Juhana Vartiainen kertoo Suomen muuttuvan Italiaksi

Juhana Vartiainen seisoo jälleen suurten kysymysten äärellä pohdiskellen jotta ”Onko meistä pikkuhiljaa tulossa Pohjolan Italia?” Tarkimmat saattavat muistaa, että aikaisemmin hän on arvuutellut Suomen mahdollisella muuttumisella paitsi Kreikaksi niin myös ehkä jopa Zimbabweksi. Jännittäjille voin kertoa jo etukäteen, että vastaus kaikkiin näihin pohdintoihin mahdollisista muutoksista on ”ei”, mutta katsotaanpa lyhyesti Vartiaisen logiikkaa Italia-kysymyksessä. Hänen peruspointtinsa on siis, että jo ennen koronakriisiä Suomen valtion velkaantuminen oli (erityisesti) väestön ikääntymisen johdosta kestämättömällä uralla, minkä seurauksena tarvitaan leikkauksia sekä työn tarjontaa lisääviä reformeja ja jos näitä ei tule, hukka perii. Ekonomistien tuntuu usein olevan vaikea ajatella selkeästi, mutta selitetäänpä ensiksi yksi perusasia: Vartiaisen kertoma tarina väestön vanhenemisesta on tarina liiallisesta kysynnästä, eli kutistuva määrä työikäistä työvoimaa (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huoltoon liittyvään kasvavaan kysyntään (terveydenhoidossa ym.). Jos tämä tarina vastaa todellisuutta, on käytännössä kaksi mahdollisuutta: a) hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan b) korot nousevat keskuspankin yrittäessä koronnostoilla taistella inflaatiospiraalia vastaan. Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä eikä mitenkään kyseenalaista.

Varsinaisen empiirisen esimerkin väestön vanhenemisen seurauksista löydämme Japanista, missä ollaan asiassa Eurooppaa 10-15v edellä ja jos työn tarjonta ei todellakaan riitä kattamaan kysyntää, pitäisi käynnissä olla skenaario a tai b. Japanin inflaatio on viimeiset 25v ollut keskiarvona alle 1% ja IMF:n mukaan korkokustannukset suhteessa BKT:en ovat 0,005%. Paitsi että tämä on päinvastoin kuin Vartiaisen ja muiden työn tarjonnan lisääjien tyrkyttämä tarina, ei syytä myöskään ole vaikea ymmärtää. Eli siinä missä väestön vanheneminen todellakin lisää monien julkisesti tuotettujen palveluiden kysyntää, niin vanhetessa ihmisten henkilökohtainen kulutus kuitenkin laskee (vanhat eivät ole perustamassa perhettä, ostamassa asuntoa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä yhteiskunnassa jatkuvasti putoaa. Tämän takia Japanin keskuspankki on viimeiset 20v pitänyt ohjauskorkoaan lähellä nollaa stimuloidakseen taloutta ja samaa on odotettavissa EKP:ltä, ellei johtokunnan rekrytointikierroksia aleta pitää hullujen huoneella. Resurssien uudelleenohjaaminen alueille missä niitä varsinaisesti tarvitaan (kuten juuri terveydenhuoltoon) on se asiaan liittyvä reaalinen ongelma, ei Vartiaisen ja kumppaneiden jatkuvasti kaupittelema matkapaketti Italiaan tai Zimbabween. Oikeita ongelmia on maailmassa tarpeeksi tarvitsematta keksiä mielikuvituksellisia niiden seuraksi.

IMF:n luvut ovat heidän viimeisimmästä datasetistään, joka on koronaa edeltävältä ajalta, mutta koska Japanin korkotaso pysyy edelleen äärimmäisen matalana, ei olennaista eroa tule.

Maailma loppuu, velkahysteria ei

Suurista odotuksista huolimatta Mad Max -tulevaisuus ei näytä vieläkään olevan täällä ja autonrenkaista valmistetut haarniskat joudutaan pitämään komerossa koronankin aikana. Onneksi on kuitenkin Iltalehden Mika Koskinen, joka pelkää jengien hallitseman autiomaan odottavan nurkan takana, jos velkahysteriasta pidettään viikon tauko. Tämän seurauksena hän käyttää Iltalehden pääkirjoituksen luettelemalla paljon ISOJA NUMEROITA valtion velkaantumisesta, joiden hyödyllisyys on kuitenkin kyseenalainen, sillä kelkasta on pudonnut kaikista olennaisin. Ymmärtääkseen asiasta mitään on ensin ymmärrettävä varsin yksinkertainen seikka – valtio ei ole kotitalous. Siinä missä kotitalous tasapainottaa budjettinsa rahan loppumisen estämiseksi ja pyrkii maksamaan velkansa niiden ottajan elinkaaren aikana, valtiontaloudet eivät toimi näin, vaan käytännössä vanha velka kuitataan samalla määrällä uutta velkaa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että olennaisin metriikka on velasta aiheutuvat kustannukset (käytännössä korot), koska nämä jäävät silti maksettavaksi ja mahdollisesti vetävät pois resursseja hyödyllisemmistä käyttökohteista. Vaikka Koskinen siis luettelee könttäsummia velan kasvusta, jostain syystä hän ei mainitse korkokustannusten olleen 2019 ainoastaan 0,5% BKT:sta (luku on ollut näin matala viimeksi 1980-luvun alkupuolella), kun taas esim. vuosituhannen taitteessa luku pyöri 2-4%:ssa – tämä ei kuitenkaan estänyt vuosituhannen vaihdetta olemasta varsin vaurasta aikaa.

Mahdollisesti merkittävintä on kuitenkin Koskisen tapa lopettaa kirjoituksensa: ”Korona ei voi olla avoin shekki. Ei, vaikka korot olisivat kuinka alhaalla, sillä joskus korot vielä nousevat ja uusia kriisejä tulee”. Tämä on olennaista, sillä Koskinen näyttää kuvaavan korkoja jonain mystisenä voimana, jotka jossain vaiheessa nousevat esim. jumalten raivon seurauksena. Koroilla on kuitenkin oikea funktiokin ja osa tätä funktiota on keskuspankkien toteuttama makroekonomisen syklin säätely – talouden alamäessä kysyntää lisätään laskemalla korkoja ja ylikuumenemisen estämiseksi niitä nostetaan. Toisin sanoen EKP siis nostaa korkoja siinä vaiheessa, kun se katsoo Euroopan taloudella menevän liian hyvin ja se uhkaa ylikuumeta, missä vaiheessa korkeampien korkojen maksaminenkaan ei ole ongelma. Korot vaihtelevat myös jonkin verran markkinaehtoisesti, mutta Suomen 10-vuotisten velkakirjojen korko on itse asiassa koko 2000-luvun seuraillut hyvin lähellä turvallisimpina pidettyjen Saksan velkakirjojen korkoa ja Suomen luottoluokitus on luottoluokittajien toiseksi korkeimmalla tasolla – mikään tästä ei ole muuttumassa ja itse asiassa korkojen pitkän ajan trendi on jatkuvasti mennyt alaspäin vähintään 18oo-luvulta eteenpäin (ks. esim. Barrett 2018 ja Haldane 2015).

Viime vuosikymmenen lopulla aina välillä näkyi pankkien, valtiovarainministeriön, ym. toimijoiden tekemiä projektioita korkojen nousemisesta 2020-luvulla. Näistä näytetään nyt olevan siirrytty yksinkertaisesti Koskisen tyylisiin ilmoituksiin, että korot nousevat joskus ja jostain syystä. Nämä ilmoitukset eivät kuitenkaan enää kerro mitään relevanttia ulkopuolisesta maailmasta, vaan ainoastaan ilmoitusten esittäjien omista neurooseista. Olisi hauskempaa, jos he hoidattaisivat ongelmiaan kuten normaalit suomalaiset ja kävisivät joko terapiassa tai vaihtoehtoisesti joisivat erittäin paljon viinaa.

Korkomenojen suhde BKT:en nousi 1990-luvun laman myötä, mutta on jo hyvän aikaa sitten palannut 1980-luvun tasolle.

Korkojen historiallinen kehityssuunta on ollut vähintään 1800-luvun alusta trendinomaisesti alaspäin ja 1980- ja 1990-lukujen piikki on poikkeus, ei normi. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa tämän muuttuvan.

https://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/a/d6ff5e63-5766-4758-aa84-2b2545b36aeb

https://www.suomenpankki.fi/fi/Tilastot/kuviopankki/korot-ja-valuuttakurssit/korot/suomen_valtion_10_v_korko/

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/08/20/onko-maallamme-malttia-velkaantua/

https://www.eurojatalous.fi/fi/2017/artikkelit/onko-julkinen-velka-vaikuttanut-talouskasvuun-suomessa/

https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2018/04/11/Interest-Growth-Differentials-and-Debt-Limits-in-Advanced-Economies-45794

https://www.bis.org/review/r150219b.pdf

Etla ohjeistaa Keskustaa kasvattamaan työttömyyttä

Jos haluaa kuulla huonoja ideoita, Etlan Aki Kangasharju harvoin pettää. Jari Korkin haastattelussa hän toteaa työllisyysasteesta: ”Hyvässä lykyssä hallitus voi hurrata, että 75% on saavutettu, mutta sitten hallitus hajoaa siihen, että julkisen talouden tasapainotavoitetta ei saavuteta” ja ohjeistaa erityisesti Keskustaa sanomalla että ”Keskustan on näillä kannatusluvuilla oman uskottavuutensa tähden pakko pitää kiinni julkisen talouden tasapainottamisesta.” Tämä on sen verran sekavaa ajattelua, että lienee jälleen syytä selittää perusasioita. Valtion talouden kannalta alijäämä (budjetin epätasapaino) on ongelma, koska se kasvattaa velkaa ja velka puolestaan on (potentiaalisesti) ongelma, koska se kasvattaa kustannuksia (käytännössä korkojen muodossa). Jos kansantalouden arvo (BKT) kuitenkin kasvaa nopeammin kuin velasta aiheutuva kustannus, on velan ottaminen itse asiassa hyödyllistä, koska kustannuksen suhde arvoon jatkuvasti laskee – olennainen kysymys on siis kuinka paljon valtionvelka aiheuttaa kustannuksia. Asioita seuraavat saattavat muistaa, että valtion sekä 10-vuotisen että 30-vuotisen velkakirjan korko siirtyi velkamarkkinoilla viime vuonna negatiiviseksi (5-vuotinen teki näin jo 2016), minkä lisäksi EKP uudelleen aloitti syksyllä velkakirjojen osto-ohjelmansa. Osto-ohjelma siis tarkoittaa, että euroalueen keskuspankit (Suomen tapauksessa Suomen Pankki) ostavat kotivaltioidensa liikkeelle laskemaa velkaa ja tämä puolestaan tarkoittaa, että Suomen valtio siis velkaantuu pääasiassa itselleen ja tekee vielä niin negatiivisilla koroilla. Tässä tilanteessa hyvinkin matalilla kasvuluvuilla BKT:n arvo kasvaa jatkuvasti nopeammin kuin korkokustannukset.

Tähän voi tietenkin todeta, että kyllä korot jossain vaiheessa nousevat. Todennäköisesti, mutta ihmisiltä näyttää unohtuneen millaisessa tilanteessa näin tapahtuisi ja käytännössä korkojen nousu tapahtuu silloin, kun EKP päättää niitä nostaa. EKP:n korkojen noston pointti puolestaan on estää euroalueen taloutta ylikuumenemasta vähentämällä kysyntää, mikä puolestaan määritelmällisesti tarkoittaa talouden olevan voimakkaassa nousukiidossa – ennen vanhaan tässä skenaariossa avattiin samppanjapullot, ei ranteita. Joka tapauksessa Kangasharju siis ilmoittaa, että hallituksen on vähennettävä työvoiman kysyntää markkinoilla (tätä budjetin tasapainottaminen tarkoittaa), mikä puolestaan tarkoittaa työttömyyden kasvamista ja sitä kautta jotenkin Keskustan uskottavuuden säilymistä. Oli hallituksesta mitä mieltä tahansa, niin ajatus sen kaatumisesta ellei Keskusta käytännössä huvin vuoksi vaadi työttömyyden lisäämistä on sen verran hurja, että tavalliselle ihmiselle sen hyväksyminen vaatii liiman haistelun tuntuvaa lisäämistä. On tietenkin aina mahdollista, että Keskustan johto on menettänyt järkensä, mutta vähintään yhtä mahdollista on, että niin on käynyt Aki Kangasharjulle.

Velkakirjamarkkinoiden mukaan Suomen valtionvelan korko pysyy äärimmäisen matalana niin kaus kun silmä siintää, mikä tarkoittaa huomattavankin matalalla BKT:n nimellisellä kasvulla arvon nousevan nopeammin kuin korkokustannusten.

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/nyt-tuli-pysayttava-arvio-naista-syista-hallitus-kaatuu/8b4ea48f-1ab3-4be7-8b20-ca17586bc1ea

https://www.suomenpankki.fi/fi/Tilastot/arvopaperitilastot/kuviot/arvopaperit-kuviot-fi/viitelainojen_korot_fi/

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2019/06/12/tasapainoilua/

Kestävyysvajetarinassa ei ole tolkkua

Tämä tarina on surullinen esimerkki siitä, kuinka Valtiovarainministeriön 10v sitten lanseeraama kestävyysvajeen konsepti on pysyvästi jäänyt partioimaan katuja, missä se puukottaa kaikkia järkeviä ehdotuksia silmään ja hautaa ruumiit yöllä nakkikioskin taakse. Mika Lintilä toteaa Ylelle seuraavaa: ”Ei meillä ole missään nimessä varaa lähteä velkarahalla elvyttämään” ja perustelee ”tiukkaa kantaansa Suomen ikärakenteen muutoksella.” Vaikka koko muu Eurooppa elvyttäisi, Suomella ei siis väestön vanhenemisen takia ole varaa ottaa lisävelkaa (tämä on siis standardi kestävyysvajetarina). Olen aikaisemmin kirjoittanut kestävyysvajetarinaan liittyvistä teoreettisista ongelmista (VM:n korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella väärä; muiden sijoitusinstrumenttien tuotot voivat nousta vaikka korot laskisivatkin), joten vilkaistaanpa tällä kertaa empiiristä esimerkkiä vanhenevan väestön maasta nimeltä Japani, joka on asiassa n. 10-15v Suomea edellä.

Ensin jotain ilmiselvää, jota ei jostain syystä suomalaisissa kommentaareissa mainita: tarina vanhenevasta väestöstä on tarina liiallisesta kysynnästä. Toisin sanoen kutistuva määrä työntekijöitä (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huollosta aiheutuvaan liialliseen kysyntään. Jos tilanne on oikeasti tämä, on kaksi vaihtoehtoa. 1) Hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan. 2) Korkokustannukset kasvavat keskuspankin taistellessa inflaatiota vastaan koronnostoilla. Viimeiset 20v Japanin inflaatio on pyörinyt 1%:ssa, käyden välillä negatiivisena. Korkokustannukset ovat IMF:n mukaan 0,1% suhteessa BKT:en ja nekin muuttuvat negatiivisiksi vuodesta 2021 eteenpäin. Tämä on siis päinvastoin kuin mitä kestävyysvajetarina sanoo ja Japania vaivaa itse asiassa pysyvästi riittämätön kysyntä (sama on pätenyt euroalueella viimeiset 10v).

Syytäkään ei ole vaikea ymmärtää. Vaikka vanhustenhuolto kasvattaa julkisia menoja, vanhukset myös tuppaavat kuluttamaan vähemmän kuin nuoret, jotka ovat perustamassa perhettä, ostamassa taloa, jne., eli väestön vanhetessa yksityisen kysynnän määrä yhteiskunnassa itse asiassa laskee, mihin valtion tulisikin vastata kasvattamalla sitä omalta puoleltaan pitääkseen kapasiteetin täyskäytössä ja työttömyyden mahdollisimman matalalla (tämän takia Japani on pyörittänyt alijäämää viimeiset 20v). Tämä ei siis tarkoita, etteikö väestön vanhenemiseen liittyisi ongelmia, mutta se ongelma on resurssien kohdistaminen uudelleen sinne, missä kysyntä kasvaa (vanhusten huollossa; Rinteen hallitus painii tämän kanssa esim. kysymyksessä mistä löytää työntekijöitä hoitajamitoitukseen), mutta koska tämä onnistuttiin aikoinaan tekemään päinvastaiseen suuntaan (resurssien ohjaaminen suurten ikäluokkien koulutiehen), ei sen pitäisi olla mahdotonta nytkään. Tiedän ettei Suomi ole Japani, mutta tarina väestön vanhenemisesta on siitä fantastinen, että ratkaisuksi laskevaan kysyntään ehdotetaan aina kysynnän laskemista enemmän (leikkaukset julkiseen kulutukseen), mikä saa keskustelijat näyttämään tärähtäneiltä.

Kuten näkyy, 1990-luvun alun jälkeen Japanin inflaatio jää pyörimään nollan ja 1%:n tienoille. Tämän on tarina jatkuvasta deflaation uhasta, eli riittämättömästä kysynnästä.

https://yle.fi/uutiset/3-10970752

https://fi.tradingeconomics.com/japan/inflation-cpi

https://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2019/01/weodata/weorept.aspx?pr.x=64&pr.y=13&sy=2017&ey=2024&scsm=1&ssd=1&sort=country&ds=.&br=1&c=158&s=GGXCNL_NGDP%2CGGXONLB_NGDP&grp=0&a=

Kreikan tie ja muita satuja

Jos viime aikojen julkinen keskustelu toimii minkäänlaisena ennusteena, saadaan seuraavan neljän vuoden aikana kuulla loputtomia vuodatuksia siitä, kuinka velkaralli pyörii, karvaisia käsiä työnnetään tulevien sukupolvien taskuun, Suomi on Kreikan tiellä ja että tämä on Sparta. No, ehkä ei tuota viimeistä. Petteri Orpo joka tapauksessa lämmitteli näitä tuttuja aiheita taannoin toteamalla että ”hallitusohjelman talouden pohja on erittäin hutera” ja ”että tämä tulee johtamaan siihen, että Suomi velkaantuu uudelleen.” Ymmärrän, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velka paha), mutta koska realismi on satuja parempi poliittisten linjausten lähtökohta, selitetäänpä mikä velassa on ongelma ja mikä ei.

Ensiksi, valtionvelka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä aiheutuvat kulut, eli korot, koska ne potentiaalisesti ohjaavat resursseja pois tuottavammista kohteista. Tämän mahdollisen ongelman olemassa oloa voimme tarkastella valtionvelan efektiivisen kustannusprosentin kautta, joka sattuu olemaan matalampi kuin koskaan mitatussa historiassa (n. 1%). Kuten olen sanonut vuosia, korot eivät myöskään tule nousemaan merkittävästi hyvään aikaan, koska Euroopan keskuspankki nostaa niitä ainoastaan talouden ylikuumenemisen estämiseksi, mitä ei ole näköpiirissä – korkokustannustarinassa ei ole tolkkua.

Toinen mahdollinen ongelma liittyy kansantalouden kapasiteettiin (kaikki työntekijät, koneet, tuotantolaitokset, jne.). Jos kapasiteetti pyörii täydellä teholla, alijäämän pyörittäminen (velkaantuminen) ruokkii ainoastaan inflaatiota, ei reaalitaloutta (liikaa kysyntää verrattuna tarjontaan). Paras reaaliaikainen mittari tälle on pohjainflaatio, joka huhtikuussa oli edelleen epänormaalin matalalla (0,7%). Koska hinnat eivät nouse markkinoiden peruslakien mukaan kapasiteetti ei ole täyskäytössä ja sekä työllisyyttä että taloutta voidaan huoletta kasvattaa yksinkertaisesti lisäämällä kysyntää. Joku voi tähän todeta, että kyllä kapasiteetista kuitenkin tulevaisuudessa muodostuu ongelma. Onneksemme OECD mittaa tätä tuotantokuilun kautta (negatiiviset arvot tarkoittavat kansantalouden pyörimistä vajaateholla), jonka arviot täksi ja ensivuodeksi näyttävät -0,6 ja -0,3. OECD on myös jatkuvasti arvioinut tuotantokuilua liian pieneksi, joten todelliset luvut saattavat olla enemmän negatiivisia (OECD arvioi aikaisemmin tuotantokuilun sulkeutuvan jo vuonna 2018). Ongelmia on siis vaikea löytää täältäkään, mutta se tuskin tulee velkahysterian kauppaajia kiinnostamaan ja mopo jatkaa keulimista.

OECD:n uusimmat tuotantokululaskelmat.

https://yle.fi/uutiset/3-10820816

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=51655

https://www.valtionvelka.fi/tilastot/tilastoja_valtionvelasta/

Velkahysterian ihmeellinen maailma

Iltalehden Mika Koskinen peräänkuuluttaa ”työntekijöiden kannalta ikäviä ja radikaaleja uudistuksia” vaihtoehtona Antti Rinteen oletetulle velkarallille. En ole varma yrittääkö IL tehdä parodiaa velkakeskustelusta, mutta tämä on yksi absurdeimpia tekstejä, mitä olen koskaan nähnyt. Pelkällä sattumanvaraisella tökkäyksellä todennäköisesti osuu kohtaan, jossa ei ole tolkkua, mutta oma suosikkini on tämä: ”Mitä sitten tehdään, jos taloussuhdanne kääntyy nopeasti huonompaan suuntaan tai korot lähtevät nousuun? Toivottavasti Säätytalon viisikko uhraa edes pienen ajatuksen tällekin tulevaisuudenkuvalle.” Joku saattoi huomata, että nämä ovat päinvastaiset, toisensa poissulkevat skenaariot. Korkojen nousu tarkoittaisi, että EKP pelkkää euroalueen talouden ylikuumenevan liiallisen kysynnän seurauksena ja pyrkii hillitsemään vauhtia korkojen nostolla – tämä tarina on fantastisia uutisia Suomelle, jonka on mahdotonta olla olematta mukana Euroopan mittaisessa buumissa (71% viennistämme menee Eurooppaan) ja käytännössä ainoa ajatus, mikä asialle tarvitsisi uhrata on, että koska avataan samppanjapullot. Taloussuhdanteen kääntyminen huonompaan puolestaan on tarina riittämättömästä kysynnästä, joka voidaan korjata stimuloimalla taloutta suuremman alijäämän kautta. Tiedän että velkahysteerikkojen maailmassa tämä on sietämätön ajatus, mutta se on itse asiassa suoraan kansantalouden ABC:stä ja koska tässä skenaariossa EKP pyrkii myös edelleen elvyttämään pitämällä korot nollassa, eivät korkokustannukset tule aiheuttamaan ongelmaa. Joka tapauksessa meni taloudella hyvin tai huonosti, IL:n vastaus on velkahysteria.

Otetaanpa toinenkin esimerkki: ”Ongelma on siinä, että koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi rahaa ollaan nyt sirottelemassa kaikkeen muuhunkin hyvään ja kauniiseen. Yhtälö ei toimi. Tai toimii, jos velkahanat avataan uudestaan. Työllisyysasteen nostaminen olisi fiksuin tapa kasvattaa valtion verotuloja, joilla hyvinvointipalvelut voidaan rahoittaa.” Jälleen, teksti on ristiriidassa itsensä kanssa. Alijäämän kasvattaminen ottamalla lisävelkaa tarkoittaa määritelmällisesti talouden ekspansiota, mikä tarkoittaa työllisyyden kasvua työvoiman kysynnän lisääntyessä – tämä olisi itse asiassa helpoin tapa nostaa työllisyysastetta ja huomattavasti järkevämpää esim. kuin tunti/viikko töiden lisääminen aktiivimallilla yms. toimilla, joita Koskinen peräänkuuluttaa. Minä en tiedä minkälaista politiikka Rinteen (mahdollinen) hallitus aikoo harjoittaa, mutta jos yrittäisin arvailla aiheita ja kirjoittaa niistä kritiikkiä, saisin tätä parempaa tekstiä aikaan pieraisemalla paperille.

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/e096628b-9aa2-44f6-8cae-98ccecfcc9c9

https://tradingeconomics.com/finland/exports-by-country

https://tradingeconomics.com/euro-area/interest-rate

Euroopan Keskuspankki pudotti vuodesta 2012 eteenpäin korkoastettaan yrittäen elvyttää kysyntää ja sitä kautta taloutta. Tämä on yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa jossain määrin toiminut, mutta ongelma korkoelvytyksessä on, ettei nollan alle juuri voi mennä. Joka tapauksessa korot nousevat uudestaan vasta, kun EKP pelkää euroalueen talouden ylikuumenevan, mitä ei ole horisontissa.

71% Suomen viennistä vuonna 2016 meni Eurooppaan.

Pelkästään euroalueen maiden osuus tästä oli n. 40%.

Sote ja luottoluokitus

Nyt kun sote on kaatunut kunnian kentillä ja saatettu maan multiin, on mitä ilmeisimmin tullut aika laulaa kaipaavia itkuvirsiä vainajan haudan äärellä. Yhden erikoisemmista elegioista esittää Kauppalehti, jonka mukaan sote-tarinan kaatuminen tarkoittaa Suomelle ongelmia kansainvälisten luottoluokittajien kanssa, koska se samalla merkitsee soteen liitettyjen 3 miljardin säästöjen katoamista: ”Antti Rinteen – tai kuka seuraavaa hallitusta johtaakaan – pitää rakentaa uusi uskottava tarina kansainvälisiä luottoluokittajia varten. Nämä Suomen kansantalouden jättimäistä velkaa ja kustannustaakkaa työkseen pohtivat tahot ovat entistä skeptisempiä Suomen kyvystä uudistaa ruostuneita rakenteitaan.”

Vaikka jättäisimmekin sivuun ”jättimäisen velan ja kustannustaakan” (kumpikaan ei ole jättimäinen tai edes suuri), ongelma tässä on se, että koko kirjoituksessa ei muutenkaan ole mitään järkeä. Suomi on tällä hetkellä luottoluokittajien sijoituksissa toisiksi korkeimmalla pykälällä (AA+), minne kaikki kolme suurinta luottoluokittajaa (Moody’s, S&P ja Fitch) pudottivat sen 2014-2016. Jos haluaa argumentoida, että Suomen talouspolitiikan päätehtävä on oltava joko sijoituksen nostaminen takaisin tai vähintään sen alenemisen estäminen (kaikki luottoluokittajat arvioivat Suomen talouden tulevaisuuden näkymät joko vakaiksi tai positiivisiksi, mutta ei anneta tämän pilata tarinaa), on luonnollisesti ensin kysyttävä, mitä tapahtui kun se putosi pois korkeimmasta luokasta? Vastaus: ei mitään. Suomen korkokustannusten suhde bkt:en on jatkanut putoamistaan ja esim. Fitchin 11.3.2016 tapahtunut pudotus ei vaikuttanut Suomen joukkovelkakirjojen korkoon millään lailla. Tämä johtuu siitä, että luottoluokitusten vaikutus korkotasoon A-ryhmän yläpäässä (AAA, AA+, AA, AA-, A+, A) on minimaalinen (ks. esim. Aizenman, Bicir, & Hutchison 2013). Näin ollen Suomen nousu tai lasku parilla pykälällä on itse asiassa triviaalia puhumattakaan siitä, että sen pitäisi jotenkin ensisijaisesti ohjata seuraavaa hallitusta.

Mahdollisesti suurempi ongelma luottoluokitustarinan kannalta on tietenkin, etteivät soten oletetut 3 miljardin säästöt perustuneet yhtään mihinkään, vaan todennäköisemmin uudistus olisi itse asiassa kasvattanut kustannuksia – näin ollen mitä tahansa lähes olemattomia hyötyjä Suomi olisi saanutkin luottoluokituksen suhteen, ne olisivat olleet lyhytaikaisia. Mutta, hei, koska velkahysterian lietsominen on alun alkaenkin perustunut irrationalismiin, miksi vaihtaa levyä nyt?

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/antti-rinne-kasiisi-rysahti-juuri-kolmen-miljardin-kirous/ab2bfad7-c2b9-4c8a-9796-1cbaecf32582

https://www.nber.org/papers/w19125

https://www.verkkouutiset.fi/paula-risikko-ei-valinnanvapaus-ole-mikaan-saastokeino-60913/

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005974999.html?fbclid=IwAR361Icg5qNF_eXqXqQN8GkjlekAiN1UbBVsyS1JqEJUDWQyLAJl1bRLDm0

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/tag/suomen-luottoluokitus/