Työvoimapulauutisointi palaa normaalille tasolleen

Maailma muuttuu, uutisointi työvoimapulasta ei. Niinpä Iltalehti kirjoittaa ravintola-alasta jotta ”Alalla on ollut haasteita rekrytoinnin kanssa aiemminkin, mutta korona on muuttanut tilanteen entistä hankalammaksi […] Ympäri Suomea on tarvetta ravintola-alan ammattilaisille, mutta pahin työntekijäpula on alueilla, joissa rekrytointiongelmia on ollut jo ennen koronaa.” Ensin on jälleen syytä todeta, että jos markkinajärjestelmässä on puutetta jostain, niin silloin siitä joutuu maksamaan enemmän – kysynnän ja tarjonnan laki on minkä tahansa markkinasysteemin peruspilari ja oikeaan markkinaehtoiseen työvoimapulaan oikea markkinaehtoinen ratkaisu on tarjota työvoimasta suurempaa hintaa (eli palkkaa). Tässä tapauksessa asia on kuitenkin vielä enemmän totta, koska käytännössä missä tahansa paikassa on enemmän kuin yksi ravintola/baari/tms., mikä tarkoittaa että työvoimaa on itse asiassa aina saatavilla suoralta kilpailijalta. Näin ollen jos yritys A tarjoamalla suurempaa palkkaa ostaa työntekijöitä pois kilpailevalta yritykseltä B, tämä tarkoittaa että ennemmin tai myöhemmin B alkaa menettää kykyään palvella asiakkaitaan, mikä puolestaan antaa A:lle absoluuttisen edun – A pystyy suorittamaan sille tulleita tilauksia samaan aikaan kun B ei, minkä seurauksena jossain vaiheessa B menee konkurssiin. Tämä on ikävää B:lle, mutta näin markkinataloudessa on tarkoituskin käydä: käytössä olevia resursseja paremmin organisoivat yritykset ajavat huonommin johdetut konkurssiin, mikä parantaa talouden tuottavuutta ja sitä kautta koko kansantalouden tilaa. Jostain syystä tätä kutsutaan nykyään työvoimapulaksi.

 

Asia on myös sikäli olennainen, että tuottavuuden heikko kehitys on vaivannut Suomea käytännössä koko ajan vuodesta 2008 eteenpäin (tuottavuus on pitkällä aikavälillä olennaisin tekijä talouskasvussa). Tähän liittyen homman ydin on tässä: työvoiman niukka saatavuus pakottaa yrityksiä organisoimaan toimintaansa paremmin, investoimaan uusiin laitteisiin, kouluttamaan työntekijöitään ja toteuttamaan muita tuottavuutta parantavia toimia, koska työvoimaresurssien rajallisuus on pystyttävä kompensoimaan jollain muulla tavalla. Sen sijaan halpatyövoimareservin ylläpito tekee päinvastaista, eli ohjaa kansantaloutta työvoimaintensiiviseen matalan tuottavuuden toimintaan kuten puhelinmyyntiin, pizzan kuljetukseen, feissaukseen tai siihen aina vaadittuun risusavottaan. Näin ollen oikea markkinaehtoinen työvoimapula pidemmällä aikavälillä olisi oikeastaan ihan hyvä asia, mutta sellaista ei ole ainakaan lukujen valossa viimeiseen 13 vuoteen näkynyt. Toisaalta tietenkin jos odottaa löytävänsä järkevää kommentaaria, niin Iltalehti on todennäköisesti erittäin huono paikka sellaisen etsimiseen.

Työn tuottavuus on edelleen käytännössä samalla tasolla kuin vuonna 2008.

Talouspolitiikan arviointineuvosto ja kyseenalaiset oletukset

Viimeisen 10 vuoden aikana on ollut surullista katsella, kuinka helposti aikaisempi (ainakin oletettu) markkinausko on monella vaihtunut yksinkertaisesti taikauskoon, kun omat näkemykset eivät enää vastaa maailman tapahtumia. Niinpä arvioidessaan hallituksen talouspolitiikkaa talouspolitiikan arviointineuvostokin suosittelee lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä, koska oletetusti ”hidastunut kasvu ei näytä olevan suhdanneluontoista, vaan liittyy talouden rakenteisiin” ja työvoimapula on päällä niin Suomessa kuin Euroopassakin. Mielenkiintoisesti esim. EKP näyttää uskovan täysin päinvastaista. Nollakorkopolitiikan ja uudelleen aloitettujen velkakirjojen osto-ohjelmien nimenomainen tarkoitus on stimuloida Euroopan taloutta kysyntää lisäämällä, koska EKP katsoo sen pyörivän systemaattisesti potentiaalinsa alapuolella ja pitävän ihmisiä tätä kautta tarpeettomasti työttöminä. Ongelmana on tietenkin, että korkojen siirtyessä negatiivisiksi (kuten on käynyt) niiden laskemisen teho heikkenee huomattavasti ja osto-ohjelmien vaikutus puolestaan on aina epävarma – itse asiassa viime kesänä kansainväliselle ekonomistipaneelille tehdyssä kyselyssä ainoastaan 20% uskoi EKP:n pystyvän tekemään riittävästi toimia tuotannon pitämisenä vakaana/kasvussa. Suomen kohdalla tietenkin esim. OECD:n mukaan talous on vuodesta 2011 eteenpäin pyörinyt jatkuvasti potentiaalinsa alapuolella (tuotantokuilu negatiivinen, eli resursseja vapaana/alikäytössä) ja ennusteen mukaan tilanne jatkuu myös tulevaisuudessa. Olennaisemmin koska inflaatio on pysyvästi jämähtänyt alhaalle näyttävät talouden fundamentit itse asiassa päinvastaiseen suuntaan kuin arviointineuvoston oletukset – koska hinnat eivät nouse, ei kysyntä ylitä tarjontaa, vaan päinvastoin. Tässä ei siis ole mitään rakenteellista, vaan oletukset kapasiteetin täyskäytöstä ja työvoimapulasta perustuvat fiiliksiin ja Eurooppaa sekä Suomea vaivaa edelleen sama asia mikä niitä on vaivannut finanssikriisistä lähtien, eli talouskurittajien perässään tarpeettomasti kylvämä tuho.

Linjauksia luonnollisesti perustellaan kestävyysvajeella, mikä on sikäli hyödyllistä, että vuoteen 2070 ulottuvia laskelmia on käytännössä mahdotonta empiirisesti vahventaa tai hylätä. Neuvosto itse asiassa suosittelee ennustehorisontin ulottamista vuoteen 2100 asti, mikä tietenkin tekee ennusteista yksinkertaisesti entistä epävarmempia, mutta kertoo jotain olennaista lähtökohdista: tarjontapuolen oppien koetaan olevan ikuisesti päteviä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että suuri osa tarjontapuolen oletuksista (jatkuvasti kireät työmarkkinat, korkea korko-oletus, jne.) näyttäisi pätevän ainoastaan aikakaudella n. 1980-2008, mutta ei sitä ennen tai sen jälkeen; jostain syystä tätä aikaa kuitenkin kohdellaan normina, eikä historiallisena anomaliana, mitä se datan valossa on. Raportissa on täysin aiheellistakin kritiikkiä (esim. valtion omaisuuden myyminen ns. tulevaisuusinvestointien rahoittamiseksi), mutta luonnollisesti jos perusoletukset ovat virheellisiä, silloin sitä on myös suuri osa johtopäätöksistä. Oma ennustukseni (jonka en kuitenkaan oleta olevan pätevä satojen vuosien päähän) onkin että täysin riippumatta maailman tapahtumista myös tulevaisuudessa tullaan jatkuvasti suosittelemaan lisää talouskuria ja työn tarjonnan lisäämistä.

"Arviointineuvosto ei tee omia ennusteitaan, vaan nojaa enimmäkseen valtiovarainministeriön tekemiin ennusteisiin", kuten neuvoston raportissa todetaan. Yllä olevassa kuviossa puolestaan näkyy VM:n ennustevirhe verrattuna todellisuudessa tapahtuneeseen BKT:n kasvuun viime vuosikymmeneltä. Virheellisyyksien suuruudesta johtuen joku saattaisi alkaa pohtimaan käytettyjen pohjaoletusten pätevyyttä puhumattakaan siitä, että niiden voitaisiin olettaa olevan päteviä vuonna 2100.

https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2020/01/Raportti-2019.pdf

http://www.igmchicago.org/surveys/european-fiscal-and-monetary-policy
https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/04/17/hei-me-ennustetaan/

Juhana Vartiainen jatkaa väärässä olemista myös tällä vuosikymmenellä

Vuosikymmenet muuttuvat, Juhana Vartiainen ei. Blogissaan hän ilmoittaa, että ”talous on nyt suunnilleen suhdannetasapainossa” ja että ”läpi talouden raportoidaan nyt pulaa työvoimasta”, minkä seurauksena työn tarjontaa on lisättävä. Hän toteaa myös, että ”keinoista markkinataloudessa tiedetään jo suunnilleen se, mitä tarvitsee tietää” ja suosittelee asian lähestymistä ”yleissitovuutta rajaamalla tai se purkamalla sekä helpottamalla irtisanomista”. Listalla on myös, että ”työttömyysturvan kestoa alennetaan tai sen tasoa lasketaan”. Ja niin edelleen. Erikoista tässä on se, että jos markkinataloudessa tiedetään jo suunnilleen se, kuinka työmarkkinoihin tulisi suhtautua, niin Vartiainen itse näyttää nukkuneen tämän oppitunnin läpi.

Olennaista tässä on katsoa markkinoiden perusteita, ei ladella näennäisrationaalisia latteuksia, mitä Vartiaisen blogi on täynnä. Jos talous todella on suhdannetasapainossa, tarkoittaa tämä siis ettei työttömyys voi enää laskea koska vastaan on tullut rakennetyöttömyyden raja (Nairu). Nairu tarkoittaa siis sitä pistettä, jonka alle työttömyys ei voi oletetusti laskea ilman työmarkkinoiden kiristymistä niin, että työntekijöiden kasvanut neuvotteluvoima palkoista alkaa työntää inflaatiota vaarallisesti ylöspäin (työvoiman kysyntä ylittää tarjonnan). Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan määritelmällinen kysymys ja jotkut saattavat muistaa Vartiaisen ilmoittaneen jo 2017 että ”Itse en usko, että nykyisellä sosiaaliturvalla ja yleissitovuudella on mahdollista päästä [työttömyydessä] alle 7 prosenttiin, mutta olen oikein mielelläni väärässä”. Koska Suomi on ollut jo reippaasti yli vuoden alle 7% työttömyydessä, voin Vartiaisen mieliksi ilmoittaa, että hän todellakin oli koko ajan väärässä.

Mutta koska markkinoilla oletetusti on pulaa työvoimasta ja kysyntä ylittää tarjonnan, täytyy käynnissä joka tapauksessa olla siis hallitsematon inflaatiospiraali. Itse asiassa työmarkkinoiden kireyttä mittaava pohjainflaatio on Suomessa ollut alle 1% jo 3v putkeen käyden vuonna 2018 historiallisessa 0,0%:ssa ja ollen edelleen viime kuussa hämmästyttävän matala 0,4%. Tämä kertoo siis jatkuvasta työvoiman ylitarjonnasta suhteessa kysyntään ja jos ongelma ei ole tarjontapuolella ei tarjonnan lisääminen voi sitä myöskään ratkaista. Tiedän ettei Vartiainen ole yksin väitteidensä kanssa ja huolestuttavaa onkin ettei ilmoituksia työmarkkinoiden oletetusta kireydestä tarvitse enää perustella millään muulla kuin kirjoittajan omilla fiiliksillä tai eri tahoilta kuulluilla äänillä. Tämä voi silitellä jonkun ideologisia preferenssejä, mutta vakavamielisempien ihmisten keskuudessa nämä ovat lääketieteellisesti ottaen ns. ”rektaalilähtöisiä argumentteja” ja niiden esittäjiin pitäisi suhtautua sen mukaisesti. Järkevämpää on katsoa varsinaista markkinadataa.

Pohjainflaatio jatkaa matalalla ja on itse asiassa jälleen laskevalla trendillä.

Työttömyysaste putosi alle 7% jo marraskuussa 2018.

https://juhanavartiainen.fi/2020/miksi-hallitus-ei-saavuta-tyollisyystavoitettaan/

https://juhanavartiainen.fi/2017/tyovoimavirrat-ja-rakenteellinen-tyottomyys/

https://tradingeconomics.com/finland/core-inflation-rate

Verkkouutiset kertoo työttömien välttelevän työtä ja omistavan hevosia

Nimettömänä pysyttelevä puhtaanapitoalan yritys kertoo Verkkouutisille, etteivät työttömät nouse sohvalta kaljaa kittaamasta ja tule heille töihin, koska laiskimukset omistavat hevosia ja lehmiä, mutta toisaalta eivät kuitenkaan autoa tai ajokorttia. Oikeasti. Tämä on yksi surrealistisimpia uutisia mitä olen lukenut vähään aikaan ja hyvä muistutus siitä mitä tapahtuu, kun jättää teollisuusliimapurkin auki kirjoituspöydälle. Vakavammin Verkkouutiset kertoo yrityksen myös laatineen työnhakijoille ohjeistuksen onnistunutta työnhakua varten ja se alkaa sanoilla ”jos haluat töitä, hae töitä.” Tämä on epäilemättä tarpeellinen osa rekrytointiprosessia, mutta koska yrityksen johdolla näyttää olevan pahasti hukassa markkinatalouden aakkoset, niin minä voin tässä ystävällisesti antaa tiiviin ohjeistuksen työntekijöiden löytämiseen markkinoilta (spoileri: hevosten rooli on marginaalinen).

Markkinajärjestelmä toimii pohjimmiltaan kysynnän ja tarjonnan periaatteella. Jos jostain on pulaa, silloin siitä joutuu maksamaan enemmän ja jos näin ei tee, jää ilman. Yksinkertaista. Sama pätee työvoimamarkkinoilla, missä työvoimapulasta kärsivät yritykset voivat aina rekrytoida työntekijöitä kilpailijoidensa listoilta tarjoamalla heille korkeampaa palkkaa (samalla tavoin porukkaa saa kortistosta). Oikean työvoimapulan tilanteessa näin toimiminen itse asiassa antaa rekrytoivalle yritykselle A absoluuttisen kilpailuedun, koska se pystyy nyt suorittamaan kaikki tilauksensa toisin kuin työvoimaa menettävä yritys B. Työmarkkinoiden kiristyessä huonommin organisoidut ja vähemmän tuotteliaat yritykset eivät pysy kilpailun perässä ja menevät konkurssiin paremmin organisoitujen ja tuotteliaampien tieltä. Tämä on ikävää matalasti tuottavien yritysten kannalta, mutta näin markkinajärjestelmässä pitääkin tapahtua ja harvempi tuskin pukeutuu säkkikankaaseen ja ripottelee tuhkaa hiuksiinsa, jos esimerkiksi puhelinmyyntiyhtiöt eivät saa rekrytoitua riittävästi porukkaa soittelemaan ihmisille keskellä päivää.

Katsotaanpa sitten Verkkouutisten yritystä itseään. Koska yksityiskohtia ei kerrota, on vaikea olla täysin varma, mutta puhtaanapitoala näyttäisi viittaavan yrityksen olevan toimialaluokassa E (vesihuolto, viemäri- ja jätevesihuolto, jätehuolto ja muu ympäristön puhtaanapito). Alan ansiotasokehityksen trendi on ensinnäkin selkeästi matalampi kuin kaikkien alojen yhteinen trendi (1,9% vs. 2,5%). Ehkä olennaisemmin viime vuosina ansiotason kehitys alalla on tullut lähes kokonaan keskitetysti neuvotelluista sopimuskorotuksista ja ainoastaan marginaalisesti palkkaliukumasta. Koska palkkaliukuma kuvastaa selkeämmin työvoimakilpailun vaikutuksia, tarkoittaa tämä että alan työmarkkinat ovat itse asiassa huomattavan löysät. Tämä puolestaan tarkoittaa, että suurin pula osaavasta työvoimasta on yrityksen johdossa, jonne on jollain käsittämättömällä tavalla päässyt henkilöitä, joilta on hukassa markkinatalouden ABC.

Ansiokehitys toimialoittain vuosina 2015–2018. Kuten näkyy, toimialaluokan E palkkaliukuman kehitys on marginaalinen ja itse asiassa toimialalluokkien keskuudessa neljänneksi pienin.

https://www.verkkouutiset.fi/puhtaanapitoalan-yritys-kokosi-listan-miksi-tyo-ei-kelpaa-hakijalle/

https://www.stat.fi/til/ati/2019/02/ati_2019_02_2019-08-28_tie_001_fi.html

https://www.stat.fi/til/ati/2019/02/ati_2019_02_2019-08-28_tau_009_fi.html

Iltalehti kommentoi työttömyyttä traagisen huonossa pääkirjoituksessa

Kreeta Karvalan taannoinen pääkirjoitus Iltalehdessä kerkesi aloittamaan keskustelun opiskelijoista ym. tahoista ja heidän toimeentulostaan, jota Ylellä on jo kuvattu moraalipaniikiksi. Asiasta voi moraalisesti olla mitä mieltä tahansa, mutta osoituksena ymmärryksestä empiirisen maailman toiminnasta Karvalan kirjoitusta kuvaa todennäköisesti parhaiten sana ”tragedia”. Karvala kirjoittaa: ”tiedetään, että Suomessa on alueita, joilla on samanaikaisesti työvoimapulaa ja työttömyyttä, lisäksi yrityksistä kerrotaan, etteivät jotkut työttömät suostu tulemaan töihin, vaikka töitä olisi tarjolla.” Itse asiassa tiedetään päinvastaista: jos markkinajärjestelmässä on pulaa jostain resurssista (kuten työntekijöistä), silloin tästä resurssista joutuu maksamaan korkeampaa hintaa (kysyntä ylittää tarjonnan). Yrittäjät löytävät päteviä työntekijöitä aina kilpailevien yritysten listoilta, joilta niitä saa houkuteltua tarjoamalla korkeampaa palkkaa ja sama pätee työttömyyskortistossa oleviin, joiden mahdollista pätevyyden puutetta voi korjata järjestämällä täsmäkoulutusta. Tämän mekanismin kautta suuremman tuottavuuden yritykset (jotka pystyvät maksamaan suurempia palkkoja) menestyvät ja ajavat huonommin organisoidut yritykset konkurssiin, parantaen koko kansantalouden tilaa. Jos Karvala olisi jaksanut kuunnella yhteiskuntaopin tunneilla, hän saattaisi tietää tämän. Joka tapauksessa markkinaehtoista työvoimapulaa (puhumattakaan samanaikaisesta työttömyydestä) ei ainakaan datasta löydy.

Seuraava toteamus Karvalalta on silti oma suosikkini: ”Osa työikäisistä ja työkykyisistä ihmisistä näyttää olettavan, että yhteiskunnan pitää kustantaa heidän vastikkeeton oleilunsa, vaikka Suomi elää jatkuvasti velaksi.” Tämä on fantastinen lause siksi, että ensimmäinen osa on suoraan ristiriidassa jälkimmäisen kanssa. Selitetäänpä jälleen yksinkertaisuuksia. Alijäämän (velan ottamisen) pointti valtiolle on pitää yllä/lisätä kysyntää kansantalouden pyöriessä kapasiteettinsa alapuolella; kaikki muu tarkoittaa rahan viskomista kaivoon menetetyssä kasvussa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen riittämättömän kysynnän seurauksena. Ylijäämän/neutraalin budjetin pointti on puolestaan estää ylikuumenemista vähentämällä kysyntää; koska pohjainflaatio pysyy edelleen sitkeästi vaivaisessa 0,7%, saa ylikuumenemista etsiä kissojen ja koirien kanssa. Karvala siis saman lauseen sisällä ensin valittaa työttömien laiskuudesta ja sitten valittaa budjetin asennosta, joka estää useampia joutumasta työttömäksi. Itse asiassa kirjoituksen joka toinen lause näyttäisi sisältävän täysin käsittämättömiä toteamuksia ja jos minä olisin tuottanut jotain näin absurdia, en todennäköisesti kehtaisi enää koskaan kirjoittaa muuta kuin ehkä kaskuja julkisten vessojen seinille. Mutta minä en kirjoitakaan IL:n pääkirjoituksia.

Data ei suostu tekemään yhteistyötä työvoimapulasta ja ylikuumenemisesta valittavan porukan kanssa; pohjainflaatio oli kesäkuussa edelleen vain 0,7%.

https://www.iltalehti.fi/paakirjoitus/a/f0526e03-3341-4abc-8531-7b767ec405a1

https://yle.fi/uutiset/3-10869392
https://tradingeconomics.com/finland/core-inflation-rate?continent=australia

Veivätkö työntappajarobotit kaikki työt?

Mediaan on ilmeisesti asetettu joku omituinen kiintiö työvoimapulaa valittelevista artikkeleista, joka sitten on kuukausittain yksinkertaisesti täytettävä. Samoin ajasta aikaan on pyöritettävä artikkeleita, joissa kerrotaan työntappajarobottien vieneen kaikki työpaikat. Suosikkejani ovat silti jutut, joissa molemmat skenaariot saadaan mahtumaan samaan artikkeliin. Manpower Groupin toimitusjohtaja Matti Kariola kertoo meille Ylellä ”että on paljonkin aloja, joilla on aitoa työvoimapulaa ja huutava tarve osaajille” ja toteaa samalla että ”työmarkkinoille vapautuu digitalisaation ja automaation takia henkilöitä, joiden osaamiselle ei ole enää niin paljon kysyntää”. Työpaikat siis loppuvat kesken (automaatiotarina) samaan aikaan kun työntekijät loppuvat kesken (työvoimapulatarina). Näiden skenaarioiden on mahdotonta olla totta samaan aikaan, mutta toisaalta molempien on mahdollista olla epätotta. Katsotaanpa ovatko työntappajarobotit saaneet tarpeeksi keppiä ja osallistuneet riittävän moneen käsipäivää-kurssiin viedäkseen muiden työt.

Kuinka paljon automaatio (digitalisaatio) syrjäyttää työvoimaa on mitattavissa. Näin siksi, että tämän prosessin seurauksena työnantajan/yrityksen tuottama arvonlisä pysyy yhtä suurena tai kasvaa samaan aikaan kun sen tekemiseen käytetty työvoiman määrä laskee, mikä puolestaan tarkoittaa tuottavuuden nousemista. Tämä on siis määritelmällinen kysymys (tuottavuus = BKT/työtunnit), minkä seurauksena automaation työvoimaa korvaava tahti näkyy tuottavuuskehityksen osana, jota kutsutaan kokonaistuottavuudeksi. Ongelma työntappajarobottitarinan kannalta on, että kokonaistuottavuuden keskiverto kehitys/vuosi 2008-2017 oli -0,6%, eli historiallisen heikkoa (1995-2007 vastaava luku oli 1,9%). Jos työntappajarobotit veivät kaikki työpaikat, ne eivät ilmeisesti siellä tee muuta kuin juovat kahvia ja lorvivat.

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta robotit eivät myöskään näytä lymyilevän ainakaan aivan kulman takana. Näin siksi, että jos yritykset aikoisivat toteuttaa massiivisia automatisaatio-ohjelmia, tämä näkyisi investointiasteessa, joka kuitenkin edelleen mataa 25%:ssa ja investointien osuus bkt:sta on itse asiassa ollut historiallisen matalalla. Todettakoon vielä, ettei minulla ole siis mitään Kariolan ehdottamia työntekijöiden koulutusohjelmia vastaan (päinvastoin), mutta työttömyyteen ym. ongelmiin ei ole syypää (kätevästi neutraaliksi koettu) teknologia, vaan hölmöt poliittiset päätökset kuten talouskuri. Ymmärrän että erityisesti näiden päätösten tekijät haluaisivat ihmisten ajattelevan toisin, mutta meillä muilla ei ole mitään järkeviä syitä tehdä niin.

Kokonaistuottavuuden kehitys on ollut historiallisen heikkoa.

Yritysten investointiasteessa ei näy suuntausta ylöspäin.

Investointien osuus BKT:sta ei myöskään tue työntappajarobottitarinaa.

https://yle.fi/uutiset/3-10821366

http://tilastokeskus.fi/til/sekn/2019/01/sekn_2019_01_2019-06-20_tie_001_fi.html

https://www.eurojatalous.fi/fi/2015/artikkelit/mista-investointien-vaimeus-johtuu/

http://www.stat.fi/til/ttut/2017/ttut_2017_2018-11-30_tie_001_fi.html

Työvoimapula?

Aina säännöllisin väliajoin väite työvoimapulasta ruoskitaan esiin luolastaan ja ripustetaan ristille kaiken kansan pällisteltäväksi. Väitteen tappaminen ei auta, koska muutaman päivän päästä joku on jo taas laulamassa sen ylösnousemuksen ilosanomaa. Tällä kertaa Yle nostaa esille metsätalouden ja valittelee yhdessä Sotkamon metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja Jarmo Huttusen kanssa että ”koko metsäalaa huolestuttaa työntekijöiden puute”. Kerrataanpa jälleen perusasioita. Jos markkinataloudessa on pulaa resurssista (esim. työvoimasta), kysynnän ja tarjonnan peruslakien mukaan silloin hinnat nousevat – jos näin ei tapahdu, markkinaehtoista työvoimapulaa ei ole. Toisin sanoen yritykset pystyvät aina löytämään työntekijöitä kilpailevien yritysten listoilta ja jos ne haluavat houkutella näitä sieltä omiin leipiinsä, se onnistuu tarjoamalla suurempaa palkkaa. Jos puolestaan ei ole valmis maksamaan markkinahintaa, silloin jää ilman – tätä kutsutaan kapitalismiksi.

Mahdollista palkkakilpailua voimme etsiä ansiotasoindeksistä. Ensiksi todettakoon, että vuonna 2018 keskimääräinen ansiotason nousu kaikkien palkansaajien keskuudessa oli 1,8%, mikä on edelleen kaukana vuosina 1994-2007 vallinneesta n. 3,5%:n tasapainosta ja sitä kautta työvoimapulasta. Maa- ja metsätalouden toimialalla luku on 2,0%, mihin pätee sama huomio, mutta kehityksen tarkastelu vuoineljänneksittäin paljastaa lisää. Lähes kaikilla aloilla palkkojen nousu ajoittuu viime vuoden ensimmäiseen ja/tai toiseen neljännekseen, minkä jälkeen se hidastuu dramaattisesti (maa- ja metsätaloudessa luku viimeisellä neljänneksellä oli 0%). Tämä on sikäli luonnollista, että koska kasvun odotetaan hidastuvan yritykset eivät todellisuudessa koe erityisen suurta tarvetta rekrytointiin - tämä on tietenkin päinvastoin, kuin mitä tarina työvoimapulasta kertoo.

Toinen mahdollinen paikka etsiä työvoimapulaa löytyy tehdyistä tunneista/palkansaaja (jos yritykset eivät voi palkata lisää väkeä, ylityöt ovat ratkaisu). Ongelma tässä kuitenkin on, että nämä tunnit ovat itse asiassa hieman laskeneet vuodesta 2016 sekä toimialojen keskiarvona että maa- ja metsätaloudessa erityisesti, mikä jälleen osoittaa päinvastaiseen suuntaan, kuin oletettu työvoimapula. Tarkimmat saattavat toki muistaa, että työvoimapulasta valitettiin esimerkiksi myös vuonna 2015 jolloin työttömyys oli n. 9,5%, joten mitään loogisia perusteita ei välttämättä kannata edes odottaa ja toistuvat artikkelit asiasta ovat mahdollisesti tarkoitettu jonkinlaisena uhrilahjana työvoimapulajumalien vihan lepyttämiseen.

 

Ansiotasoindeksi 2000-2018

Ansiotasoindeksi 1991-1999

https://yle.fi/uutiset/3-10732314

https://www.stat.fi/til/ati/2018/04/ati_2018_04_2019-02-06_tie_001_fi.html

https://www.stat.fi/til/ati/2018/04/ati_2018_04_2019-02-06_tau_009_fi.html

https://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/13/tyti_2018_13_2019-04-11_tau_021_fi.html

https://www.stat.fi/ajk/tiedotteet/v99/168pals.html

Vartiainen ja työttömyys

Juhana Vartiainen (kok) onnistui taannoin aiheuttamaan laajaa pahennusta Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa toteamalla, että Suomen työttömistä ainoastaan noin 40 000 pystyy oikeasti työllistymään. [1] Sittemmin hän on myös jo kerennyt sydämistymään jutun aiheuttamista reaktioista, [2] moittinut HS:n otsikointia ja kirjoittanut blogissaan selvennyksen näkemyksistään [3]. Otsikoinnin tasosta en tiedä, mutta koska olennaista asiassa on tietenkin Vartiaisen näkemysten sisältö, niin vilkaistaanpa niitä.

Kuten Vartiainen blogissaan selittää, niin tuo 40 000 työttömän mahdollisuus työllistymiseen perustuu tämän hetkisen kausitasoittetuun työttömyysprosentin (8,7 %) ja arvioidun rakenteellisen työttömyysasteen (OECD:n mukaan 7,4 %) erotukseen. Rakenteellinen työttömyysaste (englanninkielinen lyhenne NAIRU) tarkoittaa sitä työttömyysprosenttia, jonka alle tietyssä yhteiskunnassa ei oletetusti voida mennä ilman, että se kiihdyttää inflaatiota. Tämä puolestaan johtuu siitä, että työllisyyden laskiessa työntekijöiden mahdollisuudet vaatia enemmän palkkaa kasvavat, mikä puolestaan alkaa siirtyä kuluttajahintoihin ja molemmat seikat yhdessä siis johtavat inflaatiospiraaliin kun työntekijät vaativat kierroksittain suurempia palkkoja, mihin työnantajat taas vastaavat kohottamalla hintoja.

Näin siis ainakin teoriassa. Ongelma NAIRUn kanssa on, että sen arvioimiseen ei ole luotettavia metodeja ja arvioilla on yleensä suuri taipumus mennä yläkanttiin - esimerkiksi sekä Ruotsi että Saksa ovat alittaneet omat NAIRUnsa, mutta niiden inflaatio ei ole edes Euroopan Keskuspankin määrittämässä 2 %:n tavoitteessa. [4] NAIRUun liittyviä inflaatiospiraaleja ei ole itse asiassa juuri nähty sitten 1980-luvun puolivälin, mikä onkin Vartiaisen ja hänen uusliberaalien hengenheimolaistensa mahdollisesti suurin ongelma - heidän teesiensä perusta pohjaa 1970-lukuun, mutta silloin teollisuusmaissa voimassa ollut työvoimapoliittinen konfiguraatio on jo ajat sitten käännetty käytännössä päälaelleen. NAIRUn kuvaaman 1970-luvun inflaatiogeneraattorin ja nykypäivän erot voi summata seuraavalla kaaviolla:

Tilanne 1970-luvulla:	Tilanne nykyään:
Korkea inflaatio	Sekulaari inflaation puute
Työvoiman osuus BKT:sta korkea	Pääoman osuus BKT:sta korkea
Yritysten voitot matalalla	Reaalipalkkojen kasvu matalalla
Ammattiliitot vahvoja	Ammattiliitot heikkoja
Matala epätasa-arvoisuus	Kasvava epätasa-arvoisuus
Kansalliset markkinat	Globaalit markkinat
Finanssitalous heikko	Finanssitalous vahva
Keskuspankit heikkoja	Keskuspankit vahvoja
Parlamentit vahvoja	Parlamentit heikkoja

 Lähde [5]

1970-luvulla työvoiman vaikutusvalta sekä työmarkkinoilla että politiikassa oli siis suhteellisesti vahvempi kuin koskaan ja se pystyi tehokkaasti vaatimaan oikeuksiaan, Kapitalistisessa järjestelmässä tämä on kuitenkin aina ongelma, koska yritysten täytyy jollain tavalla tehdä voittoa tai muuten ne menevät konkurssiin, minkä seurauksena palkankorotuksiin vastattiin hintojen nostoilla, mikä siis johti inflaatiospiraaliin. Uusliberaalien muutosten myötä 1980- ja 1990-luvuilla tämä konfiguraatio on kuitenkin hyvässä tai pahassa suurelta osin romutettu (mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin, siirtämällä keskuspankit pois parlamentaarisesta kontrollista, jne.), minkä perusteella voi todeta, että Vartiainen ja kumppanit todennäköisesti arvioivat NAIRUN yläkanttiin, koska työvoima on jo onnistuttu varsin tehokkaasti kesyttämään, mikä puolestaan näkyy esimerkiksi lakkojen määrän romahtamisessa [6] ja toisaalta EKP:n kyvyttömyytenä saada inflaatiota edes haluamaansa 2 %:in. Vartiaiselle sanoisin siis, että edelleen on olennaisempaa keskittyä tuotantokuilun sulkemiseen (kysynnän stimuloimiseen) kuin työvoimareservin kasvattamiseen, mutta koska Vartiainen uskoo sellaisiinkin konsepteihin kuin rikardolainen ekvivalenssi [7] (jota on empiirisestä maailmasta etsitty kissojen ja koirien kanssa - tuloksetta), niin tuskinpa häntä erityisesti kiinnostaisi.

Mutta työvoimareservin kautta voimmekin palata HS:n haastatteluun, jossa Vartiainen toteaa työvoimapulan olevan jo ongelma ja että hän on saanut asian tiimoilta useita soittoja työnantajilta ympäri Suomea. Ehkä on, ehkä ei, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä rationaalisen päätöksenteonkannalta, sillä (mahdollisen) työvoimapulan näemme numeroista, emme kuuntelemalla anekdootteja naapurin Kakelta. Todellisen työvoimapulan tilanteessa työnantajat luonnollisesti pyrkivät tarjoamaan korkeampia palkkoja houkutellakseen työvoimaa kilpailijoiltaan, koska tämä antaa absoluuttisen edun - esimerkiksi jos kaupungissa on pulaa remonttimiehistä, niin yritys A saa absoluuttisen edun houkuttelemalla remonttimiehiä yritykseltä B, koska sen jälkeen yritys A pystyy toteuttamaan siltä tilatut remontit toisin kuin yritys B. Jos tätä ei tapahdu se voi johtua kahdesta syystä: a) kyseiset yrittäjät eivät ymmärrä markkinataloudesta mitään ja mahdollisesti siten korvautuvat pätevämmillä kilpailijoilla mennessään konkurssiin b) oikeaa työvoimapulaa ei ole ja asiasta valitetaan muista syistä. Joka tapauksessa ansiotasoindeksistä voimme siis tarkistaa, onko Suomessa hurja palkkakilpailu käynnissä:

Lähde [8]

Kuten näkyy, palkkojen korotussuunta on ollut alaspäin, ei ylös, mikä näyttäisi viittaavan siihen, ettei Vartiaisella ole ainakaan mitään empiiristä pohjaa toteamukselleen. Tähän voi tietenkin todeta, että tilastot näyttävät aina viiveellä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja että kuvio loppuu tämän vuoden syyskuuhun, mutta minä voin nojata vain siihen mitä saatavilla oleva data minulle kertoo, en puhelinsoittoihin yrittäjäystäviltäni tai ideologisiin fantasioihin.

Lopuksi Vartiainen toteaa, että "iso elefantti huoneessa" on se, mitä sosiaaliturvan uudistus merkitsee työttömyysturvan kannalta. Valtioneuvoston kanslia on asettanut 28.9.2017 Perusturvan ja toimeliaisuuden kokonaisuudistushankkeen, [9] ja vaikka sitä ei ainakaan vielä kerrota suoraan, kuinka sosiaaliturvaa on tarkoitus uudistaa, niin todennäköisesti tällä tarkoitetaan Vartiaisenkin peräänkuuluttamia työvoimareservin kasvattamiseen pyrkiviä toimia, eli leikkauksia ja mahdollista vastikkeellisuutta. Itse ansiosidonnainen työttömyysturvahan kerettiin jo lyhentää 400 päivään ja koska työttömyys todennäköisesti vähenee ensi vuonna talouskasvun myötä, niin tämäkin "uudistus" todennäköisesti julistetaan onnistuneeksi riippumatta sen todellisista meriiteistä. Näitä todellisia meriittejä on tietenkin mahdoton tietää etukäteen, mutta koska ruotsalaiset kerkesivät jo vuosina 2001-2002 tehdä samansuuntaisen reformin (työttömyyskorvauksen tasoa alennettiin 20 viikon jälkeen), voimme seurata sen vaikutuksia vertaamalla työttömyyden kehitystä reformittomaan Suomeen:

Lähde [10]

Kuten näkyy, Ruotsin työttömyys jatkoi kasvuaan vielä yli kaksi vuotta reformin jälkeen ja on sen jälkeen seurannut varsin yksi yhteen Suomen kehitystä aina vuoteen 2013 saakka. Jos nykyisen eron syyksi haluaa hakea Ruotsin työttömyysturvareformia tai enemmän paikalliseen sopimiseen nojaavaa työmarkkinajärjestelmää, joutuu tekemään kohtuullisesti mentaalista akrobatiaa selittääkseen miksi näiden seikkojen vaikutus näyttää aktivoituvan varsin selektiivisesti, erityisesti koska käyrien eroaminen vuoden 2013 kohdalla sattumalta korreloi myös Ruotsin siirtymisellä elvyttävämpään talouspolitiikkaan samalla kun Suomi on jatkanut kiristystä (puhuin tästä lyhyesti viime kuussa). Tämän toteaminen on kuitenkin poliittisesti epäkorrektia kerettiläisyyttä kunniallisissa keskustelukerhoissa, minkä seurauksena poliittinen diskurssi on degeneroitunut tasolle, jossa kaikki jotka eivät hyväksy uusliberaalin tarjonta-puolen talousopin olettamuksia Jumalan totuuksina lynkataan julkisesti törsäävinä hyysäreinä. Ei ihme, että Vartiainenkin kauhistui THL:n raportista, jossa kehdattiin epäillä hänen käsitystään, että työttömien äitien lisääminen työmarkkinoille oikeasti alentaakin työttömyyttä.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005454334.html

[2] https://yle.fi/uutiset/3-9944811

[3] https://juhanavartiainen.fi/2017/tyovoimavirrat-ja-rakenteellinen-tyottomyys/

[4] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=61365#; https://fi.tradingeconomics.com/sweden/inflation-cpi; https://fi.tradingeconomics.com/sweden/unemployment-rate; https://fi.tradingeconomics.com/germany/inflation-cpi; https://fi.tradingeconomics.com/germany/unemployment-rate

[5] http://www.readcube.com/articles/10.1007/s10272-016-0629-4?author_access_token=6WZAX6MYuq8klP_knSHpQve4RwlQNchNByi7wbcMAY6OtT4TeY_DX0VnADkr76rVJ_jZJzNq1JWkm1hNcbEa5zupZoPmmbOJARbNg1MlYrLrMxG0hycztfrYLf1cC0xk-lIB_TQOa7xOFiogDvuklQ%3D%3D

[6] http://www.tilastokeskus.fi/til/tta/2016/tta_2016_2017-04-28_tau_002_fi.html

[7] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html

[8] http://www.stat.fi/til/ati/2017/03/ati_2017_03_2017-10-12_tie_001_fi.html

[9] http://vnk.fi/documents/10616/3934867/Perusturvan-ja-toimeliaisuuden-kokonaisuudistus.pdf

[10] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf