Näytetään tekstit, joissa on tunniste Japani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Japani. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Juhana Vartiainen kertoo Suomen muuttuvan Italiaksi


Juhana Vartiainen seisoo jälleen suurten kysymysten äärellä pohdiskellen jotta ”Onko meistä pikkuhiljaa tulossa Pohjolan Italia?” Tarkimmat saattavat muistaa, että aikaisemmin hän on arvuutellut Suomen mahdollisella muuttumisella paitsi Kreikaksi niin myös ehkä jopa Zimbabweksi. Jännittäjille voin kertoa jo etukäteen, että vastaus kaikkiin näihin pohdintoihin mahdollisista muutoksista on ”ei”, mutta katsotaanpa lyhyesti Vartiaisen logiikkaa Italia-kysymyksessä. Hänen peruspointtinsa on siis, että jo ennen koronakriisiä Suomen valtion velkaantuminen oli (erityisesti) väestön ikääntymisen johdosta kestämättömällä uralla, minkä seurauksena tarvitaan leikkauksia sekä työn tarjontaa lisääviä reformeja ja jos näitä ei tule, hukka perii. Ekonomistien tuntuu usein olevan vaikea ajatella selkeästi, mutta selitetäänpä ensiksi yksi perusasia: Vartiaisen kertoma tarina väestön vanhenemisesta on tarina liiallisesta kysynnästä, eli kutistuva määrä työikäistä työvoimaa (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huoltoon liittyvään kasvavaan kysyntään (terveydenhoidossa ym.). Jos tämä tarina vastaa todellisuutta, on käytännössä kaksi mahdollisuutta: a) hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan b) korot nousevat keskuspankin yrittäessä koronnostoilla taistella inflaatiospiraalia vastaan. Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä eikä mitenkään kyseenalaista.

Varsinaisen empiirisen esimerkin väestön vanhenemisen seurauksista löydämme Japanista, missä ollaan asiassa Eurooppaa 10-15v edellä ja jos työn tarjonta ei todellakaan riitä kattamaan kysyntää, pitäisi käynnissä olla skenaario a tai b. Japanin inflaatio on viimeiset 25v ollut keskiarvona alle 1% ja IMF:n mukaan korkokustannukset suhteessa BKT:en ovat 0,005%. Paitsi että tämä on päinvastoin kuin Vartiaisen ja muiden työn tarjonnan lisääjien tyrkyttämä tarina, ei syytä myöskään ole vaikea ymmärtää. Eli siinä missä väestön vanheneminen todellakin lisää monien julkisesti tuotettujen palveluiden kysyntää, niin vanhetessa ihmisten henkilökohtainen kulutus kuitenkin laskee (vanhat eivät ole perustamassa perhettä, ostamassa asuntoa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä yhteiskunnassa jatkuvasti putoaa. Tämän takia Japanin keskuspankki on viimeiset 20v pitänyt ohjauskorkoaan lähellä nollaa stimuloidakseen taloutta ja samaa on odotettavissa EKP:ltä, ellei johtokunnan rekrytointikierroksia aleta pitää hullujen huoneella. Resurssien uudelleenohjaaminen alueille missä niitä varsinaisesti tarvitaan (kuten juuri terveydenhuoltoon) on se asiaan liittyvä reaalinen ongelma, ei Vartiaisen ja kumppaneiden jatkuvasti kaupittelema matkapaketti Italiaan tai Zimbabween. Oikeita ongelmia on maailmassa tarpeeksi tarvitsematta keksiä mielikuvituksellisia niiden seuraksi.

IMF:n luvut ovat heidän viimeisimmästä datasetistään, joka on koronaa edeltävältä ajalta, mutta koska Japanin korkotaso pysyy edelleen äärimmäisen matalana, ei olennaista eroa tule.


sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Kestävyysvajetarinassa ei ole tolkkua

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, kuinka Valtiovarainministeriön 10v sitten lanseeraama kestävyysvajeen konsepti on pysyvästi jäänyt partioimaan katuja, missä se puukottaa kaikkia järkeviä ehdotuksia silmään ja hautaa ruumiit yöllä nakkikioskin taakse. Mika Lintilä toteaa Ylelle seuraavaa: ”Ei meillä ole missään nimessä varaa lähteä velkarahalla elvyttämään” ja perustelee ”tiukkaa kantaansa Suomen ikärakenteen muutoksella.” Vaikka koko muu Eurooppa elvyttäisi, Suomella ei siis väestön vanhenemisen takia ole varaa ottaa lisävelkaa (tämä on siis standardi kestävyysvajetarina). Olen aikaisemmin kirjoittanut kestävyysvajetarinaan liittyvistä teoreettisista ongelmista (VM:n korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella väärä; muiden sijoitusinstrumenttien tuotot voivat nousta vaikka korot laskisivatkin), joten vilkaistaanpa tällä kertaa empiiristä esimerkkiä vanhenevan väestön maasta nimeltä Japani, joka on asiassa n. 10-15v Suomea edellä.

Ensin jotain ilmiselvää, jota ei jostain syystä suomalaisissa kommentaareissa mainita: tarina vanhenevasta väestöstä on tarina liiallisesta kysynnästä. Toisin sanoen kutistuva määrä työntekijöitä (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huollosta aiheutuvaan liialliseen kysyntään. Jos tilanne on oikeasti tämä, on kaksi vaihtoehtoa. 1) Hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan. 2) Korkokustannukset kasvavat keskuspankin taistellessa inflaatiota vastaan koronnostoilla. Viimeiset 20v Japanin inflaatio on pyörinyt 1%:ssa, käyden välillä negatiivisena. Korkokustannukset ovat IMF:n mukaan 0,1% suhteessa BKT:en ja nekin muuttuvat negatiivisiksi vuodesta 2021 eteenpäin. Tämä on siis päinvastoin kuin mitä kestävyysvajetarina sanoo ja Japania vaivaa itse asiassa pysyvästi riittämätön kysyntä (sama on pätenyt euroalueella viimeiset 10v).

Syytäkään ei ole vaikea ymmärtää. Vaikka vanhustenhuolto kasvattaa julkisia menoja, vanhukset myös tuppaavat kuluttamaan vähemmän kuin nuoret, jotka ovat perustamassa perhettä, ostamassa taloa, jne., eli väestön vanhetessa yksityisen kysynnän määrä yhteiskunnassa itse asiassa laskee, mihin valtion tulisikin vastata kasvattamalla sitä omalta puoleltaan pitääkseen kapasiteetin täyskäytössä ja työttömyyden mahdollisimman matalalla (tämän takia Japani on pyörittänyt alijäämää viimeiset 20v). Tämä ei siis tarkoita, etteikö väestön vanhenemiseen liittyisi ongelmia, mutta se ongelma on resurssien kohdistaminen uudelleen sinne, missä kysyntä kasvaa (vanhusten huollossa; Rinteen hallitus painii tämän kanssa esim. kysymyksessä mistä löytää työntekijöitä hoitajamitoitukseen), mutta koska tämä onnistuttiin aikoinaan tekemään päinvastaiseen suuntaan (resurssien ohjaaminen suurten ikäluokkien koulutiehen), ei sen pitäisi olla mahdotonta nytkään. Tiedän ettei Suomi ole Japani, mutta tarina väestön vanhenemisesta on siitä fantastinen, että ratkaisuksi laskevaan kysyntään ehdotetaan aina kysynnän laskemista enemmän (leikkaukset julkiseen kulutukseen), mikä saa keskustelijat näyttämään tärähtäneiltä.


Kuten näkyy, 1990-luvun alun jälkeen Japanin inflaatio jää pyörimään nollan ja 1%:n tienoille. Tämän on tarina jatkuvasta deflaation uhasta, eli riittämättömästä kysynnästä.