen on käyttää logiikka, mikä sisältyy erään yhdysvaltalaisupseerin raportoituun lentävään lauseeseen Vietnamin sodan ajalta: ”Pelastaaksemme kylän, meidän täytyi ensin tuhota se.”

Jos asiaan haluaa historiallista perspektiiviä, niin kuten näkyy 1970- ja 1980-luvun jälkeen työmarkkinat eivät itse asiassa ole enää missään vaiheessa ole olleet kireät, ne vain ovat (tai eivät ole) sitä normaalin 2% inflaatiotavoitteen näkökulmasta. Joka tapauksessa tästäkään perspektiivistä kenelläkään ei ole mitään meriittejä väittää työmarkkinoiden olleen missään vaiheessa kireät vuodesta 2012 eteenpäin.