Työmarkkinoiden kerrotaan jälleen olevan erittäin kireät

Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä peräänkuuluttaa rakenteellisia työllisyystoimia ja katsoo niihin kuuluvan olennaisesti myös ”työntekijöiden heikennyksiksi kokemia uudistuksia”, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys tai tason lasku, todeten että ”on yksinkertaisesti epärealistista olettaa, että työllisyysastetta pystyttäisiin nostamaan julkista taloutta vahvistavalla tavalla ilman tämän tapaisia toimia”. Olennainen osa tätä ajatuksen juoksua on siis oletus, ettei Suomessa työllisyys voi parantua tietyn pisteen tuolle puolen, koska yhteiskunnalliset rakenteet tulevat vastaan ja Vihriälän kirjoituksia tarkemmin seuraavat saattavat muistaa hänen ilmoittaneen viime vuonna kyseisen pisteen nimenomaisesti tulleen vastaan (”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä”). Samaa mieltä on esim. Valtiovarainministeriö, joka kesän talouskatsauksessaan arvioi Suomen tuotantokuiluksi viime vuonna +1,6%, mikä ei siis pelkästään tarkoittaisi täyskäyttöä, vaan työmarkkinoiden ylikuumenemista. Tämä sinällään näyttäisi puhuvan tarjontareformien tarpeellisuuden puolesta.

Ongelma tietenkin on, ettei mikään reaalitaloudessa tue näitä oletuksia ja asia näkyy helposti vertaamalla tämän syklin loppua sitä edeltävän syklin loppuun finanssikriisin edellä. Työmarkkinoiden kireyttä mittaa pohjainflaatio, joka siis käytännössä kuvaa palkkakilpailun aiheuttamaa hintojen nousua (eli markkinaehtoista työvoimapulaa). Vuoden 2008 joulukuussa pohjainflaatio oli 2,6%. Vuoden 2019 joulukuussa se oli 0,5%. Ensimmäisessä tapauksessa on mahdollista väittää työmarkkinoiden olevan kireät, jälkimmäisessä ei. Jostain syystä Vihriälä, VM ja monet muut näyttävät kuitenkin jääneen elämään ikuiseen vuosituhannen vaihteeseen ja huutelevat aikakoneestaan kyseenalaisia ohjeistuksia muille.

Mahdollisesti vielä omituisempaa on suositeltujen toimien oletetun tarpeellisuuden peruste, joka Vihriälän mukaan on ”julkisen talouden rahoitustasapainon parantaminen hyvinvointivaltion rahoituksen varmistamiseksi”. Hyvinvointivaltion pointti on taata kaikille kohtuullinen elanto, mihin kuuluu myös ajatus, ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan mistä tahansa hinnasta. Tarjontapuolen reformien nimenomainen pointti puolestaan on tarjontaa lisäämällä vähentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotta näiden palkkavaatimukset eivät aiheuttaisi kasvavaa inflaatiota. Tarjontapuolen reformit tuppaavat siis puskemaan hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan ja ainoa tapa miten ensimmäisillä voi oletetusti pelastaa jälkimmäisen on käyttää logiikka, mikä sisältyy erään yhdysvaltalaisupseerin raportoituun lentävään lauseeseen Vietnamin sodan ajalta: ”Pelastaaksemme kylän, meidän täytyi ensin tuhota se.”

Jos asiaan haluaa historiallista perspektiiviä, niin kuten näkyy 1970- ja 1980-luvun jälkeen työmarkkinat eivät itse asiassa ole enää missään vaiheessa ole olleet kireät, ne vain ovat (tai eivät ole) sitä normaalin 2% inflaatiotavoitteen näkökulmasta. Joka tapauksessa tästäkään perspektiivistä kenelläkään ei ole mitään meriittejä väittää työmarkkinoiden olleen missään vaiheessa kireät vuodesta 2012 eteenpäin.

Etla ohjeistaa Keskustaa kasvattamaan työttömyyttä

Jos haluaa kuulla huonoja ideoita, Etlan Aki Kangasharju harvoin pettää. Jari Korkin haastattelussa hän toteaa työllisyysasteesta: ”Hyvässä lykyssä hallitus voi hurrata, että 75% on saavutettu, mutta sitten hallitus hajoaa siihen, että julkisen talouden tasapainotavoitetta ei saavuteta” ja ohjeistaa erityisesti Keskustaa sanomalla että ”Keskustan on näillä kannatusluvuilla oman uskottavuutensa tähden pakko pitää kiinni julkisen talouden tasapainottamisesta.” Tämä on sen verran sekavaa ajattelua, että lienee jälleen syytä selittää perusasioita. Valtion talouden kannalta alijäämä (budjetin epätasapaino) on ongelma, koska se kasvattaa velkaa ja velka puolestaan on (potentiaalisesti) ongelma, koska se kasvattaa kustannuksia (käytännössä korkojen muodossa). Jos kansantalouden arvo (BKT) kuitenkin kasvaa nopeammin kuin velasta aiheutuva kustannus, on velan ottaminen itse asiassa hyödyllistä, koska kustannuksen suhde arvoon jatkuvasti laskee – olennainen kysymys on siis kuinka paljon valtionvelka aiheuttaa kustannuksia. Asioita seuraavat saattavat muistaa, että valtion sekä 10-vuotisen että 30-vuotisen velkakirjan korko siirtyi velkamarkkinoilla viime vuonna negatiiviseksi (5-vuotinen teki näin jo 2016), minkä lisäksi EKP uudelleen aloitti syksyllä velkakirjojen osto-ohjelmansa. Osto-ohjelma siis tarkoittaa, että euroalueen keskuspankit (Suomen tapauksessa Suomen Pankki) ostavat kotivaltioidensa liikkeelle laskemaa velkaa ja tämä puolestaan tarkoittaa, että Suomen valtio siis velkaantuu pääasiassa itselleen ja tekee vielä niin negatiivisilla koroilla. Tässä tilanteessa hyvinkin matalilla kasvuluvuilla BKT:n arvo kasvaa jatkuvasti nopeammin kuin korkokustannukset.

Tähän voi tietenkin todeta, että kyllä korot jossain vaiheessa nousevat. Todennäköisesti, mutta ihmisiltä näyttää unohtuneen millaisessa tilanteessa näin tapahtuisi ja käytännössä korkojen nousu tapahtuu silloin, kun EKP päättää niitä nostaa. EKP:n korkojen noston pointti puolestaan on estää euroalueen taloutta ylikuumenemasta vähentämällä kysyntää, mikä puolestaan määritelmällisesti tarkoittaa talouden olevan voimakkaassa nousukiidossa – ennen vanhaan tässä skenaariossa avattiin samppanjapullot, ei ranteita. Joka tapauksessa Kangasharju siis ilmoittaa, että hallituksen on vähennettävä työvoiman kysyntää markkinoilla (tätä budjetin tasapainottaminen tarkoittaa), mikä puolestaan tarkoittaa työttömyyden kasvamista ja sitä kautta jotenkin Keskustan uskottavuuden säilymistä. Oli hallituksesta mitä mieltä tahansa, niin ajatus sen kaatumisesta ellei Keskusta käytännössä huvin vuoksi vaadi työttömyyden lisäämistä on sen verran hurja, että tavalliselle ihmiselle sen hyväksyminen vaatii liiman haistelun tuntuvaa lisäämistä. On tietenkin aina mahdollista, että Keskustan johto on menettänyt järkensä, mutta vähintään yhtä mahdollista on, että niin on käynyt Aki Kangasharjulle.

Velkakirjamarkkinoiden mukaan Suomen valtionvelan korko pysyy äärimmäisen matalana niin kaus kun silmä siintää, mikä tarkoittaa huomattavankin matalalla BKT:n nimellisellä kasvulla arvon nousevan nopeammin kuin korkokustannusten.

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/nyt-tuli-pysayttava-arvio-naista-syista-hallitus-kaatuu/8b4ea48f-1ab3-4be7-8b20-ca17586bc1ea

https://www.suomenpankki.fi/fi/Tilastot/arvopaperitilastot/kuviot/arvopaperit-kuviot-fi/viitelainojen_korot_fi/

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2019/06/12/tasapainoilua/

Suomen työmarkkinasääntely Pohjoismaiden toiseksi keveintä

Välillä sitä kerkeää tuudittautumaan ajatukseen, että julkisuudessa asioita kommentoivat tietävät mistä puhuvat. Onneksi on Keskuskauppakamarin Juho Romakkaniemi, joka ystävällisesti mätkii tällaiset ajatukset liian sinisilmäisten päästä ulos. Hän selittää Suomen muita Pohjoismaita heikompaa työllisyyskehitystä toteamalla että ”Syynä ovat kankeammat työmarkkinat ja palkanmuodostus sekä huonommin aktivoiva työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmämme. Nämä pitää muuttaa - tai luopua pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.” Tämä siis summauksena Työ- ja elinkeinoministeriön taannoisesta raportista. Otetaanpa lainaus raportista itsestään: ”Kokonaisuutena Suomen työsuhdeturvasääntely on Pohjoismaiden toiseksi keveintä. Vertailu toisiin Pohjoismaihin ei anna tukea Suomen yksilöllisten irtisanomisten tiukasta sääntelystä. Suomen sääntely on myös erilaisten työsuhteiden osalta varsin tasapainoista.” Tiedän, että tämän lukemiseksi joutui menemään aina sivulle 18 asti, mutta kyllä asia tiivistettynä löytyi jo sivulta 2, joten laiskemmankin olisi pitänyt jaksaa. Joka tapauksessa kuinka tästä sai pääteltyä Suomen työmarkkinoiden olevan kankeat, on mysteeri.

Itse asiassa koko premissi heikommasta työllisyyskehityksestä on hieman kyseenalainen, sillä jos tarkastellaan kokoaikatyöksi muutettua työllisyysastetta, Tanska jääkin jo Suomen taakse ja Norja on samalla tasolla – tästä näkökulmasta Suomen ”ongelma” on siis liian vähäinen osa-aikatyön tekeminen, mihin TEM:n raportti viittaakin. Mielenkiintoisesti TEM, Verkkouutiset tai Romakkaniemi eivät kuitenkaan viittaa muiden Pohjoismaiden selvästi suurempiin julkisen sektorin työntekijöiden osuuksiin kokonaistyöllisyydestä (Norjassa yli 30%, Ruotsissa ja Tanskassa 28%, mutta Suomessa vain 25%). Jostain syystä tämä ei ole ikinä herättänyt erityistä kiinnostusta juuri kenessäkään, vaikka sen relevanssia on vaikea kiistää.

Mainittakoon vielä, että toteamukset tyyliin ”on tehtävä X tai hyvinvointivaltio kaatuu” ovat yleensä varoitusmerkki siitä, että seuraavaksi joutuu kuulemaan jotain pöhköä. Näin siksi, että X on useimmiten jokin uusklassisen tarjontapuolen ehdotus, mikä ohjaa hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan. Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan johtuu tarjontapuolen luonteesta – tarjontapuolen reformeilla on tarkoitus heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotteivat he voi palkkavaatimuksillaan aiheuttaa inflaatiota. Hyvinvointivointivaltion tarkoitus on puolestaan taata kaikille säällinen toimeentulo, mikä tarkoittaa mm. ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan millä hinnalla tahansa. Nämä ovat ristiriitaiset periaatteet, minkä seurauksena tarjontapuolen opeilla ei voi pelastaa hyvinvointivaltiota. Sen sijaan niillä voi hyvin ajaa sen alas.

Kokoaikatyöksi muutettuna naisten työllisyysprosentti on Suomessa Tanskaa ja Norjaa korkeammalla.

Miestenkin kohdalla tämä on totta suhteessa Tanskaan ja vain hieman Norjan alapuolella.

Suomen julkisen sektorin työllisten osuus kokonaistyöllisyydestä on aina ollut ja on edelleen huomattavasti muita Pohjoismaita pienempi. Jostain syystä tämä koetaan erittäin epäseksikkääksi tavaksi selittää eroja työllisyysprosenteissa, vaikka se kiistatta on olennaisesti vaikuttava tekijä. 

https://www.verkkouutiset.fi/nama-pitaa-muuttaa-tai-luopua-hyvinvointivaltiosta/

http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2019/02/04/muutama-asia-talouteen-liittyen-ohjeita-tulevalle-hallituskaudelle/

https://tem.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-327-442-6

Velkahysterian ihmeellinen maailma

Iltalehden Mika Koskinen peräänkuuluttaa ”työntekijöiden kannalta ikäviä ja radikaaleja uudistuksia” vaihtoehtona Antti Rinteen oletetulle velkarallille. En ole varma yrittääkö IL tehdä parodiaa velkakeskustelusta, mutta tämä on yksi absurdeimpia tekstejä, mitä olen koskaan nähnyt. Pelkällä sattumanvaraisella tökkäyksellä todennäköisesti osuu kohtaan, jossa ei ole tolkkua, mutta oma suosikkini on tämä: ”Mitä sitten tehdään, jos taloussuhdanne kääntyy nopeasti huonompaan suuntaan tai korot lähtevät nousuun? Toivottavasti Säätytalon viisikko uhraa edes pienen ajatuksen tällekin tulevaisuudenkuvalle.” Joku saattoi huomata, että nämä ovat päinvastaiset, toisensa poissulkevat skenaariot. Korkojen nousu tarkoittaisi, että EKP pelkkää euroalueen talouden ylikuumenevan liiallisen kysynnän seurauksena ja pyrkii hillitsemään vauhtia korkojen nostolla – tämä tarina on fantastisia uutisia Suomelle, jonka on mahdotonta olla olematta mukana Euroopan mittaisessa buumissa (71% viennistämme menee Eurooppaan) ja käytännössä ainoa ajatus, mikä asialle tarvitsisi uhrata on, että koska avataan samppanjapullot. Taloussuhdanteen kääntyminen huonompaan puolestaan on tarina riittämättömästä kysynnästä, joka voidaan korjata stimuloimalla taloutta suuremman alijäämän kautta. Tiedän että velkahysteerikkojen maailmassa tämä on sietämätön ajatus, mutta se on itse asiassa suoraan kansantalouden ABC:stä ja koska tässä skenaariossa EKP pyrkii myös edelleen elvyttämään pitämällä korot nollassa, eivät korkokustannukset tule aiheuttamaan ongelmaa. Joka tapauksessa meni taloudella hyvin tai huonosti, IL:n vastaus on velkahysteria.

Otetaanpa toinenkin esimerkki: ”Ongelma on siinä, että koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi rahaa ollaan nyt sirottelemassa kaikkeen muuhunkin hyvään ja kauniiseen. Yhtälö ei toimi. Tai toimii, jos velkahanat avataan uudestaan. Työllisyysasteen nostaminen olisi fiksuin tapa kasvattaa valtion verotuloja, joilla hyvinvointipalvelut voidaan rahoittaa.” Jälleen, teksti on ristiriidassa itsensä kanssa. Alijäämän kasvattaminen ottamalla lisävelkaa tarkoittaa määritelmällisesti talouden ekspansiota, mikä tarkoittaa työllisyyden kasvua työvoiman kysynnän lisääntyessä – tämä olisi itse asiassa helpoin tapa nostaa työllisyysastetta ja huomattavasti järkevämpää esim. kuin tunti/viikko töiden lisääminen aktiivimallilla yms. toimilla, joita Koskinen peräänkuuluttaa. Minä en tiedä minkälaista politiikka Rinteen (mahdollinen) hallitus aikoo harjoittaa, mutta jos yrittäisin arvailla aiheita ja kirjoittaa niistä kritiikkiä, saisin tätä parempaa tekstiä aikaan pieraisemalla paperille.

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/e096628b-9aa2-44f6-8cae-98ccecfcc9c9

https://tradingeconomics.com/finland/exports-by-country

https://tradingeconomics.com/euro-area/interest-rate

Euroopan Keskuspankki pudotti vuodesta 2012 eteenpäin korkoastettaan yrittäen elvyttää kysyntää ja sitä kautta taloutta. Tämä on yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa jossain määrin toiminut, mutta ongelma korkoelvytyksessä on, ettei nollan alle juuri voi mennä. Joka tapauksessa korot nousevat uudestaan vasta, kun EKP pelkää euroalueen talouden ylikuumenevan, mitä ei ole horisontissa.

71% Suomen viennistä vuonna 2016 meni Eurooppaan.

Pelkästään euroalueen maiden osuus tästä oli n. 40%.

Talouskuri ja työllisyysaste

Lappeenrannan kaupungin elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi toteaa Ylellä: ”Mehän säästämme koko ajan. Tunnolliset työntekijät haluaisivat tehdä työnsä paremmin, mihin meillä on varaa. Samoin asiakkaat haluaisivat, että työt tehtäisiin paremmin. Työntekijät ovat ristipaineessa ja se uuvuttaa.” Niinpä niin. Kuten olen useampaan kertaan sanonut, talouskuripolitiikan suora hintalappu vuodesta 2010 eteenpäin menetetyssä kasvussa on ollut Suomelle n. 43 miljardia euroa, mutta kokonaiskustannuksia on todellisuudessa mahdoton laskea, koska negatiiviset sivuvaikutukset yltävät kaikkialle yhteiskuntaan. Esim. rekrytointikiellot julkisella sektorilla voivat lyhyellä tähtäimellä pienentää paljon pelättyä alijäämää vähentämällä palkoilla olevien määrää, mutta pidemmällä tähtäimellä aiheuttavat ylikuormitusta jäljelle jääneissä työntekijöissä ja vauhdittavat heidän poistumistaan työelämästä normaalia aikaisemmin. Samaan aikaan alalle valmistuvat seuraavan sukupolven edustajat töiden puutteessa ohjautuvat runsaslukuisiin matalan tuottavuuden työpaikkoihin (puhelinmyynti, jne.), missä heidän ammattitaitonsa todennäköisesti jää hyödyntämättä ja ruostuu. Tämä ei ole ”kovaa mutta välttämätöntä politiikkaa”, vaan irrationalismia, jolla silitellään asioista päättävien ideologisia päähänpinttymiä ja kyvyttömyyttä myöntää omia virheitä.

Vertailu muihin Pohjoismaihin tuottaa jälleen mielenkiintoisia tuloksia. Suomessa julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työllisistä on hieman vajaa 25%, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa se on yli 28% ja Norjassa itse asiassa päälle 30%, mikä korreloi varsin hyvin myös näiden maiden Suomea korkeamman työllisyysasteen kanssa. Tämä seikka ei kuitenkaan ikinä näytä nousevan esille keskusteluissa työllisyysasteen nostamisessa muiden Pohjoismaiden tasolle, vaikka sen relevanssin kiistäminen vaatii kohtuullista mentaalista akrobatiaa. Jos haluaa sanoa, että tämä ei ole oikea tapa työllisyysasteen nostamiseen, niin mikäpä siinä, mutta silloin on myös samalla todettava, ettei muiden Pohjoismaiden työllisyys todellisuudessa ole juuri Suomea korkeammalla. Kustannuksista huolissaan oleville todettakoon, että tarpeeton kiristys tuottaa niitä paljon enemmän ja että ihmiset, jotka tekevät tekemistä tarvitsevaa työtä eivät ole yhteiskunnalle kuluerä, vaan resurssi ja sikäli on täysin yhden tekevää ovatko he töissä julkisella vai yksityisellä sektorilla.

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=78408#

http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2019/02/04/muutama-asia-talouteen-liittyen-ohjeita-tulevalle-hallituskaudelle/