Työmarkkinoiden kerrotaan jälleen olevan erittäin kireät

Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä peräänkuuluttaa rakenteellisia työllisyystoimia ja katsoo niihin kuuluvan olennaisesti myös ”työntekijöiden heikennyksiksi kokemia uudistuksia”, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys tai tason lasku, todeten että ”on yksinkertaisesti epärealistista olettaa, että työllisyysastetta pystyttäisiin nostamaan julkista taloutta vahvistavalla tavalla ilman tämän tapaisia toimia”. Olennainen osa tätä ajatuksen juoksua on siis oletus, ettei Suomessa työllisyys voi parantua tietyn pisteen tuolle puolen, koska yhteiskunnalliset rakenteet tulevat vastaan ja Vihriälän kirjoituksia tarkemmin seuraavat saattavat muistaa hänen ilmoittaneen viime vuonna kyseisen pisteen nimenomaisesti tulleen vastaan (”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä”). Samaa mieltä on esim. Valtiovarainministeriö, joka kesän talouskatsauksessaan arvioi Suomen tuotantokuiluksi viime vuonna +1,6%, mikä ei siis pelkästään tarkoittaisi täyskäyttöä, vaan työmarkkinoiden ylikuumenemista. Tämä sinällään näyttäisi puhuvan tarjontareformien tarpeellisuuden puolesta.

Ongelma tietenkin on, ettei mikään reaalitaloudessa tue näitä oletuksia ja asia näkyy helposti vertaamalla tämän syklin loppua sitä edeltävän syklin loppuun finanssikriisin edellä. Työmarkkinoiden kireyttä mittaa pohjainflaatio, joka siis käytännössä kuvaa palkkakilpailun aiheuttamaa hintojen nousua (eli markkinaehtoista työvoimapulaa). Vuoden 2008 joulukuussa pohjainflaatio oli 2,6%. Vuoden 2019 joulukuussa se oli 0,5%. Ensimmäisessä tapauksessa on mahdollista väittää työmarkkinoiden olevan kireät, jälkimmäisessä ei. Jostain syystä Vihriälä, VM ja monet muut näyttävät kuitenkin jääneen elämään ikuiseen vuosituhannen vaihteeseen ja huutelevat aikakoneestaan kyseenalaisia ohjeistuksia muille.

Mahdollisesti vielä omituisempaa on suositeltujen toimien oletetun tarpeellisuuden peruste, joka Vihriälän mukaan on ”julkisen talouden rahoitustasapainon parantaminen hyvinvointivaltion rahoituksen varmistamiseksi”. Hyvinvointivaltion pointti on taata kaikille kohtuullinen elanto, mihin kuuluu myös ajatus, ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan mistä tahansa hinnasta. Tarjontapuolen reformien nimenomainen pointti puolestaan on tarjontaa lisäämällä vähentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotta näiden palkkavaatimukset eivät aiheuttaisi kasvavaa inflaatiota. Tarjontapuolen reformit tuppaavat siis puskemaan hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan ja ainoa tapa miten ensimmäisillä voi oletetusti pelastaa jälkimmäisen on käyttää logiikka, mikä sisältyy erään yhdysvaltalaisupseerin raportoituun lentävään lauseeseen Vietnamin sodan ajalta: ”Pelastaaksemme kylän, meidän täytyi ensin tuhota se.”

Jos asiaan haluaa historiallista perspektiiviä, niin kuten näkyy 1970- ja 1980-luvun jälkeen työmarkkinat eivät itse asiassa ole enää missään vaiheessa ole olleet kireät, ne vain ovat (tai eivät ole) sitä normaalin 2% inflaatiotavoitteen näkökulmasta. Joka tapauksessa tästäkään perspektiivistä kenelläkään ei ole mitään meriittejä väittää työmarkkinoiden olleen missään vaiheessa kireät vuodesta 2012 eteenpäin.

Kokoomus ja Perusuomalaiset ratsastavat jälleen tulevilla sukupolvilla

Oppositiosta ilmoitetaan, että nyt ollaan taas tulevien sukupolvien taskuilla ja että mukulat oikeasti vaativat tiukkaa budjettikuria. Kun minä olin penska, saatettiin kesällä toivoa vaikkapa uusia nappulakenkiä, mutta nykyään tenavat ilmeisesti kinuavat ainoastaan leikkauslistoja. Niin se maailma muuttuu. Joka tapauksessa kommentoidessaan hallituksen uutta 5,5 miljardin lisäbudjettia Kokoomuksen Petteri Orpo siis kirjoittaa että ”Nuoret sukupolvet joutuvat maksamaan tämän tuhlailun korkeampina veroina ja kasvavana velkana. Tätä vastuutonta rahalinkoa emme voi hyväksyä”. Hänen puoluetoverinsa Jukka Kopra säestää toteamalla että ”Lapsikin osaa kyllä jakaa rahaa eri suuntiin. Vaan lapsille hallitus onkin varannut maksajan roolin.” Perussuomalaisten Vilhelm Junnila on samoilla linjoilla: ”Tässä ei ajatella tulevia sukupolvia: ensin törsätään ja sitten korotetaan veroja.” Ja niin edelleen. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia toteamuksia, että on itse asiassa mahdollista katsoa tekikö talouskurikokeilu viime vuosikymmenellä nykyisistä ja tulevista suomalaisista rikkaampia vai köyhempiä.

Ensin jotain itsestään selvää. Valtion finanssipolitiikan ensimmäinen velvollisuus on pitää talous pyörimässä niin lähellä maksimipotentiaaliaan kuin mahdollista lisäämällä kysyntää resurssien (tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ollessa vajaakäytössä ja jokainen päivä vajaakäyttöä tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyssä kasvussa sekä ihmisten pitämistä työttöminä huvin vuoksi. Tätä potentiaalia mitataan tuotantokuilulla, jonka OECD kertoo olleen Suomessa negatiivinen koko ajan vuodesta 2011 eteenpäin (eli resursseja vajaakäytössä riittämättömän kysynnän seurauksena). Tätä kautta menetetyn BKT:n kasvun summaksi tulee n. 40 miljardia euroa pelkästään Suomessa (EU-tasolla 1000-2000 miljardia). Tämä on siis minimihintalappu, eikä ota huomioon esim. tekemättä jääneiden investointien kautta hukattua tuottavuuden kasvua tai kykyjen ruostumista ja joidenkin elämien pysyvää tuhoutumista tarpeettomasti pitkittyneen työttömyyden johdosta. Negatiiviset seuraukset ovat myös kohtuuttomasti kasautuneet heikomman neuvotteluvoiman omaaville työelämään siirtyville uusille sukupolville ja heidän elinkaariansionsa ovat talouskuriporukan ansiosta nyt pysyvästi pienemmät. Uusiokielessä tämä on ristitty vastuullisuudeksi ja huolenkantamiseksi tulevista sukupolvista.

Loppuun vielä kommentti Kokoomuksen Sinuhe Wallinheimolta, joka ilmoittaa valtion tänä vuonna arviolta ottaman velkamäärän (18,8 miljardia) tekevän 7500e/työtätekevä suomalainen: ”Kauanko sinulta kestäisi tuon 7500e lainan lyhentäminen omasta pussistasi?” Tätä logiikka käyttäen voisi kysyä, kauanko talouskuriporukalta kestää n. 15000e/työtätekevä summan maksaminen, jonka he ovat toimillaan suomalaisille kustantaneet, ja koska he edes aikovat aloittaa maksamisen?

Tuotantokuilu oli Suomessa negatiivinen koko viime vuosikymmenen vuodesta 2011 eteenpäin. 40 miljardin lukuun päästään vertaamalla tuotantokuilua toteutuneeseen bruttokansantuotteeseen käyvillä hinnoilla.

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/homma-lahtee-ihan-lapasesta-jarkytys-marinin-hallituksen-holtittomasta-rahalingosta-leviaa-oppositiossa/366d46f2-5901-475c-a0e4-d5bce5eabe4a

https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

http://tilastokeskus.fi/til/vtp/2019/vtp_2019_2020-03-16_tau_001_fi.html

Talouspolitiikan arviointineuvosto ja kyseenalaiset oletukset

Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut surullista katsella, kuinka helposti aikaisempi (ainakin oletettu) markkinausko on monella vaihtunut yksinkertaisesti taikauskoon, kun omat näkemykset eivät enää vastaa maailman tapahtumia. Niinpä arvioidessaan hallituksen talouspolitiikkaa talouspolitiikan arviointineuvostokin suosittelee lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä, koska oletetusti ”hidastunut kasvu ei näytä olevan suhdanneluontoista, vaan liittyy talouden rakenteisiin” ja työvoimapula on päällä niin Suomessa kuin Euroopassakin. Mielenkiintoisesti esim. EKP näyttää uskovan täysin päinvastaista. Nollakorkopolitiikan ja uudelleen aloitettujen velkakirjojen osto-ohjelmien nimenomainen tarkoitus on stimuloida Euroopan taloutta kysyntää lisäämällä, koska EKP katsoo sen pyörivän systemaattisesti potentiaalinsa alapuolella ja pitävän ihmisiä tätä kautta tarpeettomasti työttöminä. Ongelmana on tietenkin, että korkojen siirtyessä negatiivisiksi (kuten on käynyt) niiden laskemisen teho heikkenee huomattavasti ja osto-ohjelmien vaikutus puolestaan on aina epävarma – itse asiassa viime kesänä kansainväliselle ekonomistipaneelille tehdyssä kyselyssä ainoastaan 20% uskoi EKP:n pystyvän tekemään riittävästi toimia tuotannon pitämisenä vakaana/kasvussa. Suomen kohdalla tietenkin esim. OECD:n mukaan talous on vuodesta 2011 eteenpäin pyörinyt jatkuvasti potentiaalinsa alapuolella (tuotantokuilu negatiivinen, eli resursseja vapaana/alikäytössä) ja ennusteen mukaan tilanne jatkuu myös tulevaisuudessa. Olennaisemmin koska inflaatio on pysyvästi jämähtänyt alhaalle näyttävät talouden fundamentit itse asiassa päinvastaiseen suuntaan kuin arviointineuvoston oletukset – koska hinnat eivät nouse, ei kysyntä ylitä tarjontaa, vaan päinvastoin. Tässä ei siis ole mitään rakenteellista, vaan oletukset kapasiteetin täyskäytöstä ja työvoimapulasta perustuvat fiiliksiin ja Eurooppaa sekä Suomea vaivaa edelleen sama asia mikä niitä on vaivannut finanssikriisistä lähtien, eli talouskurittajien perässään tarpeettomasti kylvämä tuho.

Linjauksia luonnollisesti perustellaan kestävyysvajeella, mikä on sikäli hyödyllistä, että vuoteen 2070 ulottuvia laskelmia on käytännössä mahdotonta empiirisesti vahventaa tai hylätä. Neuvosto itse asiassa suosittelee ennustehorisontin ulottamista vuoteen 2100 asti, mikä tietenkin tekee ennusteista yksinkertaisesti entistä epävarmempia, mutta kertoo jotain olennaista lähtökohdista: tarjontapuolen oppien koetaan olevan ikuisesti päteviä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että suuri osa tarjontapuolen oletuksista (jatkuvasti kireät työmarkkinat, korkea korko-oletus, jne.) näyttäisi pätevän ainoastaan aikakaudella n. 1980-2008, mutta ei sitä ennen tai sen jälkeen; jostain syystä tätä aikaa kuitenkin kohdellaan normina, eikä historiallisena anomaliana, mitä se datan valossa on. Raportissa on täysin aiheellistakin kritiikkiä (esim. valtion omaisuuden myyminen ns. tulevaisuusinvestointien rahoittamiseksi), mutta luonnollisesti jos perusoletukset ovat virheellisiä, silloin sitä on myös suuri osa johtopäätöksistä. Oma ennustukseni (jonka en kuitenkaan oleta olevan pätevä satojen vuosien päähän) onkin että täysin riippumatta maailman tapahtumista myös tulevaisuudessa tullaan jatkuvasti suosittelemaan lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä.

"Arviointineuvosto ei tee omia ennusteitaan, vaan nojaa enimmäkseen valtiovarainministeriön tekemiin ennusteisiin", kuten neuvoston raportissa todetaan. Yllä olevassa kuviossa puolestaan näkyy VM:n ennustevirhe verrattuna todellisuudessa tapahtuneeseen BKT:n kasvuun viime vuosikymmeneltä. Virheellisyyksien suuruudesta johtuen joku saattaisi alkaa pohtimaan käytettyjen pohjaoletusten pätevyyttä puhumattakaan siitä, että niiden voitaisiin olettaa olevan päteviä vuonna 2100.

https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2020/01/Raportti-2019.pdf

http://www.igmchicago.org/surveys/european-fiscal-and-monetary-policy
https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/04/17/hei-me-ennustetaan/

Kreikkalaisten maihinnousu

Ihmiset jotka ovat seuranneet Eduskunnan budjettikeskustelua ovat saattaneet tulla johtopäätökseen, että kyseessä on jokin parhaalla suomalaisella perinteellä tehty tosi-tv-show, jossa ihmiset juovat änkyräkännit, huutelevat sekavia asioita, haastavat riitaa huvikseen ja lopuksi Sebastian Tynkkynen ulostaa auton ikkunasta. No, tuota viimeistä ainakin sentään saadaan vielä odottaa, mutta sekavia kyllä puhuttiin. Tuttuun tapaan Kokoomus ilmoitti, että velkaa ottamalla viedään leipä tulevien sukupolvien suusta ja Petteri Orpo totesikin hallitukselle että ”Teidän politiikka johtaa ihmisten palvelujen ja suomalaisten hyvinvoinnin osalta katastrofiin, kun jaatte varoja, joita ei ole.” Samoilla linjoilla hän myös totesi että ”Rahat eivät riitä, jos tämä linja jatkuu. Te poraatte reikää suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen […] Ei nyt ole aika niille lisämenoille, hyvät ystävät, ei ole!” Oma suosikkini tuli kuitenkin jo joitain aikoja sitten, kun Orpo ilmoitti että hallituksen talousohjelma "vie Suomen konkurssiin" ja että ”olemme Kreikan tiellä.” Niinpä niin - tulivathan ne kreikkalaisetkin sieltä.

Selitetäänpä taas perusasioita. Finanssipolitiikan (valtion suora kulutus + verot) ensimmäinen velvollisuus on pitää kansantalouden tuotantokapasiteetti (kaikki käytettävissä oleva työvoima, koneet, tuotantolaitokset, jne.) niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, mikä toteutetaan stimuloimalla kysyntää (pyörittämällä alijäämää) niin kauan kunnes tähän tilanteeseen saavutaan – kaikki muu tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyssä kasvussa ja ihmisten pitämistä työttöminä huvikseen. Koska Orpo & kump. ovat sen sijaan asettaneet asiat päälaelleen ja pistäneet velkahysterian ykkösprioriteetiksi (huoli velkaantumisesta pitäisi siis olla alisteinen kapasiteetin täyskäytölle), katsotaanpa kuinka hyvin Kokoomuksen liputtama talouskuri on palvellut Suomea 2010-2018. Tarkastelemalla OECD:n laskelmia Suomen tuotantokuilusta (erotus tuotantokapasiteetin potentiaalin ja toteutuneen käytön välillä, esim. vuonna 2015 luku oli -5,1%)) ja vertaamalla sitä toteutuneeseen BKT:en saamme talouskurikokeilun hintalapuksi pelkästään Suomen kohdalla minimissään n. 50 miljardia euroa menetetyssä kasvussa (viitevuosi 2018). Työttömyys luonnollisesti myös nousi 9,5%:n huippuunsa 2015. Tätä kutsutaan siis vastuulliseksi talouspolitiikaksi.

Erityisen härskejä ovat vetoomukset tulevien sukupolvien hyvinvointiin, sillä talouskuri osui kaikkein voimakkaimmin työmarkkinoilla heikoimmassa neuvotteluasemassa oleviin, mihin kuuluvat luonnollisesti myös juuri työelämään siirtyvät seuraavan sukupolven edustajat. Tämän seurauksena alle 35-vuotiaitten kotitalouksissa käytettävissä olevat tulot eivät ole nousseet lainkaan vuoden 2007 jälkeen, mikä heijastuu myös koko elinkaareen hidastuneessa varallisuus- ja eläkekertymässä. Jostain syystä talouskuriporukan voihkimiseen ja hampaitten kiristelyyn tulevista sukupolvista suhtaudutaan kuitenkin vailla ironiaa ja heiltä jatkuvasti kysellään syitä nuorten taloudellisiin ongelmiin. Tästä voisikin ottaa idean johonkin TV:n poliisisarjaan: alussa poliisit näkevät miehen jäävän auton alle ja loppu jakso käytetään pohtimalla, mikä mysteerinen voima oikein murskasi miehen luut. Lopuksi annetaan palkinto auton kuljettajalle huomautuksesta, ettei se ainakaan hänen autostaan johtunut.

Kuten näkyy, alle 35-vuotiaiden käytettävissä olevat tulot eivät ole kasvaneet lainkaan viimeisen päälle kymmenen vuoden aikana, vaikka muissa ikäryhmissä on tapahtunut enenmmän tai vähemmän liikettä ylöspäin. Mielenkiintoisesti jopa ikäryhmä, jossa suurimman osan edustajista pitäisi olla jo eläkkeellä (64-74-vuotiaat) on mennyt ohi. Mainittakoon tosin, että sekä eläkelläisissä että alle 35-vuotiaissa tuloerot ovat polarisoituneet ja molemmissa ryhmissä on kasvava määrä pienituloisia.

https://www.aamulehti.fi/a/c62906f6-0a80-4682-976b-bb9c91687f82

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/petteri-orpolla-ja-antti-rinteella-yhteenotto-ministerion-paperista-te-ette-osaa-lukea-sita/5b7d4c67-6f18-40a1-8c6b-25e32a2863b4

https://yle.fi/uutiset/3-10919859

http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=51655#

https://www.eurojatalous.fi/fi/2016/artikkelit/pitkittynyt-taantuma-heikentaa-nuorten-sukupolvien-asemaa-suomessa/

https://www.hs.fi/talous/art-2000006168361.html

Kreikan tie ja muita satuja

Jos viime aikojen julkinen keskustelu toimii minkäänlaisena ennusteena, saadaan seuraavan neljän vuoden aikana kuulla loputtomia vuodatuksia siitä, kuinka velkaralli pyörii, karvaisia käsiä työnnetään tulevien sukupolvien taskuun, Suomi on Kreikan tiellä ja että tämä on Sparta. No, ehkä ei tuota viimeistä. Petteri Orpo joka tapauksessa lämmitteli näitä tuttuja aiheita taannoin toteamalla että ”hallitusohjelman talouden pohja on erittäin hutera” ja ”että tämä tulee johtamaan siihen, että Suomi velkaantuu uudelleen.” Ymmärrän, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velka paha), mutta koska realismi on satuja parempi poliittisten linjausten lähtökohta, selitetäänpä mikä velassa on ongelma ja mikä ei.

Ensiksi, valtionvelka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä aiheutuvat kulut, eli korot, koska ne potentiaalisesti ohjaavat resursseja pois tuottavammista kohteista. Tämän mahdollisen ongelman olemassa oloa voimme tarkastella valtionvelan efektiivisen kustannusprosentin kautta, joka sattuu olemaan matalampi kuin koskaan mitatussa historiassa (n. 1%). Kuten olen sanonut vuosia, korot eivät myöskään tule nousemaan merkittävästi hyvään aikaan, koska Euroopan keskuspankki nostaa niitä ainoastaan talouden ylikuumenemisen estämiseksi, mitä ei ole näköpiirissä – korkokustannustarinassa ei ole tolkkua.

Toinen mahdollinen ongelma liittyy kansantalouden kapasiteettiin (kaikki työntekijät, koneet, tuotantolaitokset, jne.). Jos kapasiteetti pyörii täydellä teholla, alijäämän pyörittäminen (velkaantuminen) ruokkii ainoastaan inflaatiota, ei reaalitaloutta (liikaa kysyntää verrattuna tarjontaan). Paras reaaliaikainen mittari tälle on pohjainflaatio, joka huhtikuussa oli edelleen epänormaalin matalalla (0,7%). Koska hinnat eivät nouse markkinoiden peruslakien mukaan kapasiteetti ei ole täyskäytössä ja sekä työllisyyttä että taloutta voidaan huoletta kasvattaa yksinkertaisesti lisäämällä kysyntää. Joku voi tähän todeta, että kyllä kapasiteetista kuitenkin tulevaisuudessa muodostuu ongelma. Onneksemme OECD mittaa tätä tuotantokuilun kautta (negatiiviset arvot tarkoittavat kansantalouden pyörimistä vajaateholla), jonka arviot täksi ja ensivuodeksi näyttävät -0,6 ja -0,3. OECD on myös jatkuvasti arvioinut tuotantokuilua liian pieneksi, joten todelliset luvut saattavat olla enemmän negatiivisia (OECD arvioi aikaisemmin tuotantokuilun sulkeutuvan jo vuonna 2018). Ongelmia on siis vaikea löytää täältäkään, mutta se tuskin tulee velkahysterian kauppaajia kiinnostamaan ja mopo jatkaa keulimista.

OECD:n uusimmat tuotantokululaskelmat.

https://yle.fi/uutiset/3-10820816

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=51655

https://www.valtionvelka.fi/tilastot/tilastoja_valtionvelasta/

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:

Lähde [2]

Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.

Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.

HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.

Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:

Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313

[2] https://findikaattori.fi/fi/44

[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1

[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html

[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020

[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen

[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Lakko, kustannukset ja velkahysteria

Viime perjantain lakko tuli ja meni ja Suomi löytyy kaikkien yllätykseksi edelleen maailmankartalta. Varsinaiset kustannusarviot tästä yhden päivän odotetusta maailmanlopusta vaihtelevat tällä hetkellä SAK:n 18 miljoonasta eurosta EK:n 120 miljoonaan. Laskelmien ero tulee siitä, että EK:n käsityksessä menetettyä tuotantoa ei voida kuroa umpeen teettämällä lakon jälkeisellä viikolla ylitöitä, kun taas SAK:n laskelmissa tämä on mahdollista. [1] Siinä missä EK:n laskelma perustuu siis lakkopäivän tuotannon menettämiseen pysyvästi, niin SAK:n vastaava puolestaan pohjaa tuotannon umpeen kuromisen ylityökorvauksiin ja jos jälkimmäinen on totta (tuotanto voidaan kokonaan kuroa umpeen), niin itse asiassa lakolla ei ole mitään vaikutusta Suomen BKT:en ja yritysten voitostaan menettämät 18 miljoonaa näkyvät yksinkertaisesti lisäansioina työntekijöiden tilipussissa. [2] Kumpikaan näistä laskelmista on tuskin täsmälleen totta, mutta vaikka hyväksyisimmekin EK:n laskelman sellaisenaan (mikä on hyvin kyseenalainen lähtökohta), on 120 miljoonan menetys yrityksille vain kertaluontoinen ja alle 0,1 % tuotannon arvosta - hädin tuskin siis ennustettu maailmanloppu ja huomattavasti pienempi prosentti verrattuna monilta työttömiltä aktiivimallin mukana pysyvästi vaadittuun 4,65 % menetykseen, jota samalla kuitenkin yleisesti vähätellään. Erinomaisen esimerkin tästä selektiivisestä huolenkannosta antaa professori Pekka Mattila Apun blogissaan, jossa hän ensin ilmoittaa lakon edustavan SAK:n kuolemanviettiä ja haittaavan koko yhteiskuntaa, mutta perään toteaa, että aktiivimallin heikennys työttömyysturvaan on marginaalinen. [3] Samaan aikaan kokoomuslaiset Ben Zyskowicz [4] ja Susanna Koski [5] sekä Elinkeinoelämän valtuuskunta (Eva) asiasta raportin kirjoittaneen professori Seppo Koskisen suulla [6] tietenkin menevät vielä pidemmälle ja vaativat itse asiassa koko poliittisten lakkojen kieltämistä. Toisaalla taas iltapäivälehdet revittelevät lapsilla, jotka eivät pääse kouluun ja vanhemmilla, jotka eivät pääse töihin. Ja niin edelleen. Normaaliin tapaan edes pieni vastarinnan pilke herättää hysteerisen pakokauhun siitä, kuinka maailma loppuu, jos kaikkiin ylhäältä saneltuihin ehtoihin ei suostuta mukisematta.

Kustannuksista puhuen onkin mielenkiintoista huomioida, että sen kummemmin Mattila, Zyskowicz, Koski, Eva tai iltapäivälehdetkään eivät ole osoittaneet suurempaa kiinnostusta niihin kymmeniin miljardeihin euroihin, jotka ovat kiistatta valuneet viemäriin kiristävästä talouspolitiikasta seuranneen menetetyn kasvun muodossa. Päinvastoin - mainitut tahot ovat pääasiassa olleet etulinjassa vaatimassa tätä politiikkaa ja lietsomassa sitä tukevaa velkapaniikkia. Esimerkkejä jälkimmäisestä ei tarvitse vuoden alustakaan kauaa etsiä: sekä valtiovarainministeri Orpo (kok) että sinisten puheenjohtaja Terho ymmärsivät muistuttaa presidentti Niinistön puhetta kommentoidessaan, että Suomi velkaantuu yhä, asia ei muutu itsekseen, ja koron nousua tulee pelätä löysät housussa [7]; Helsingin Sanomissa professori Vesa Puttonen kirjoittaa, että jos talouskasvu ei pysyvästi kiihdy, on hyvinvointivaltion karsiminen ainoa keino julkisen velan kasvun estämiseksi [8]; Susanna Koski puolustaa aktiivimallia, paikallista sopimista ja muita rakenneuudistuksia, koska valtio ottaa edelleen velkaa, eikä budjetti ole tasapainossa [9]; ja niin edelleen. Mahdollisesti parhaan riman alituksen antaa Juhana Vartiainen (kok) kommentoidessaan Jouni Tillin kritiikkiä uusliberalismista toteamalla että hänellä (Vartiaisella) velkaantumiseen ei liity mitään moraalipaniikkia, mutta että Kreikka ja Zimbabwe osoittavat ylivelkaantumisen vaarat. [10] Niinpä niin. Mitään moraalipaniikkia ei lietsota, mutta sattumalta mainitaan kaksi huonossa jamassa olevaa valtiota, joilla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa ja joiden tilaan Suomen on lähes mahdotonta päätyä.

Viime kerralla esitin oman vaihtoehtoisen makrotason näkemykseni, jossa työttömyyteen suhtauduttaisiin tuotantokuilun sulkemisen kautta, eikä työn tarjonnan lisäämisen kautta. Esitin myös, että vallitsevassa ilmapiirissä tämän näkemyksen velkaantumiseen liittyvistä aspekteista on mahdoton keskustella julkisuudessa rationaalisesti johtuen asian ympärillä pyörivästä hysteriasta. Velkahysteria on poliittisesti sikäli ymmärrettävää, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velkaantuminen paha), mutta niille, jotka haluavat käsitellä velkaa sinä mitä se on (työkalu talouspolitiikassa) ja puhua velan kustannuksista vakavasti, asia näyttää hieman erilaiselta. Jos velan ottoa haluaa rationaalisesti kritisoida (hysteerisen kirkumisen sijasta siis), sen voi tehdä kahdesta suunnasta. Ensin on ns. syrjäytymisvaikutus (crowding out). Tässä tapauksessa valtion toimittama kulutus nostaa korkoja yleisesti (johtuen siis kasvaneesta kilpailusta lainarahasta, jonka määrä on rajallinen), mikä vähentää yksityisen sektorin halua/mahdollisuutta investoida, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän tuotantoa, vaurautta, veroja, jne. Nykytilanteessa tässä argumentissa ei tietenkään ole mitään tolkkua, koska korot ovat historiallisen matalalla, eivätkä ole nousemassa merkittävästi vielä pitkään aikaan, vaikka Euroopan Keskuspankki ensi vuonna niitä alkaisikin nostaa. Toiseksi voidaan sanoa, että velanotto asettaa taakan valtion taloudelle kasvavien korkomenojen muodossa. Tätä argumenttia voidaan tarkastella näiden menojen kehitystä vilkaisemalla:

Lähde [11]

Kuten näkyy, korkokulut olivat vuosituhannen vaihteessa huomattavasti suuremmat, kuin mitä ne ovat nykyään (korkokustannusten suhde BKT:en oli vuonna 2016 itse asiassa alle 1 %), ja koska ne eivät ajaneet Suomea vararikkoon silloinkaan, niin eivät ne tee sitä nytkään.

Edellä esitetyn pohjalta voidaan siis ensinnäkin todeta, että kansantalouden kannalta velka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä mahdollisesti aiheutuvat kustannukset, eli korot. Orpolle ja muille, jotka kauhuissaan odottavat koron nousua voin todeta, että EKP ei nosta korkoja huvikseen tai sattumanvaraisesti, vaan korkojen noston tarkoitus on estää talouden ylikuumenemista, eli sitä tulee tapahtumaan vain silloin kun Euroopan valtioiden taloudet ovat myös paremmassa kuosissa maksaa näitä korkoja - tämä koskee siis myös Suomea ja johtuen ulkomaankaupan painotteisuudesta EU-alueelle, on mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa Suomi olisi taantumassa samaan aikaan, kun koko muu Eurooppa on noususuhdanteessa. Professori Puttoselle ilmoitettakoon, että velkaa voidaan nimenomaisesti käyttää siihen talouskasvun kiihdyttämiseen, josta hän on niin kovin huolissaan. Rahoituksen professorina hänen luulisisi tämän ymmärtävän, sillä se on mitä menestyksekkäät yritykset tekevät joka päivä - ne arvioivat investointien mielekkyyttä odotettujen tuottojen perusteella ja jos tuottavaan investointiin tarvitaan velkarahoitusta ja tuotto ylittää riittävästi velan synnyttämät kustannukset, niin silloin sitä otetaan. Susanna Kosken huoli budjetin tasapainottamisesta puolestaan on yksinkertaisesti ilmoitus siitä, että jos hän saisi päättää, niin talouspolitiikkaa pyöritettäisiin irrationaalisuuden pohjalta. Miksikö? Koska talouden tila ei ole vakaa - joskus ollaan ylämäessä, joskus alamäessä, joskus pohjalla, joskus huipulla. Tämä tarkoittaa, että talouden hoidon sitominen johonkin ennalta valittuun mielivaltaiseen lukuun (oli se sitten -4 %, + 12 % tai 0 %) merkitsee sitä, että muuttuviin tilanteisiin ei reagoida tilanteen tarpeiden mukaan, vaan tämän mielivaltaisen luvun perusteella, mikä on resepti katastrofille. Vartiaiselle taas ei voi juuri muuta todeta, kuin että Suomesta ei ole tulossa Zimbabwea. Piste. 

Kokoomus ja kirjoituksessa mainitun tyyppiset uusliberalismia edustavat professorit ovat olleet etunenässä puolustamassa leikkauspolitiikkaa ja heidän pääargumenttinaan on yleensä toiminut vetoaminen velkaantumiseen ja sen vaaroihin, mutta kuten edellä on esitetty, nämä argumentit pohjaavat pääasiassa näennäisrationaaliseen retoriikkaan ja reaaliset argumentit korkokustannuksista eivät ole nykytilanteessa päteviä. Ei siinä, että Suomen kannattaisi tällä hetkellä erityisesti lisätä velanottoaan, mutta koska tuotantokuilu on edelleen negatiivinen varovainen kaasun painaminen ei olisi pahitteeksi ihan jo pelkästään työmarkkinoiden saattamiseksi kireämmäksi, mikä kannustaisi yrityksiä investoimaan ja mekanisoimaan. Tämän tapahtumista emme voi tietenkään varmuudella tietää, mutta taloudellisen kuripolitiikan seuraukset sen sijaan tiedämme liiankin hyvin: Suomen talous on ollut OECD:n mukaan joka vuosi talousromahduksen jälkeen potentiaalinsa alapuolella johtuen riittämättömästä kysynnästä. [12] Tämä on maksanut kansalaisille ja valtiolle kymmeniä miljardeja menetetyssä kasvussa sekä syrjäännyttänyt lukemattomia ihmisiä, jotka ovat joutuneet työttömäksi harjoitetun politiikan seurauksena - näiden päätösten jälkeensä jättämiä tuhoja tulemme korjaamaan hamaan tulevaisuuteen. Nyt tämän katastrofaalisen linjan edustajat ovat siis yhtäkkiä paniikinomaisesti huolissaan yhden päivän lakon kustannuksista. Mitä tähän voi enää edes sanoa? Nämä eivät ole vakavasti otettavia ihmisiä.

---

[1] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/ek-laski-lakon-hinnaksi-120-miljoonaa-euroa-sak-18-miljoonaa/783764/

[2] https://www.sak.fi/aineistot/blogi/ek-paisuttelee-lakkomenetyksia-sakn-laskukaavalla-menetys-lahes-7-kertaa-pienempi

[3] http://blogit.apu.fi/pekkamattila/itsetuhoisten-lakko/

[4] https://www.verkkouutiset.fi/ben-zyskowicz-miten-ay-liikkeella-voi-olla-ulkoparlamentaarinen-veto-oikeus/

[5] https://demokraatti.fi/kokoomuspoliitikko-kieltaisi-poliittiset-lakot-tyottomat-valjastettiin-ay-liikkeen-keppihevoseksi/

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10052892

[7] https://yle.fi/uutiset/3-10061583

[8] https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005529779.html

[9] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.220048

[10] http://politiikasta.fi/oleskeluyhteiskunnasta-tyoyhteiskuntaan-aktiivimalli-uusliberaalina-vallankayttona/

[11] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Riskienhallinta/Budjettitalouden_korkokulut

[12] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

Aktiivimalli ja tuotantokuilu

Työttömyysturvan aktiivimallin laaja vastustus kansalaisten keskuudessa (asiaan liittyvän kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä) on onnistunut aktivoimaan ainakin kaikki kynnelle kykenevät hallituspolitiikan puolustajat, vaikka heidän keskuudessaan tuntuu olevan suurta hämmennystä mallin sisällöstä. Ministeritasolla Kai Mykkänen (kok) kerkesi jo ilmoittamaan, että aktiivimallin ehtojen täyttämiseen riittää myös palkaton 18 tunnin työkokeilu esimerkiksi yhdistyksessä, säätiössä tai osuuskunnassa. Kuitenkin laki aktiivimallista toteaa, että tehdyn työn palkan on oltava työehtosopimuksen mukainen tai jos alalla ei ole työehtosopimusta, kokoaikatyön palkan olisi oltava vähintään 1 187 euroa kuukaudessa. Toisin kuin ministeri luulee, palkkarajan alittava tai ilmainen työ eivät siis kelpaa. Samoin elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) lupasi, että sanktioita ei tule, jos aktiivisesti hakee töitä. Laki on kuitenkin kiinnostunut vain lopputuloksesta (saako töitä vai ei), eikä ota mitään kantaa siihen, kuinka aktiivisesti niitä on haettu. [1] Jälleen toisin kuin ministeri luulee, laki tulee siis rankaisemaan myös aktiivisia työnhakijoita, koska työpaikkoja tai vaadittavia koulutuspaikkoja ei ole kaikille. 

Tietämättömyys itse säädetyn lain sisällöstä ei tietenkään ole hallituksen ainoa ongelma ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että ajoittain pyöritään jo farssin tienoilla, kun ensin Mykkänen patistaa maaseudun työttömiä muuttamaan kaupunkeihin [2] ja parin päivän jälkeen Juhana Vartianen (kok) puolestaan hätyyttelee kaupunkien työttömiä maaseudulle [3]. Vartiainen ja Perussuomalaisten Tom Packalen [4] myös vaativat työttömiä siirtymään sankoin joukoin puhelinmyyjiksi (missä provisiopalkka saattaa helposti asettua ongelmaksi edellä mainitun palkkarajan alituksen suhteen), eli nimenomaan niihin matalan tuottavuuden työpaikkoihin, joista marraskuussa kirjoitin ja joista poispäin voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävällä talouspolitiikalla voitaisiin halutessa siirtyä. Vartiainen ja hänen puolustajansa myös jatkavat tuttua sotaansa terminologiaa vastaan ja perustelevat aktiivimallia sillä, että lähestymme rakenteellisen työttömyyden rajaa (NAIRU). Tarkemman selostuksen voi lukea marraskuun kirjoituksestani, mutta koska NAIRU nimenomaan tarkoittaa sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ruokkimatta kiihtyvää inflaatiota, voidaan väitteet pisteen lähestymisestä tarkastaa viime vuoden inflaatiosta:

Koska inflaatio on edelleen kaukana EKP:n 2 % tavoitteesta ja trendi itse asiassa alaspäin, ovat väitteet NAIRUn lähestymisestä auttamatta roskaa. Tämä ei siis ole minun mielipiteeni, vaan määritelmällinen kysymys - koska inflaatio ei kasva, emme yksinkertaisesti voi olla siinä työllisyyden pisteessä, jossa se kasvaa.

Kaikki tämä sanottuna, koska esimerkiksi Mykkäsen ja Kokoomuksen ohjelmapäällikön Antti Vesalan [5] esittämä vaatimus kriitikoille aktiivimallille vaihtoehtoisista toimista työllisyyden kasvattamiseksi ei ole millään lailla kohtuuton, niin tässä tulee varsin vaatimaton ja yksinkertainen ehdotus makrotasolla - keskitytään tuotantokuilun sulkemiseen, eikä työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Tuotantokuilu tarkoittaa reaalisen BKT:n erotusta kansantalouden potentiaaliseen bruttokansantuotteeseen, eli siihen BKT:n tasoon, joka saavutettaisiin, jos kansantalouden kapasiteetti olisi täyskäytössä. Negatiivinen luku tarkoittaa vajaa käyttöä ja OECD:n tilastoista [6] voimme nähdä, että Suomen tuotantokuilu on ollut miinusmerkkinen joka vuosi talousromahduksen jälkeen, eli potentiaalisen tuotannon alapuolella. Tämä kertoo myös meille varsin kiistattomasti talouden ongelmien olennaisimman lähteen - riittämätön kysyntä, mikä on siis pitänyt kapasiteetin vajaa käytössä, mikä puolestaan on tarkoittanut rahan kaatamista viemäriin menetetyn kasvun seurauksena.

Suomessa tähän ongelmaan on suhtauduttu nimenomaan viennin kautta (vaikka tässäkin suhteessa tarjontapuolen kilpailukykykonseptin kautta, ei kysynnän riittämättömyytenä ulkomailla), mutta tällöin unohtuu, että suurin osa taloudellisesta toiminnasta on kuitenkin kotimaista, ja että kotimainen kysyntä on viime vuosina ollut Suomessa hieman yli 70 prosenttia kokonaiskysynnästä. Koska vertaaminen Ruotsiin on muodikasta, niin tehdäänpä se tässäkin tapauksessa:

Lähde [7]

Kuten näkyy, siinä missä Ruotsissa on stimuloitu kotimaista kysyntää, täällä taas on tehty päinvastoin ja seuraukset ovat jälleen olleet sen mukaisia. Joku saattaisi vetää tästä joitain johtopäätöksiä valitun kurssin viisaudesta, mutta jos vertaaminen Ruotsiin onkin muodikasta, niin vielä muodikkaampaa on tehdä vertaus, huomata että se ei tue tarjontapuolen oppeja, jättää tämä sivuseikka huomioimatta ja ilmoittaa että todistus tarjontapuolen näkemyksille on löytynyt. Tämän jälkeen sitten markkinakultisteja marssitetaan median eteen pirskottelemaan vuohen verta temppelin nurkkiin ja lukemaan teelehdistä, mitä jumalan lepyttäminen seuraavaksi vaatii.

Hieman vakavammin asioihin suhtautuvat henkilöt saattavat huomauttaa, että OECD:n ennuste Suomen tuotantokuilusta on tälle vuodelle enää hieman negatiivinen (-0, 235 % kun taas 2017 se oli -1,742 %), ja että plussan puolelle siirtyminen luo inflaatiopaineita. Tämä on tietenkin periaatteessa totta, mutta kuten aikaisemmin totesin, inflaatio on edelleen erittäin kaukana tavoitteesta, joten asia ei ole todellinen ongelma. Tuotantokuilun siirtäminen positiiviseksi (kysyntä ylittää tarjonnan) ja sen pitäminen siellä on myös itse asiassa hyödyllistä, koska se kannustaa yrityksiä laajentamaan kapasiteettia (investoimaan) ja kasvattamaan tuottavuutta (mekanisoimaan) - molemmat näistä tekijöistä ovat kansantalouden kannalta huomattavasti olennaisempia seikkoja, kuin ihmisten usuttaminen häiritsemään muita kansalaisia puhelinmarkkinoinnilla. Se, mihin valtion rahoja sitten pitäisi tarkalleen ottaen ohjata, on kokonaan toinen kysymys ja legitiimi puheenaihe, mutta esim. suuremmalla panostuksella liikenneväylien kunnostukseen valtio säästäisi pitkässä juoksussa (korjauskustannukset pahenevat vaurioiden syventyessä) ja sama pätee sekä yrityksiin että yksityishenkilöihin (nopeammat yhteydet, vähemmän vaurioita ja kulumista ajoneuvoille), mikä puolestaan tarkoitaisi, että käytännössä kaikki voittaisivat.

Loppuun on kuitenkin pakko mainita, että esitetty keskittyminen tuotantokuiluun vaihtoehtoisena lähestymistapana työttömyyden hoitamisessa on nykyisessä ilmapiirissä käytännön tasolla mahdotonta. Miksikö? Koska se tarkoittaisi asiaan puuttumista lainarahalla ja sekä Kokoomus että Sipilä-johtoinen Keskusta ovat erittäin tehokkaasti onnistuneet sabotoimaan mahdollisuudet rationaaliseen keskusteluun talouspolitiikasta ja velkakeskustelu muuttuu aina välittömästi hysteeriseksi huutamiseksi. Näin ollen, kun Mykkänen ja Vesala kysyvät vaihtoehtoisia toimia työttömyyden parantamiseen ja sitten valittavat, ettei vastapuolelta sellaisia löydy, niin mitä he oikeasti tarkoittavat on, että kyllä löytyy, mutta emme pidä niistä, joten niitä ei ole.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005513911.html

[2] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mykkanen-lyttaa-aktiivimallin-vastustajat-jos-ei-kotiseudulta-loydy-mitaan-taytyy-lopulta-muuttaa/780415/

[3] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.219281

[4] https://www.aamulehti.fi/uutiset/sinisten-matti-torvinen-ay-liike-ja-vasemmistopuolueet-masinoivat-tyottomien-sahkopostitulvan-200637007/?ref=rns_fb

[5] https://yle.fi/uutiset/3-9997836

[6] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

[7] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf