Juhana Vartiainen kertoo Suomen muuttuvan Italiaksi

Juhana Vartiainen seisoo jälleen suurten kysymysten äärellä pohdiskellen jotta ”Onko meistä pikkuhiljaa tulossa Pohjolan Italia?” Tarkimmat saattavat muistaa, että aikaisemmin hän on arvuutellut Suomen mahdollisella muuttumisella paitsi Kreikaksi niin myös ehkä jopa Zimbabweksi. Jännittäjille voin kertoa jo etukäteen, että vastaus kaikkiin näihin pohdintoihin mahdollisista muutoksista on ”ei”, mutta katsotaanpa lyhyesti Vartiaisen logiikkaa Italia-kysymyksessä. Hänen peruspointtinsa on siis, että jo ennen koronakriisiä Suomen valtion velkaantuminen oli (erityisesti) väestön ikääntymisen johdosta kestämättömällä uralla, minkä seurauksena tarvitaan leikkauksia sekä työn tarjontaa lisääviä reformeja ja jos näitä ei tule, hukka perii. Ekonomistien tuntuu usein olevan vaikea ajatella selkeästi, mutta selitetäänpä ensiksi yksi perusasia: Vartiaisen kertoma tarina väestön vanhenemisesta on tarina liiallisesta kysynnästä, eli kutistuva määrä työikäistä työvoimaa (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huoltoon liittyvään kasvavaan kysyntään (terveydenhoidossa ym.). Jos tämä tarina vastaa todellisuutta, on käytännössä kaksi mahdollisuutta: a) hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan b) korot nousevat keskuspankin yrittäessä koronnostoilla taistella inflaatiospiraalia vastaan. Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä eikä mitenkään kyseenalaista.

Varsinaisen empiirisen esimerkin väestön vanhenemisen seurauksista löydämme Japanista, missä ollaan asiassa Eurooppaa 10-15v edellä ja jos työn tarjonta ei todellakaan riitä kattamaan kysyntää, pitäisi käynnissä olla skenaario a tai b. Japanin inflaatio on viimeiset 25v ollut keskiarvona alle 1% ja IMF:n mukaan korkokustannukset suhteessa BKT:en ovat 0,005%. Paitsi että tämä on päinvastoin kuin Vartiaisen ja muiden työn tarjonnan lisääjien tyrkyttämä tarina, ei syytä myöskään ole vaikea ymmärtää. Eli siinä missä väestön vanheneminen todellakin lisää monien julkisesti tuotettujen palveluiden kysyntää, niin vanhetessa ihmisten henkilökohtainen kulutus kuitenkin laskee (vanhat eivät ole perustamassa perhettä, ostamassa asuntoa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä yhteiskunnassa jatkuvasti putoaa. Tämän takia Japanin keskuspankki on viimeiset 20v pitänyt ohjauskorkoaan lähellä nollaa stimuloidakseen taloutta ja samaa on odotettavissa EKP:ltä, ellei johtokunnan rekrytointikierroksia aleta pitää hullujen huoneella. Resurssien uudelleenohjaaminen alueille missä niitä varsinaisesti tarvitaan (kuten juuri terveydenhuoltoon) on se asiaan liittyvä reaalinen ongelma, ei Vartiaisen ja kumppaneiden jatkuvasti kaupittelema matkapaketti Italiaan tai Zimbabween. Oikeita ongelmia on maailmassa tarpeeksi tarvitsematta keksiä mielikuvituksellisia niiden seuraksi.

IMF:n luvut ovat heidän viimeisimmästä datasetistään, joka on koronaa edeltävältä ajalta, mutta koska Japanin korkotaso pysyy edelleen äärimmäisen matalana, ei olennaista eroa tule.

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:

Lähde [2]

Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.

Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.

HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.

Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:

Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313

[2] https://findikaattori.fi/fi/44

[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1

[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html

[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020

[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen

[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

"Väärin" äänestäjät

Euroopassa tapahtuu taas asioita, jotka tulivat (ei ehkä enää niin suurena) yllätyksenä norsunluutorneihin ja kartanoiden kamareihin. Italian kansanäänestyksessä kansa äänesti hallituksen linjaa vastaan ja jälleen raavitaan päätä, että kuinka tässä nyt näin pääsi käymään. Tällä kertaa selitykset tuntuvat olevan täysin hukassa, sillä vaikka Italian Pohjoisen Liitto (kannatus alle 15 %) on tyypillinen ulkomaalaisvihalla ratsastava puolue, niin paljon suurempi protestipuolue, Viiden Tähden Liike (kannatus noin 30 %) ei sitä ole, minkä seurauksena protestin syitä ei ole ainakaan täällä juuri vaivauduttu pohtimaan edes nimellisesti. Ilmeisesti jos asiaa ei voi laittaa helposti pelkästään rasismin piikkiin (se oli paljon helpompaa Brexitin ja erityisesti Donald Trumpin kohdalla), niin sen analysointi tuntuu olevan kovin vaikeaa kuplassa eläville, ellei jopa täysin turhaa – yksinkertaisempaa on syyttää äänestäjiä tyhmyydestä, tietämättömyydestä tai vaikka vain väärin äänestämisestä, kuten esimerkiksi Ilta-Sanomien Jukka Tennilä kolumnissaan ymmärtää tehdä.[1]

Tennilä kumppaneineen voi filosofoida siitä, kuinka valtiosääntöhienoudet eivät ole – kuten hän asian ilmaisee – ”tavallisen tossunkuluttajan” tajuttavissa, mutta poliittisen kuohunnan yleisen luonteen ymmärtäminen sekä täällä että Amerikassa edes pienen aivojumpan seurauksena ei ole kovin haastavaa: kyseessä on mitä voidaan kutsua ”yleistetyksi raivoksi”. Leikkauksista, palkkojen jäädytyksistä, työttömyydestä, jne. kärsivät ihmiset tietävät, että heitä viilataan linssiin, mutta eivät välttämättä pysty erityisen tarkasti osoittamaan tai artikuloimaan kenen toimesta. Tämä ei johdu tyhmyydestä, vaan usein pelkästään elämän realiteeteista, eli jos omaa esimerkiksi pari lasta ja tekee töitä 8h/päivä, niin aikaa ja energiaa ylimääräisiin asioihin jää kohtuullisen vähän. Kun tähän lisätään uutisten nimenomainen pirstalemainen luonne (ne ovat palasia sieltä täältä ja yleiskuvan saaminen vaatii paitsi ahkeraa seuraamista, niin myös usein kohtuullisesti taustatietoja) ja se että liian useat yhteenvetoanalyysit mediassa ovat lähinnä pähkähulluja (kuten Tennilän tapauksessa),[2] niin ei ole vaikea ymmärtää, miksi joidenkin kuva asioista voi olla ainakin osittain puutteellinen tai ristiriitainen.

Joka tapauksessa tilanne, jossa päähän potkimisen kokemus on täysin todellinen, mutta toisaalta valtaapitävien ryhmien ja instituutioiden taholta kiinnostusta rationaalisten syiden esittämiseen ei juuri ole, jättää oven auki häikäilemättömille opportunisteille, joiden ensimmäinen sormi osoittaa joka kerta samaan kohteeseen: niihin, jotka elävät pohjalla eivätkä pysty puolustautumaan kuten esimerkiksi työttömät, maahanmuuttajat, syrjäytyneet, jne. Opportunistien näkökulmasta tämä tietenkin on ymmärrettävää, sillä aina on kaikkein turvallisinta hyökätä niiden kimppuun, jotka eivät voi taistella vastaan. Usein tilanne antaa vielä mahdollisuuden paistatella teon urheudessa, koska vielä edes hitusen säädyllisyyttä omanneet ihmiset eivät aiemmin uskaltaneet käydä rohkeaan taistoon puolustuskyvyttömiä resupekkoja vastaan.

Vakaville ihmisille hyvä nyrkkisääntö on, että jos tuntuu siltä, että joku ryhmä sinua alempana yhteiskuntahierarkiassa on vihollisesi, niin on hyvin todennäköistä, että joku sinua ylempänä tarkoituksella pyrkii manipuloimaan asioita, että tuntisit niin. Ja niille, joita kiinnostavat edes hieman realistisemmat vastaukset kuin kerjäläisten syyllistäminen voivat hakea niitä esimerkiksi ihan koto-Suomessa tehdystä tutkimuksesta, joka listaa merkittävimmät toimijat poliittisten päätösten tekemisessä tässä maassa.[3] Top-10 sisältää kuusi suoraan yritysmaailman/yksityisen talouden etuja ajavaa järjestöä, tunnetuimpana Elinkeinoelämän Keskusjärjestö. Historiaa edes marginaalisesti tunteville tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä ne jotka omistavat yhteiskunnan tuppaavat myös tekemään sitä koskevat päätökset.

Mutta palataksemme vielä protestipuolueisiin/liikkeisiin, niin pilvenpiirtäjäsviiteissä vallitseva käsitys tuntuu olevan, että ne ovat perimmäisesti luonteeltaan irrationaalisia. Näin voi toki olla, jos liikkeen ydinasia on itsessään irrationaalinen (esimerkiksi vailla valtaa olevien vähemmistöjen nostaminen ongelmien juureksi), mutta ainakin Italian Viiden Tähden Liikkeen viisi peruskohtaa tuntuvat täysin järjellisiltä: juomaveden suojelu yksityistämiseltä, kestävä kehitys, kestävät liikenneratkaisut, internet-yhteys kaikkien oikeudeksi ja ympäristön suojelu. Minkään näistä ei pitäisi olla erityisen kiistanalaista suurimmalle osalle ihmisiä, mutta se ei tietenkään edes ole pointti. Kuten The Economist asian ilmaisee: Viiden Tähden Liike on yksi ”häiritsevistä” (disruptive) poliittisista ryhmistä.[4] Eli mikä tahansa mikä vaikeuttaa pienten piirien päättämien ja varsin kapeita sektoreita suosivien linjausten toteuttamista, on aina häiritsevää ja irrationaalista. Samaan aikaan esimerkiksi maailman talouden romahduttamisen arkkitehtien osallistuminen edelleen päätöksentekoon ei ole häiritsevää, vaan suotavaa ja heidän on saatava puuhastella suojassa kansalaisten silmiltä, kuten ennenkin.

Häiritseviin liikkeisiin liittyen on myös kiistatta positiivisia uutisia: Britannia lopettaa taloudellisen kuristuspolitiikkansa.[5] Hallitus on päättänyt käyttää 187 miljardia euroa (noin 1% bruttokansantuotteesta) talouden elvytykseen ja työpaikkojen luontiin, mikä todennäköisesti tuo talouteen suuremmat positiiviset vaikutukset kuin mitä EU-ero tuo negatiivisia. Koska kurssin muutos olisi ollut erittäin epätodennäköinen ilman Brexitiä, niin ilmeisesti ainakin taloudellisista syistä sen puolesta äänestäneet saavat mitä halusivatkin: työpaikkoja ja elvytystä. Samoin vielä kesällä paljon ennustetusta Britannian luisumisesta lamaan,[6] jos kansa äänestää väärin ei näy merkkejä.[7] Onhan tämä toki vieläkin mahdollista, mutta tuskin moni enää löisi vetoa sen puolesta ja tässä näemme myös asian suuremman opetuksen: ryhmillä, jotka hyötyvät vallitsevasta järjestelmästä on kannustin liioitella/valehdella, mitä tapahtuu, jos eliittien valitsemalta polulta poiketaan. Tämä ei ole kannanotto EU:n puolesta tai vastaan, vaan jotain mitä on yksinkertaisesti hyödyllistä pitää mielessä, kun miljonäärit ja heidän äänitorvensa seuraavan kerran ilmoittavat, että päiväkäskyistä poikkeaminen johtaa ennen näkemättömään katastrofiin. Joskus voi jopa yllätyksellisesti käydä ilmi, että he eivät ajaneetkaan yleistä etua, vaan omaansa.

---

[1] http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000005006229.html

[2] Lisää outoja perusolettamuksia löytyy esim. täältä: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005004248.html

[3] http://yle.fi/uutiset/3-9347629

[4] http://www.economist.com/blogs/economist-explains/2016/10/economist-explains-22

[5] http://www.nytimes.com/2016/11/23/world/europe/uk-philip-hammond-autumn-statement-brexit.html?ref=business

[6] Esim. https://www.bloomberg.com/news/articles/2016-07-21/brexit-to-halt-u-k-s-growth-streak-with-mild-recession-forecast

[7] https://www.ft.com/content/ad13cdf6-7428-11e6-bf48-b372cdb1043a