Elvytyksestä

Koska Ylelläkin on ilmeisesti jo siirrytty käsittelemään kiristävän talouspolitiikan kannattajien argumentteja kuin ne olisivat kiistämättömiä totuuksia, lienee syytä vielä oikoa muutamia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja asian tiimoilta. Ylen talouden ja politiikan toimittaja Minna Pantzar aloittaa analyysinsä Suomen taloudellisesta tilanteesta ja velanotosta toteamalla "mutta miten niin tiukkaa talouspolitiikkaa jatketaan? Eihän se mitään tiukkaa ole ollut. Taloutta on elvytetty velalla jo vuosikaudet. Taantumassa se oli paikallaan, mutta talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt väkevästä talouskasvusta huolimatta lisävelanotto jatkuu." [1] Puretaanpa tätä omituisten oletusten sekasotkua.

Kuten viime kerralla kirjoitin ja tilastoista helposti näkee, niin kiristävän talouspolitiikan empiiriset tulokset ovat varsin huonoja. Kiristystä kannattavien ekonomistien vastaus tähän on, että kiristys toimii kyllä huonosti nyt, mutta joskus vuosikymmenien päästä se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Koska tämä kuulostaa normaalin ihmisen korvaan hullulta, on kiristystä kannattavien maallikoiden keksittävä jotain muuta ja yksi tapa väistää kiristyspolitiikan huonot empiiriset tulokset on todeta, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole harjoitettukaan, vaan itse asiassa päinvastoin taloutta on elvytetty velalla. No, onko elvytetty vai kiristetty? Tämä on itse asiassa kyllä mahdollista selvittää. Fiskaalinen elvytys tarkoittaa teknisesti tietenkin väliaikaista verojen alentamista, valtion suorien menojen kasvattamista (esim. infrastruktuuriin) tai molempia. Määritelmä on muuten osuva, mutta koska valtion tuloihin ja menoihin vaikuttavat myös vahvasti yleiset suhdannevaihtelut maailmalla, saadaan tietoisen talouspolitiikan luonne (kiristävää vai elvyttävää) selville poistamalla datasta suhdanteiden vaikutus. Tämän seurauksena harjoitettu talouspolitiikka näyttää Suomessa tältä:

Lähde [2]



Kuten kuviosta näkyy, niin julkisen talouden rakenteellinen tasapaino heikkeni 2008-2010, mikä on siis seurausta Vanhasen II hallituksen elvytyspolitiikasta. Tämän jälkeen suunta muuttuu, eli tietoinen talouspolitiikka muuttuu kiristäväksi. Pantzar ja kumppanit ottavat huomioon ainoastaan alijäämän kokonaiskasvun, mikä suurelta osin johtuu Euroopassa vallitsevasta heikosta taloussuhdanteesta, mikä puolestaan johtuu harjoitetusta kiristyspolitiikasta. Pelkän alijäämän huomioiminen elvytyksen määritelmänä on tietenkin kiristyksen kannattajien näkökulmasta sikäli hyödyllinen, että sen mukaisesti jos kiristys epäonnistuu (alijäämä kasvaa), niin siitä tuleekin silloin määritelmällisesti elvytystä - kiristys itsessään ei voi muuta kuin onnistua. Kuten sanottu, tämä määritelmä on epäilemättä joissain piireissä hyödyllinen, mutta on vaikea nähdä miksi kukaan rehellinen ihminen sitä käyttäisi.

Pantzar kirjoittaa siis myös, että taantumassa elvytys oli paikallaan, mutta että talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt kasvu on väkevää. Elvytys tässä viittaa siis virheellisesti alijäämän kasvuun epäonnistuneen kiristyspolitiikan seurauksena, mutta mitä mainittu talouskäänne tarkoittaa on hieman epäselvää. Mahdollisesti Pantzar viittaa tässä vuoteen 2015, jolloin bruttokansantuotteen kasvu pääsi viimein nollan alta ja on sittemmin pysytellyt sen yläpuolella? Joka tapauksessa kasvun väkevyyden voimme ainakin helposti arvioida saatavilla olevien numeroiden perusteella vertaamalla pitkän ajan keskiarvoa tämän hetkisiin ja ennustettuihin lukuihin. Suomen BKT:n vuosittainen keskivertokasvu 1976-2017 välillä on 2,14 %. [3] Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden kasvu oli 1,9 % ja tämän vuoden ennusteiden keskiarvo on 2,17 %, minkä jälkeen mennään taas reilusti alle kahteen prosenttiin. [4] Eli yksi vuosi keskiarvon mukaista kasvua ja muuten aneemisia alle kahden prosentin lukuja; kuinka tästä saadaan väkevää, on mysteeri tavalliselle kuolevaiselle.

Taloudesta ja elvytyksestä puhuminen ei kuitenkaan olisi mitään ilman pakollista velkahysteriaa ja kuten Pantzar toteaa, niin Suomen valtiolainan korkoihin on kulunut vuodesta 2007 alkaen noin 20 miljardia euroa, mikä on tietenkin varsin suuri summa. Lasketaanpa ihan huvikseen, mitä bruttokansantuotetta leikkaava kiristyspolitiikka on karkeasti ottaen maksanut. Elvytyksen jäljiltä vuoden 2010 BKT kasvu oli 3 % ja vuoden 2011 2,6 %, mutta annetaan oikein reilusti siimaa ja mennään pitkän ajan keskiarvonkin ali tasan 2 %:n oletetussa elvytyksen jatkamisskenaariossa ja lasketaan kuinka paljon kasvua on menetetty 2012-2017 ottaen lähtökohdaksi vuoden 2011 BKT (196,9 miljardia euroa). [5] Lopputuloksena BKT:n menetykset ovat maksaneet suomalaisille melkein 23 miljardia euroa ja tämä siis ainoastaan viidessä vuodessa sekä varsin armollisilla alkuoletuksilla. Tätä on tietenkin mahdoton nähdä, jos ajattelee, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole edes tehty ja se on myös syy siihen, miksi Pantzarin väittämä "Valtion ja kuntien velkaantuminen on heikentänyt Suomen velkasuhdetta" on pääasiassa virheellinen. Asiaa on helppo havainnollistaa parilla kaaviolla. Oletetaan ensin hypoteettinen tilanne A, jossa BKT:n suhde valtion velkaan on 100 %, eli 1:1.

Oletetaan sitten toimia, jotka kutistavat bruttokansantuotetta - kuten leikkaavaa talouspolitiikkaa - jonka kautta saavumme tilanteeseen B, jossa hypoteettinen BKT on laskenut 80 %:in, eli velkasuhde onkin nyt 125 %, koska velan määrä on siis yhtäkkiä 25 % suurempi kuin BKT.

Vaikka velkaa ei siis olisi edes otettu yhtään ainoaa senttiä lisää, niin bruttokansantuotetta kutistavat toimet automaattisesti huonontavat velkasuhdetta - tämä on olennaisin syy velkasuhteen huononemiseen ja velasta pääsee parhaiten eroon kasvattamalla bruttokansantuotetta, ei leikkaamalla sitä.

Edellä esitetyt kuripolitiikan argumentit - vaikka ne ovat virheellisiä - ovat siis jo ilmeisesti muuttuneet niin arkitotuuksiksi, ettei niiden perustaa enää edes kyseenalaisteta. Paljon tässä on kyse tietenkin normaalijärkeen hyvin sopivasta moraalitarinasta, jossa säästäminen on hyvä ja kuluttaminen paha. Näin voikin pääasiassa olla yksittäisessä kotitaloudessa, mutta huolimatta aina silloin tällöin esitettävistä vertauskuvista, valtion talous ei ole analoginen yhteen suureen kotitalouteen, vaan valtion tasolla menot ja tulot ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Tämän ja muiden edellä esitettyjen seikkojen ymmärtämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori ja jos työkseen näistä asioista kirjoittavat henkilöt eivät niitä ymmärrä, se johtuu todennäköisesti ainoastaan siitä, etteivät he halua niitä ymmärtää.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9764364

[2] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/03/09/miksi-fiskaalinen-elvytys-ei-kelpaa/

[3] https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

[4] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[5] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Talouskuri ja sen toimivuus

Suomen taloudella menee ainakin bruttokansantuotteella mitattuna paremmin kuin vuosiin. Suomen Pankki hinasi kesäkuussa kasvuennusteen vuodelle 2017 2,1 %:in ja Valtiovarainministeriö nokitti hieman myöhemmin nostamalla omaa ennustettaan 2,4 %:in samalla kun Tilastokeskus puolestaan korjasi vuoden 2016 laskelmaansa tapahtuneelle kasvulle 1,4 %:sta 1,9 %:in. Ennusteiden keskiarvot tuleville vuosille (2018 ennuste 1,67 %, 2019 ennuste 1,27 %) näyttävät taas jo selkeäasti heikommilta, mutta kuitenkin toki paremmilta kuin nolla- tai miinusmerkkiset luvut vuosilta 2012-2015.[1] Tämä oletettavasti todistaa, että sekä tämän että edellisen hallituksen harjoittama leikkaus- ja sopeutuspolitiikka oli sittenkin järkevämpi ratkaisu kuin esimerkiksi talouden elvyttäminen.

No, tarkastellaanpa asiaa ensin ihan leikkaajien omien lukujen ja logiikan valossa. Talousteoreettisesti Suomen leikkauspolitiikka nojaa ns. yleisen tasapainon malleihin, mikä yksinkertaistaen tässä tapauksessa tarkoittaa käytännön puolella sitä, että Valtionvarainministeriössä tai Suomen Pankissa syötetään toimintaskenaarioita asialle omistettuun tietokonejärjestelmään, joka ennaltaohjelmoitujen matemaattisten kaavojen pohjalta laskee kuinka erilaiset muutokset vaikuttavat pitkällä aikavälillä talouteen. Suomen Pankin käyttämä yleisen tasapainon mallia pyörittävä tietokonejärjestelmä on nimeltään Aino ja Valtiovarainministeriön vastaava Kooma, joista jälkimmäisestä Helsingin Sanomat itse asiassa julkaisi kohtuullisen hyvän artikkelin viime vuoden lopulla.[2] Kuten artikkelissa esitettyjen käyrien valossa näkyy, niin Kooma todellakin näyttää ennustavan leikkausten johtavan esimerkiksi BKT:ssa prosentuaalisesti nopeimpaan kasvuun jo vuosien 2021-2022 tienoilla:

Jostain syystä Helsingin Sanomat ei kuitenkaan julkaissut käyrää, joka kertoo eri vaihtoehtojen suhteesta bruttokansantuotteeseen kokonaisuudessaan (ei siis pelkästään prosentuaaliseen kasvuun), joten laitetaanpa se tähän:

Lähde[3]

Kuten näkyy, niin leikkauspolitiikka lyö aloituksessa sellaisen lommon bruttokansantuotteeseen, että suhteessa BKT:n kokonaisuuteen, sitä toimittamalla ei ole elvytystä saatu kiinni edes 2020-luvun lopussa, vaan käyrät leikkaavat itse asiassa vasta vuonna 2034. En ota kantaa siihen, miksi Helsingin Sanomat ei tätä erittäin olennaista kaaviota jutussaan tuonut ilmi, mutta kaikille lienee selvää, miksi poliitikot ja leikkauspolitiikan muut äänitorvet eivät sitä näytä: yksikään selväjärkinen ei kuvittele, ettei globaalissa taloudessa tapahtuisi uutta shokkia ennen vuotta 2034, eli siis sellaista shokkia, joka heittää Kooman pitkän ajan ennustukset taas romukoppaan. Näin siis erityisesti nykyjärjestelmässä, jossa sääntelyn purkamisen aloittamisen jälkeen 1970-80 luvuilla talousromahduksia on tapahtunut kerran noin 10-15 vuodessa.

Leikkauspolitiikka ei siis näytä erityisen toimivalta edes sen omien olettamusten valossa. Koska osa olettamuksista on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaisia, niin tarkastellaanpa seuraavaksi hieman niitä. Eräs olennaisimmista on yleisen tasapainon mallien suosima ricardolainen ekvivalenssi, joka normaalin talousjargonin mukaisesti kuulostaa hienommalta kuin mitä on. Ricardolaisen ekvivalenssin mukaan elvytys ei toimi, koska jos valtio yrittää lisätä kysyntää kasvattamalla omaa kulutustaan, niin kuluttajat puolestaan vähentävät omaa kulutustaan vastaavasti, koska he ennakoivat valtion menojen kasvun johtavan verotuksen nousuun tulevaisuudessa. Mitä tämä suomeksi sanottuna tarkoittaa, on että esimerkiksi tehdessään päätöstä uuden auton ostamisesta kansalaista ei kiinnosta niinkään se onko hänellä työpaikkaa ensi viikolla (joka saattaa lähteä alta leikkausten, laman ja alhaisen kysynnän seurauksena), vaan se mikä on valtion budjetin alijäämä ja mahdollinen veroprosentti kymmenen vuoden päästä. Tietenkin tämä on täysin pähkähullu oletus ihmisten käyttäytymisestä, eikä sille ole mitään empiiristä perustaa, mutta tämä ei estä sitä olemasta yksi olennaisia teorettisia lähtökohtia, joilla vallitsevia talouslinjauksia perustellaan.

Yleisen tasapainon mallien ongelmat liittyvätkin usein kyseenalaisiin oletuksiin ihmisten käyttäytymisestä ja ominaisuuksista (esim. kaikki toimijat markkinoilla ovat yhtä hyvin informoituja, toimijat markkinoilla tekevät päätöksiä rationaalisesti, eivät irrationaalisen laumakäyttäytymisen mukana, jne.), mutta Koomaan ja Ainoon on mahdollisesti suomalaisena erikoisuutena jätetty mukaan ylimääräisiä epäkohtia, joita ei siellä tarvitsisi olla. Kuten Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa Koomasta ja Ainosta Helsingin Sanomien artikkelissa: "Nollakorkoympäristöä ja hystereesiä ei huomioida mitenkään" (hystereesi tarkoittaa tilapäishäiriön muuttumista pysyväksi, eli esim. leikkauksista johtuvan pitkittyvän työttömyyden seurauksena paluu työelämään muuttuu koko ajan vaikeammaksi). Näin ollen on kohtuullista odottaa, että BKT:en kohdistuvan suoran haukkauksen lisäksi leikkauspolitiikka ei todennäköisesti tuo lupaamiaan kasvulukuja tulevaisuudessa, koska esim. hystereesin vaikutuksia ei siis ole mallinnettu käytettyihin ennustusvälineisiin. Toisaalta elvytys politiikan kustannukset puolestaan on yliarviotu, sillä nollakorkoympäristöä ei ole huomioitu. Yleisen tasapainon malleihin nojaavat tietokoneohjelmat voivat matemaattisuudessaan näyttää kovin objektiivisilta, mutta jos niiden laskukaavoihin on ohjelmoitu perättömiä oletuksia ja toisaalta jätetty ohjelmoimatta olennaisia muuttujia, on vaikea nähdä kuinka Kooma tai Aino pystyisivät tuottamaan edes potentiaalisesti luotettavaa tietoa nykymuodossaan. Melkein heräisi epäilys, että halutut tulokset on itse asiassa asetettu ensin ja sen perusteella sitten ohjelmoitu sopivat muuttujat, jotka näitä tuloksia tuottavat. Melkein.

Todettakoon loppuun vielä, että leikkausten ja sopeutuksen aiheuttama lovi BKT:en ei ole hypoteesi, vaan nähtävissä empiirisessä aineistossa. Euro-alueella harjoitettiin pääasiassa elvyttävää talouspolitiikkaa lyhyesti vuosien 2008-2010 välillä, mikä pätee myös Suomeen, kun Vanhasen II hallitus teki suunnitelluista verokevennyksistä pysyviä muuttaen ne talouden alamäessä elvytykseksi. Vuoden 2010 jälkeen sekä Euro-alue että Suomi sen mukana lopettivat elvytyksen siirtyen puolestaan kiristävään talouspolitiikkaan, minkä seuraukset Suomen kohdalla näkyvät alla olevasta kuviosta (Euro-alueen oma kuvio on vastaavanlainen):

Lähde[4]

Kuten näkyy, elvytyksen seurauksena kasvu lähti hyvin nopeasti käyntiin 2007-2008 romahduksen jäljiltä, mutta kiristyspolitiikan vaikutuksesta sittemmin taantui vähintään yhtä nopeasti vuoden 2011 jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, on että harjoitettu politiikka on maksanut Suomen valtiolle ja sen kansalaisille miljardeja euroja menetetyn kasvun kautta. Ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata kuinka puolueet ja henkilöt, jotka ovat ajaneet näitä linjauksia pystyvät edelleen esittämään varsin onnistuneesti itseään vastuullisina talouden pitäjinä. Uusiosanaston maailmassa miljardien viskominen viemäriin on siis kääntynyt vastuullisuudeksi.

---

[1] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[3] https://www.uutistamo.fi/leikkauspolitiikka-kantaa-hedelmaa-ehka-jo-vuonna-2034/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3

Uusliberalismia numeroina

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) uudessa kansalaisten asenteita kartoittavassa raportissa tutkittiin populismia ja sen mahdollisia kasvualustoja Suomessa.[1] Tutkimuksessa populismiksi määritellään muun muassa väite ”Yhteiskuntamme eliitti ajaa vain omia etujaan eikä välitä tavallisten suomalaisten elinolosuhteista” (74 % samaa mieltä, 15 % eri mieltä) ja ”Tuloerot väestöryhmien välillä ovat maassamme kasvaneet liian suuriksi” (70 % samaa mieltä, 19 % eri mieltä) sekä ”Suomalainen yhteiskunta on antautunut liiaksi sokeiden markkinavoimien ja itsekkään voitontavoittelun ohjattavaksi” (62 % samaa mieltä, 19 % eri mieltä). Sitä millä perusteella esimerkiksi nämä näkemykset ovat populismia ei kerrota, mutta ainakin yksi yhteinen nimittäjä näyttäisi olevan, että kansalaisten suuresta saman mielisyydestä huolimatta eliitin edustajat ovat puolestaan täysin päinvastaista mieltä. Mahdollisesti populismi nykyään määritelläänkin kansalaisten enemmistön näkemykseksi ja eliitin oma näkemys sitten taas selväjärkisyydeksi.

Tätä kantaa näyttäisi tukevan ainakin raporttiin liitetty viime vuoden talousnobelisti Bengt Holmströmin haastattelu. Holmström on epäilemättä omalla erityisalueellaan (sopimusteoria) pätevä tutkija, mutta lausunnoissaan hän tuntuu usein (mahdollisesti tahattomasti) kanavoivan todellisesta maailmasta irtautuneen eliitin näkemyksiä ja siihen usein liittyvää ajattelun ristiriitaisuutta. Perustellessaan vähemmän läpinäkyvyyden tarvetta politiikkaan hän muuan muassa toteaa: ”Tieto on pinnallista, koska nykymaailmassa poliittisen viestin on oltava niin yksinkertainen, että laajat kansanjoukot sen ymmärtävät.”[2] Kansalaisten pitäminen tietämättöminä ja päätösten haluaminen pimentoon on odotettua, eikä siitä siis sen enempää, mutta mielenkiintoisempaa Holmströmin näkemyksissä on hänen ilmeinen kyvyttömyytensä nähdä ristiriitoja omassa ajattelussaan. Holmström kannattaa siis markkinoiden tehokkuuteen perustuvaa uusliberaalia talousajattelua, jonka ytimessä puolestaan on ajatus taloudellisen etunsa maksimoimiseen pyrkivästä rationaalisesta yksilöstä. Jos siis oletus tästä yksilöstä ja hänen käyttäytymisestään heitetään roskiin, niin sinne lentävät samalla kaikki teoriat tehokkaista markkinoista. Teorian pätevyydestä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta koska Holmström kumppaneineen tietenkin ottaa sen vakavasti, niin tästä seuraa olennainen kysymys: mitä tapahtuu, jos eliittiä edustava pieni ryhmä tekee päätöksiä läpinäkymättömästi, eikä kansalaisilla ole mahdollisuutta saada tietoa heidän toimistaan? Vastaus ainakin uusliberaalin teorian mukaan on, että he ajavat rationaalisesti omaa etuaan ja maksimoivat taloudellisen hyötynsä välittämättä mistään muusta. Siitä tapahtuuko näin todellisuudessa vai ei, voi jälleen olla mitä mieltä tahansa, mutta samaan aikaan ei voi hyväksyä uusliberaalin teorian perusoletuksia ja olettaa, että kunhan vallanpitäjät vain saavat olla rauhassa julkiselta tarkkailulta, niin yhtäkkiä heistä muodostuukin altruistisia puunhalaajia. Kyky ristiriitaiseen ajatteluun itsensä nimittäneiden parempien ihmisten keskuudessa on joskus hämmentävää.

Toisaalta tämä ei sikäli ole yllättävää, sillä uusliberaalia talousregiimiä on nyt pyöritetty 30-40 vuotta ja tulosten vääntäminen positiivisiksi vaatii väkisin jonkinlaista itsepetosta. Otetaanpa ensin entisen Maailman Pankin ekonomistin, Branco Milanovicin niin sanottu norsukäyrä.

Lähde[3]

Kuva siis kertoo maailman talouskasvusta ja sen jakautumisesta vuosien 1988-2011 välillä. Pystysuora akseli kertoo kasvun määrän ja vaakasuora puolestaan sen jakautumisen eri varallisuusryhmien kesken, vasemmalla siis köyhimmät ja oikealla rikkaimmat. Katkoviiva keskellä on mediaani. Äärivasemmalla (köyhimmät n. 5-10 %) ovat siis ihmisiä paikoissa kuten Zimbabwe, jotka eivät ole juuri lainkaan päässeet kasvuun mukaan. Sen jälkeen tulee norsun pitkä selkä, mikä koostuu pääosin Kiinan ja Intian keski- ja työväenluokasta ja missä kasvu on ollut vahvaa (kohdat n. 10-65 % väestöstä). Tietenkin reaalituloissa kyse on esimerkiksi yhden dollarin tuntipalkan muuttumisesta kahteen dollariin, mutta joka tapauksessa tämä ei muuta sitä seikkaa, että todellista muutosta parempaan on tapahtunut. Noin 65 % kohdalla alkaa kuitenkin jyrkkä pudotus kohti huomattavasti pienempiä kasvulukuja, lähes stagnaatiota, koska kyseessä on kumulatiivinen kasvu. Mitä on kohdassa 65 %? Köyhin ihminen läntisissä teollisuus maissa. Kuopan pohjan (n. 78-90%) muodostavat länsimaiden keski- ja työväenluokka. Kuten näkyy, todellista kasvua alkaa tulla jälleen vasta saavuttaessa top 5 % kohdalle ja top 1 % varallisuus on singonnut stratosfääriin.

Tähän voi tietenkin todeta, että ahneet länsimaalaiset työntekijät (top 1 % ahneutta on epäkohteliasta mainita) eivät halua jakaa vaurautta kehittyviin maihin ja että kasvua on kuitenkin selvästi uusliberaalilla kaudella tapahtunut. Näin voi siis todeta samalla kun toteaa, että 1600-luvun talousjärjestelmä oli hyvä, koska kasvua toki tapahtui. Pointtina siis, että kasvua tapahtuu lähes aina, eikä tähän vetoaminen itsessään kerro yhtään mitään, vaan rehelliset ihmiset haluavat ottaa kasvulle relevantin vertauskohdan. Relevantti vertauskohta uusliberalismin suhteen on sitä edeltävä paljon tiukemman sääntelyn, pääoman kontrollin, hyvätuloisten verotuksen ja demokraattisessa kontrollissa olevien keskuspankkien aika, eli keynesiläinen talousregiimi toisen maailman sodan lopusta 1970-luvun lopulle. Vertailu bruttokansantuotteen kasvussa näyttää tältä:

	1960-1980 (%)	1980-2000 (%)
Kehitysmaat	3,0	1,7
Kehittyneet maat	3,2	2,1

Lähde[4]

Neoliberalismin yksi perusargumenteista on, että pienemmän piirakan suuremman jakamisen sijaan pitäisi tehdä suurempaa piirakkaa sen ajamilla talousopeilla. No, kuten data näyttää, niin ainoastaan toinen puoli tästä toteutuu käytännössä – piirakkaa toki jaetaan vähemmän (top 1% saa kohtuuttoman paljon), mutta samalla sitä myös syntyy vähemmän jaettavaksi (kasvu hidastuu). Taulukon luvut ovat aggregaatteja, mutta itse asiassa ainoa todellinen poikkeus laskevasta trendistä on Kiina, joka hypestä huolimatta ei ole itse asiassa juuri noudattanut neoliberaalien neuvoja, eikä Maailman kauppajärjestön mukaan ole edes markkinatalous.[5] Joka tapauksessa, jos vaikka ihan vain hyväntahtoisuuttamme oletamme, että Kiina onkin neoliberaalien talousohjeiden ihmelapsi, niin 1/6 maailman väestön parempi menestys tämän talousregiimin alla ei osoita sen toimivuutta, kun loput 5/6 todistavat muuta. Mainittakoon vielä, että taulukon luvut ovat siis uusliberalismin ”hyvältä” kaudelta, eli ennen talousromahdusta ja kiristyspolitiikkaa. Se että edes tämän valossa ei saatu aikaan parempia lukuja pistää hämmästelemään itsevarmuutta, joilla näitä näkemyksiä edelleen pusketaan.

Mitä tästä nyt voi sitten taas oppia? No, ainakin sen, että jos palataan takaisin Evan raporttiin, niin 62 % suomalaisista, jotka katsovat maan joutuneen liikaa markkinavoimien ja voitontavoittelun riepottelemaksi tietävät vähintään alitajuisesti sen minkä luvutkin näyttävät – uusliberalismi ei toimi hyvin. Itse asiassa ainoastaan 19 % kannattaa Bengt Holmströmin ja muiden paremmin tietävien näkemystä markkinoiden roolin lisäämisestä. Tämän takia demokratia koetaan paremmin tietävien keskuudessa aina ongelmana ja kansalaisten halutaan olevan hiljaa – se että paremmin tietävien tieto sotii pahasti empiiristä todellisuutta vastaan ei ole ikinä ongelma, kunhan se vain turvaa maailman omistajien etuja. Tämä siis ei ole hyökkäys tiedettä vastaan – päinvastoin, ainoastaan tutustumalla faktoihin voimme ymmärtää maailmaa – vaan muistutus siitä, kuinka paljon raha vaikuttaa siihen, mikä on salonkikelpoista ja hyväksytään toimenpiteiden ohjenuoraksi. Tämän takia päätöstenteko myös tietenkin halutaan suljettujen ovien taakse – jos ihmiset tietävät kuinka heitä vedätetään, on heidän vedättämisensä paljon vaikeampaa.

---

[1] http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2017/06/eva_raportti_populismi_2_haavisto.pdf

[2] https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/holmstrom%20eva-66304

[3] http://www.smartweek.it/a-hint-on-global-inequality/

[4] https://www.afdb.org/fileadmin/uploads/afdb/News/Chang%20AfDB%20lecture%20text.pdf

[5] https://www.forbes.com/sites/douglasbulloch/2016/12/12/china-doesnt-deserve-its-market-economy-status-by-wto/#7eb3906db937